Viestintäjohtaja Seppo Simola ja teologian ja dogmatiikan professori Miika Ruokanen keskustelivat tänään (20.3.2013) Radio Deissä miten ja millä tavalla ihmisellä on nykyajan Suomessa hyvä ja lupa uskoa. Simola edusti tapaamisessa liberaalia ajattelutapaa, Ruokanen konservatiivista. Keskustelu sujui aika sopuisassa hengessä, mutta keskustelijoiden erot olivat käytännössä hyvin suuret. Simolan johtoajatus oli miten kristinusko voidaan pitää uskontona elinvoimaisena nyt ja tulevaisuudessa nykyajattelu huomioiden. Ruokasen tavoite oli taas korottaa perinteisten käsitysten vaalimisen tärkeyttä jopa ohitse kulttuurin kehityksen ja kirkon työntekijän mielipiteen- ja yksilönvapauden. Ruokanen ei myöskään tunnustanut arvostavansa liberaaliksi tunnustavan henkilön uskon laatua. Hänelle liberaali ajattelu merkitsee ymmärtääkseni vähintään totuudesta tinkimistä.
LUPA USKOA NIKEAN USKONTUNNUSTUKSEN VASTAISESTIKIN
Simolan ajatus kristiuskon kehittelysuunnasta on viisas, koska se nousee käytännön elämästä seuraten sen tosiasioita. Yli 30% nuorista aikuisista tunnustautuu mielummin ateisteiksi kuin uskovaisiksi, ja kirkon työntekijöistä erityisesti naisteologit ovat tutkimuksen mukaan erityisen taipuvaisia epäilemään eräitä traditionaalisia kristinuskon dogmeja. Suomalainen trendi on osa eurooppalaista ja yleensä länsimaista megadrendiä. Valistuksen ajan filosofia, länsimaisen vapauden ideologinen kehitys, eksistentialismi ja fenomenologia ovat tuoneet paljon uusia filosofisen ajattelun välineitä, joita käytetään populaarisella tasolla myös kristinuskon intellektuaaliseen jäsentämiseen. Tulokset eivät pääsääntöisesti miellytä uskonnon fundamentalisteja ja konservatiiveja. Toisaalta empiirinen tiedeperintömme ja luonnontieteellisen tutkimuksen nousu ja sen arvostuksen jatkuva kasvu ehkä tekevät kristinuskosta – ja uskonnosta ylipäänsä – väistyvän kehyksen selittää maailmaa ja sen suhdetta muuhun universumiin. Aikamme nuoret kasvavat tällaisen filosofian ja luonnontieteellisen ajattelutavan ohjaamina, vaikka useimmilla oma ajattelu voi olla silti aika vähäistä, ja valinnat myötäilevät valtavirtoja. Ennen ajauduttiin kristilliseen kulttuuriin esim. suvun, perinteen tai lähetystyön välityksellä, mutta nykyään vastaavasti usein päädytään osaksi anti-kristillistä kulttuuria.
Kaikki anti-kristillisyys ei ole tietenkään ns. antikristillistä. On kysymys vaiheesta, jossa kristinuskon dogmit joutuvat yhä enemmän filosofisen ja tieteellisen ajattelun kohteiksi ilman kirkon luoman tabun pelotetta. Meillä on yhä enemmän lupa ajatella. Jopa Suomen helluntailaispiireissä vaikuttaa nykyään liberaaleja käsityksiä vakavasti pohtivia tai jo edistäviä uskovaisia. Tässä tilanteessa kuulostaa yllättävältä, että dogmatiikaa tutkiva ja opettava professori ei radiopuheestaan päätellen näytä kunnioittavan ainakaan jumalanpalveluksen sosiaalisessa tilanteessa toisen uskoa, jos uskovainen ei voi liittyä Nikean uskontunnustukseen. Ruokasen mukaan kovempaa keskustelua sopii ottaa esille esimerkiksi facebookissa mutta mieluiten tieteellisissä julkaisuissa. Näkemys edustaa postmodernin kulttuurin reaalitilassamme arroganttia uskonnon elitismiä, nykyajan pappiseliitin uskomista sanelemaan pyrkivää käyttäytymistä. Se on lisäksi osittain epärehellistä, jos esim. facebookissa saa kirjoittaa miten ajattelee mutta kirkon sisällä, esim. saarnan yhteydessä taas ei. Keskiajalla sentään vaadittiin johdonmukaisesti kaikessa julkaisutoiminnassa pidättäytymistä kirkon oikeaan opetukseen.
Ruokasen taka-ajatus voi olla se, etteivät liberaaleiksi leimattavat henkilöt saa häiritä konservatiiveja ja fundamentalisteja kirkon sisällä. He ovat siis jonkinlaisia uskon häiriköitä mutta konservatiivit taas tukipilareita seurakunnassaan, vaikka liberaaleilla voisi olla tarjottavanaan tervetullut suola-annos seurakuntaelämään.
Ruokasen kaltaiset äärikonservatiivit sulkevat kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen ovia nykyajan ”syntisiltä ja publikaaneilta”, filosofisen ajattelun ja monipuolisen tietämisen iloja harrastavilta vilpittömiltä mutta liian rohkealla tavalla ajattelevilta ja erityisesti puhuvilta ja kirjoittavilta ihmisiltä. Simolan kaltaiset liberaalit tekevät mielestäni sen miten Jeesus toimi omana aikanaan: Tulevat ilman sanellun opin ”sarvia ja hampaita” toista ihmisistä lähelle, jakavat hänen tosiasiallisen tilansa, ja tuovat elävän Jumalan valtakunnan tavallisten ihmisten pariin.
Kirkon piirissä on ollut useita kristittyjä, joiden liberaaleja tai muuten poikkeavia uskonnollisia käsityksiä on pilkattu. Kunnioitan Simolan tapaisia kristittyjä, jotka jaksavat sosiaalisen vähättelyn ja intellektuaalisen pimeyden sakeassa ilmapiirissä edelleen tunnustaa kristillistä uskoaan. Se on Nikean uskontunnustusta vahvempi, varsinainen oikea uskontunnustuns, epäilijöitäkin ravisteleva.
LUPA USKOA VAIN JUMALAAN
Mitä liberaalilla kristinuskolla on tarjota ihmiselle? Dogmaatikko Ruokasen mukaan ei juuri mitään kristinuskon perusteisiin nähden arvokasta. Liberaalit vesittävät koko kristinuskon jättämällä jäljelle vain etiikan. Modernit kristityt tekevät uskosta silkkaa runoutta vertauskuvineen. Liberaalisuus hävittää uskonnon konkreettisuuten: Todellisen, jumalallisen ihmeen kautta hedelmöittyvän munasolun; todellisen, orgaanisen ylösnousemusruumiin; todellisen veren ja lihan ehtoollisesta; todellisen Raamatun ihmehistoriikin, jossa aasit ovat puhuneet ja taivaankappaleet pysähtyneet, ja jo mädäntyvät tuumiit heränneet eloon; todellisen taivaan ja helvetin kultakatuineen ja kärventävine tulimerineen; todellisen yhdessä pisteessä kaiken universumin äärettömyyden keskellä sijaitsevan käsinkosketeltavan Jumalan valtaistuimen. Liberaalit puhuvat paljon uskonnon vertauskuvista. Minun on silti vaikea asennoitua liberaaliin kristinuskoon niin kuin se erityisesti olisi jotain ”runoutta”.
En usko, että kristinuskosta jäisi kriittisen tarkastelun jälkeen jäljelle vain moraalifilosofia, mutta vaikka niin sattuisi, se olisi itsessään jo paljon. Kristinuskon etiikka ja ns. kaksoiskäsky ovat saanut kaikki kristinuskon hyvyyttä ilmentävät tunnetut tapahtumat aikaan, esimerkkeinä tästä kveekarien suhtautuminen intiaaneihin ja antiikin kristittyjen kielteinen suhtautuminen lasten heitteilejättöön. Uskonnon etiikka on myös se alue, jolla uskonto voi jatkuvasti synkronoitua yhteen muun maailman kanssa ja tuoda sinne samalla uskontokäsityksiään, koska etiikka pohdituttaa ihmisiä jatkuvasti riippumatta ns. maallistumisen asteesta.
Liberaali usko ei ole oikeastaan mikään konservatiivisesta uskosta erotettava laji uskoa. Kummassakin uskotaan Jumalaan, ja kummassakin pidetään jotain Raamatusta täysin totena ja jotain vertauskuvallisena. Liberaalilla on suurempi mahdollisuus puhua aina käsityksistään. Fundamentalistin ja konservatiivin on todennäköisesti salattava pahimpia epäilyksiään kirkoltaan ja seurakunnaltaan, sen arvohenkilöiltä ja uskonnollisilta johtajilta, ja sitouduttava tapoihin, joihin hän ei sisimmässään, omantunnon edessä, voi aina kokonaan tai ollenkaan yhtyä.
Kummassakin uskossa rukoillaan ja mietiskellään uskonnollisia kysymyksiä, molemmissa tavataan avaruutta kokea pyhyyttä. Fundamentalisti voi toisaalta korostaa huimaavaa ns. uskon hyppyä, heittäytymistä vaikka lähes kaiken järjen ja tiedon vastaisella tavalla uskonnon fantastisten väittämien – sen kullattujen dogmien – varaan, mutta myös liberaali saattaa kokea saman ”painottomuuden tilan” Jumalaansa nähden uskaltautumalla heittäytyä Jumalalta saamansa järjen, ympäristöstään kriittisellä tavalla omaksutun tiedon, ja oman sisäisen intuitionsa varassa uskomaan Jumalaan myös vastoin traditionaalisen konservatiivisen tunnustususkon käsityksiä.
Voidaanko liberaalia uskoa periaatteessakaa saarnata, eli tunteita nostatellen todistella, levittää julkkiksiin vedoten? Tavataanko erityisiä liberaalien seurakuntia, joissa voisi liittyä saman uskon varjolla sisäpiiriin, osaksi toisia ”veljiä” ja ”sisaria”? Onko liberaali usko korkeintaan erityisesti suhde yhden ihmisen, ajattelevan, kokevan ja tuntevan yksilön ja hänen kokemansa Jumalan välillä, ja syntyykö se viimekädessä ainoastaan sisäisen mietiskelyn ja rukouksen kautta?
Fundamentalistisen ja liberaalin uskon toisistaan erottelu on väärä johtopäätös. Jokainen fundamentalisti on nimittäin ainakin jossain kohdin liberaali käsityksessään Raamatun soveltamisesta elämään. Toisaalta ei tavata omaa liberaaliuskoa. Liberaaliteologin oma usko on syvimmältä luonteeltaan fundamentalistista, sillä on asioita ja uskomuksia, joita edes liberaaliteologi ei kyseenalaista.
Voidaanko liberaalia uskoa periaatteessakaa saarnata, eli tunteita nostatellen todistella, levittää julkkiksiin vedoten? Tavataanko erityisiä liberaalien seurakuntia, joissa voisi liittyä saman uskon varjolla sisäpiiriin, osaksi toisia ”veljiä” ja ”sisaria”? Onko liberaali usko korkeintaan erityisesti suhde yhden ihmisen, ajattelevan, kokevan ja tuntevan yksilön ja hänen kokemansa Jumalan välillä, ja syntyykö se viimekädessä ainoastaan sisäisen mietiskelyn ja rukouksen kautta?
Fundamentalistisen ja liberaalin uskon toisistaan erottelu on väärä johtopäätös. Jokainen fundamentalisti on nimittäin ainakin jossain kohdin liberaali käsityksessään Raamatun soveltamisesta elämään. Toisaalta ei tavata omaa liberaaliuskoa. Liberaaliteologin oma usko on syvimmältä luonteeltaan fundamentalistista, sillä on asioita ja uskomuksia, joita edes liberaaliteologi ei kyseenalaista.
Jos liberaalilla uskolla on jokin erityinen liittymäkohta Raamattuun, se liittyy mielestäni runoilijoihin ja profeettoihin ja kenties Jeesukseen itseensä. Nämä kaikki ovat aikanaan ravistelleet oman aikakautensa käsityksiä. Aikamme Jeesus voisi tuntua meistä kaikista enemmän liberaalilta kuin konservatiivilta kristityltä, koska evankeliumien Jeesus oli yksilökeskeinen ja luonteeltaan hyvin harvinainen persoona. Sellaiset henkilöt eivät koskaan anna itsestään vanhoillista kuvaa. Jeesusta on on silti parasta olla määrittelemättä tarkasti, koska hänellä oli tapana yllättää kaikkialla.
Johannes
(20.3.2013)
(Muok. 29.12.2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti