Uskonnollisen väkivallan tuntomerkkejä

"Hyppää ässän kyytiin!" Foto: Deneb

Uskontojen uhrien tuki ry:n sihteeri Aki Härkönen tilitti  (20.04.) "Yle Puheessa" omaa ajautumistaan ahdistavaan uskonyhteisöön ja esitti lahkon yleisiä tunnusmerkkejä. Hän ei halua puhua lahkoista ja kirkoista erityisesti nimeltä vaan ennemmin toiminnan yleisperiaatteisiin viitaten.  Perusajatus kiteytyy Härkösen mukaan iskulauseeseen "Tule sellaisena kuin olet, kunhan olet vuoden päästä sellainen kuin me haluamme sinun olevan."

Lahko etsii apua kaipaavia, muutoksille herkkiä ihmisiä  ja tutustuu heihin ensin yleisellä tasolla yhteisiä tekijöitä etsien mutta saatuaan heidät piiriinsä aloittaa määrätietoisen muokkaamisen. Jäsen totutetaan tuntemaan samoista asioista muiden tavoin, omaksumaan uusia tapoja ja ajatusmalleja ja velvoitetaan suojautumaan  lahkoa tai sen esittämiä väitteitä tavalla tai toisella arvostelevalta tiedolta. Tärkeätä on myös saada uuden jäsenen ajankäyttö yhteisön hallintaan. Tavallisesti hänet sidotaan vapaaehtoistoimintaan. Varhemmat harrastukset saavat  väistyä tai  jäädä kokonaan taka-alalle. Jos ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön jäsen ei taivu itseensä kohdistuvaan muutostyöhön tai asettuu suoremmin vastustamaan yhteisön tapoja, arvoja tai käsityksiä, häntä  rangaistaan osittaisella sosiaalisella vetäytymisellä. Mikäli tämä ei auta ja jäsen eroaa tai hänet erotetaan, hänet eristetään yhteisöstä ja luokitellaan kartettavaksi luopioksi.

Ahdistavalle uskonyhteisölle on Härkösen mukaan tyypillistä, että ulkopuolisia pidetään "enemmän tai vähemmän saatanan omina". Sen sijaan  opilliset kysymykset eivät ole ahdistavassa yhteisössä avainasemassa (!). Uskonnon uhriksi voi siis joutua eri yhteisöissä, vaikka nämä opettaisivat opillisesti eri tavoin, jopa keskenään aivan päinvastaisella tavalla.

Kuristavaa lahkolaisuutta voi  siis periaatteessa esiintyä kaikissa perinteisiin kristillisiin opinkappaleisiin pitäytyvissä suurissa kirkoissa ja herätysliikkeissä, jopa toiminnan yhteiskristillisyyttä korostavissa yhteisöissä. Jos haluaa välttää joutumasta uskonnollisen yhteisön virittämään yhteisölliseen ansaan, on parasta kuunnella tarkasti miten asiat sanotaan kuin vain mitä sanotaan: Onko yhteisö avoin ja kritiikkiä sietävä vai suljettu ja aggressiivinen? Sallitaanko kunnon keskustelu vai syyllistetäänkö vaikeista asioista dialogia herättelevät lauman raatelijoiksi? Onko tarjottu tuttavallisuus ja ystävällisyys aitoa vai onko uskonnollisen yhteisön läheisyys ja lämminhenkisyys sidottu aivopesulla käyntiin? Puhutaanko enemmän Jumalan rakkaudesta, huolenpidosta ja armosta kuin saatanasta, helvetistä, harhaopeista ja pahoista hengistä?

Uskonnon uhri ei ole itse asiassa jonkin uskonnon kaltoin kohtelema. Hän on ehkä kohdannut lauman pelokkaita ihmisiä, jotka suojautuvat peloiltaan yhteisöönsä, ja heidän vihamielisyytensä määrä on suorassa suhteessa heidän kokemaansa sisäiseen tyhjyyteen ja hajanaisuuteen. Vinoutuneet uskonnolliset yhteisöt vetävät varmaankin puoleensa paljon persoonallisuudeltaan eri tavoin vammautuneita ihmisiä, erityisesti epävakaita luonteita, ja niitä johtavat liian usein narsistit, psykopaatit ja vaativat persoonallisuudet. Kristuksen rakkaudelle ei synny mahdollisuutta kasvaa, koska yhteisön sairas vuorovaikutus tukee ensisijaisesti torjuntojen, vihan ja aggression dynamiikkaa, vaikka jäsenet itse kuvittelevat olevansa mukana aivan eri vaikuttimista.

Supistunut näkökenttä liittyy torjunnan omaan lakiin. Torjunta ei ole aito kompensaatio, jos se niin vain tiedostetaan.  Uskonnon "kuivahumalassa" taas pysytellään  erillään uskonyhteisöistä, mutta oma sisäinen maailma voi pysyä samanlaisena. Joka narahtaa uskonnon uhriksi, voi  päätyä vaikka politiikan uhriksi toisella kertaa. Osat voivat kenties myös vaihtua. Uskonnon uhrista tulee muualla uhrien suorittaja.

Johannes