Persoonallisuuden määrittely ei ole yksiselitteinen kysymys. Jo 1930- luvulla erotettiin jopa 50 erilaista persoonallisuusmääritelmää. Määritelmät seuraavat eri tapoja ymmärtää ihminen suhteessa maailmaan. Yleisesti käsitettynä persoonallisuus määrittää sitä sosiaalista taitorepertuaaria, jolla henkilö pärjää sosiaalisen elämän vaihtuvissa olosuhteissa, tai persoonallisuus kuvaa toisessa ihmisessä niitä ominaispiirteitä, joihin tavatessa voimakkaimmin huomio kiinnittyy. (Hall – Linzey.) Persoonallisuushäiriö olisi tällöin ymmärrettävissä jonkinlaiseksi sosiaalisten vuorovaikutussuhteiden pitkäkestoiseksi "oikosuluksi". Tällainen sulkutila ei ole kumminkaan välttämättä vain haitallinen eikä sitä voitane korjata tai parantaa ilman sen mielekkyyden ymmärtämistä ja tunnustamista. Häiriö ei ole parhaimmillaan taakka vaan mahdollisuus.
PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ JA SEN RAJAUS
Markku Ojanen tiivistää viime vuosien tutkimusta näkemykseen geneettisesti jo varsin pitkälle valikoituneesta persoonallisuusmuodosta (2005). Näin kehitys on johtanut sosiaalisen vuorovaikutuksen korostamisesta sen kytkemiseksi yhä lujemmin biologiaan. Matti Virkkunen arvelee (2002), että ASP - antisosiaalinen persoonallisuushäiriö - periytyy geneettisesti isältä pojalle ja on kemiallisesti yhteydessä aivojen liian vähäiseen serotoniinipitoisuuteen ja fyysisesti aivojen ohimolohkojen kuorikerroksen ohuuteen. Näkemys on tällaisenaan varsin mekanistinen.
Persoonallisuushäiriöproblematiikan pohtiminen on sen haastavuudesta huolimatta hyvin ajankohtaista. Neuroosien suhteellinen osuus mielenterveyshäiriöissä on kaventunut ja persoonallisuushäiriöiden ja rajatilojen ala kasvanut (Myllärniemi 2005).
Ihminen ei välttämättä peri geneettistä tietä persoonallisuuttaan eikä persoonallisuushäiriötään. Mahdollisesti vain eräitä temperamentin aineksia peritään. Temperamenttieroja ei voida myöskään luokitella terveisiin tai sairaisiin. Sen sijaan väkivaltaisen ratkaisun malli esim. alkoholistiperheissä voi olla sosiaalisesti periytyvää. Serotoniinin niukkuudella ja persoonallisuushäiriöllä ei liene sen enempää välitöntä yhteyttä. Vähäisempikin taso riittänee yksilölle, jota ei kuormita esim. ASP-miesten perhe-elämässä lasten tunne-elämään liittyvä stressi, erityisesti pelko.
Voidaan ajatella, että persoonallisuus on monitahoisen psykofyysisen prosessin lopputulos. Ennen persoonallisuutta ihmisellä esiintyy temperamentti ja tästä alkaen - lapsuuden ja nuoruuden aikana -ihmiselle hahmottuu luonne suhteessa ympäristöön, vuorovaikutussuhteisiin ja temperamenttiin. Kun luonteenpiirteet ja niihin yhteydessä olevat tavat kiteytyvät siten, että muuttumista tapahtuu kokonaisuudessaan enää niukasti tai varsin rajatuilla alueilla, voidaan puhua persoonallisuudesta. Persoonallisuuskaan ei pysy elämän aikana aivan samana, mutta sen ydinrakenne seuraa sellaisenaan mukana.
Jokaisella ihmisellä on joukko avainkokemuksia, jotka joko muistetaan tarkasti tai sitten ne loistavat poissaolollaan - varjona - tietoisuudesta torjuttuina tiloina. Jos epätyydyttävä kokemus ajoittuu hyvin varhaiseen vaiheeseen, se jää alkeellisen minuuden tietokyvyn ulkopuolelle, mutta säilyy prosessi- tai toiminnallisessa muistissa ja voi palautua mieleen levottomuutena, ahdistuksena ja pelkona (Myllärniemi 2005). Fenomenologisesti ajateltuna kysymys on kokemuksesta, jonka mielellinen viittaussuhde on epäselvä. Siksi useampikin myöhempi tapahtuma – myös sellainen, joka ei ole tosiasiassa lapsuuskokemuksen kaltainen - voi assosioida toiminnallisesta muistista hahmotonta negatiivisuutta. Tällaista levottomuutta oirehtivat varhaisvaiheessa pahoinpidellyt tai esim. äidin alkoholismin vuoksi laiminlyödyiksi tulleet lapset ilman mitään fysiologistakin periytyvyys-yhteyttä.
Negatiivisesti herkistetty persoonallisuus ei ole sellaisenaan vielä sairaampi toisia. Sehän vastaa luonnollisella tavalla, ainoalla tuntemallaan keinolla, lähisuhteiden vaikuttamiin muotoutumisherätteisiin. Toinen, myönteisempi puoli löytyy siitä, että saman periaatteen mukaisesti prosessimuistiin siirtynyt myönteinen, turvallinen kokemus voi luoda kohteetonta tasapainoisuutta, siis eräänlaista elämän perusonnea yhtä spontaanilla tavalla. Vaikeissakin kasvuolosuhteissa on omat onnenhetkensä, jotka auttavat ihmistä löytämään positiivisuutta suhteessa omaan persoonallisuuteen.
Haastavassa elämäntilanteessa ihmisen luonteenpiirteiksi eli persoonallisuuden psyykkiseksi ilmiasuksi voivat valikoitua yliherkkyys häpeälle, heikko itsetunto, epävarmuus omasta seksuaali-identiteetistä, epävarmuus yleensä tilanteiden hallitsemisen suhteen, menetyksistä koituneet surut jne. Helpoissa olosuhteissa luonne saa toisen sisällön. Keskeistä on, että kumpikin vaihtoehto on henkilölle aivan yhtä luonnollinen ja terve. Luonne ei voi sairastua tai vinoutua. Se on kehyksessään mielekäs lopputulos kokemuksille lapsuudessa ja nuoruudessa. Jokainen luonne on oman kehitystarinansa senhetkinen päätepysäkki ja arvo itsessään.
PERSOONALLISUUSHÄIRIÖKIN VOI OLLA MIELEKÄS SUOJA
Persoonallisuushäiriöisellä henkilöllä on sellainen minäkuva ja juuri ne käsitykset, mitkä ovat perusteltuja sopeutumiseksi kaoottiseen vuorovaikutustilanteeseen. Ellei työntekijä keksi, miten mielekästä on sopeutua asiakkaan tilanteessa määrätyn persoonallisuushäiriön suodattamana hänen olemassaoloaan hajottaviin ja halventaviin komponentteihin, hänellä ei ole suurta mahdollisuutta luoda kunnioittavaa asiakassuhdettakaan. Hoidon onnistumisen kannalta sekä terapeutin että asiakkaan on arvostettava toistensa maailmoja mutta myös ymmärrettävä niiden rakentumisen erot.
Persoonallisuustasoon kuuluvat itseilmaisutavat, normit, arvot, ruumiin kieli ja pukeutumistyyli. Mitä vaikeampaa jollakin luonteella on ollut elämässään, sitä enemmän tarvitaan kompensaatioita, jotta arkeen olisi mahdollista sopeutua. Persoonallisuushäiriössä nämä kompensaatiot ovat laaja-alaisia eli usealla taholla ilmeneviä ja vakiintuneet siten, ettei ympäristön vaihtuminen kuluttavasta vähemmän rasittavaan muuta tarpeeksi reaktioita. Persoonallisuus vaikuttaa esim. jäykältä, taipumattomalta ja konfliktialttiilta tai ylivilkkaalta ja vakiintumattomalta. Persoonallisuus ei ole kokonaisuutena totaalisen muuntautumiskyvytön, mutta osa persoonallisuuden alaan kuuluvista kompensaatiokehistä on noussut keskeiseen (ja silmiinpistävään) asemaan, ja näiden kehien osalta muutosta kypsempään muotoon ei ole havaittavissa. Persoonallisuushäiriö on sosiaalisen onnistumisen keskiarvosta arvioituna itse asiassa kokoelma puutteita elämän haltuun ottamisen keinojen suhteen. Persoonallisuus täydentää muotoaan koko elämän ajan, mutta häiriökehien alaisuudessa ja tähän liittyvässä kokemusmaailmassa maailmaan sopeutuminen säilyy hankalana ilman, että henkilö välttämättä tiedostaa omaa osuuttaan asiaan. Hän laskee ”sosiaalisen onnistumisen keskiarvon” aivan omista lähtöluvuistaan käsin.
PERSOONALLISUUSHÄIRIÖN HOITO
Persoonallisuushäiriön hoitoa saattaa usein varjostaa skeptinen suhtautuminen hoitotuloksiin ja leimaava asenne. Ns. persoonallisuushäiriöisen on toisaalta yhtä vaikeata mieltää itseään häiriintyneeksi kuin huippukuntoisen urheilijan, jolle väitetään: ”Olet raajarikko” sen vuoksi, että hänellä on ”poikkeava” liikkumistapa. Joskus hän saattaa tuntea itsensä muusta syystä jo alun perin muita huonommaksi, jolloin ”persoonallisuushäiriön” leima osuu kipupisteeseen. Hoidon onnistumisen kannalta kannattaisi ajatella, ettei persoonallisuushäiriö ole niinkään sairaus, ei edes vinoutuma vaan mielekäs orientoituminen maailmaan.
Persoonallisuushäiriöiseksi luokiteltu henkilö on tasavertainen, kehityskykyinen yksilö, jonka sosiaalinen selviytyminen vain edellyttää enemmän sisältä ja ulkoapäin tulevaa koordinaatiota kuin on totuttu onnistuneelta sosialisaatiolta yleensä odottamaan. Hoidon tavoitteena on tukea henkilöä löytämään terveet piirteensä ja auttaa tiedostamaan, ettei nykyinen maailma vastaa lapsuuden ja nuoruuden ympäristöä määrättyine vuorovaikutussuhteineen.
MITEN HOITOKULTTUURIA VOITAISIIN KEHITTÄÄ?
Kognitiiviselle terapialle tyypillinen ajattelu- ja toimintatapojen tarkasteleminen ja muutoskeskeisyys tuottanee periaatteessa parhaita hoitotuloksia. Hoitajan asenne on kuitenkin avainasia. Vikakeskeisyys saa ”vammaisen” kietoutumaan tiukemmin kompensaatiokäyttäytymiseensä. Päinvastainen tulos saavutetaan tunnustettaessa, että persoonallisuushäiriöisen henkilön luonne on tervehenkinen ja persoonallisuuden rakenne mielekäs suhteessa luonteen tapaan joutua linjassaan maailman kohtaamaksi.
Toinen ärsytyspiste on siinä, että persoonallisuushäiriöinen mielletään subjektiviteetiltaan vinoutuneeksi. Jos hoidettava vastustaa leimalliseksi kokemaansa hoitohenkilökunnan katsomustapaa, pidetään sitä persoonallisuushäiriön sairaudenkuvaan sisältyvänä ”sairaudentunnottomuuden” merkkinä. Persoonallisuushäiriöiseksi epäillyn potilaan mahdollisuus vaikuttaa vastustamalla toisten käsitykseen itsestään on yhtä toivoton yritys kuin jos A-klinikalla alkoholistiksi epäilty koettaisi puhdistaa mainettaan juomalla entistä enemmän. Pitäisikö hoitokulttuuria kehittää siten, että hoitava taho ja henkilön kanssa yhteyteen joutuvat muut työntekijät opettelisivat näkemään vielä entistä enemmän asiakkaan koko persoonallisuuteen, havainnoimaan sen laajoja terveitäkin rakenteita ja erityisesti yrittäisivät etsiä persoonallisuuden häiriörakenteiden takaa tasavertaista toista, joka ei ole itsessään sairas ja joka tuntee itsensä syystä loukatuksi?
Myllärniemen mukaan (2005) narsistisessa persoonallisuushäiriössä vetäytyminen itseensä on henkilön viimeinen keino säilyttää eheytensä rippeet. Tilaa voidaan kuvata myös neuvottomuudeksi. Lapsi, joka ei saa äidin huomiota, itkee kunnes muuttuu passiiviseksi. Persoonallisuushäiriöinen henkilö kuroutuu lopulta itseensä ja lopettaa yrityksensä tulla ymmärretyksi ja käsittää muita - hänen pyrkimyksensä kun on ollut kaiken aikaa saada tarpeensa ymmärretyksi ja vastaanottaa muilta hyväksyntää ja lämpöä.
Jos syntymä on kova kokemus sikiölle, on persoonallisuudeksi kehittyminen vielä tukalampi tilanne yksilölle. Traumaterapiassa käydään lävitse traumaattiset kokemukset ja vapautetaan niiden vangitsemat tunteet. Tarvittaisiinko persoonallisuushäiriön hoidossa osittain samanlainen lähestymistapa? Onko edettävä persoonallisuuden taakse, määrättyyn aikaan ja olosuhteisiin, jolloin luonne kasvoi, ja palattava sitten etsimään sitä, mikä persoonallisuudessa milloinkin on kiteytynyt vastaamaan luonnetta ja missä kohdin sopeutuminen maailmaan on vaatinut luonteelta laaja-alaista kompensaatiota ja suurentanut varjon alaa? Hoidettavalle lienee terapeuttista päästä sairautensa lävitse tarkastelemaan luonnettaan ja tiedostamaan, miten hänen luonteensa ja temperamenttinsa on itse asiassa kaunis, harmoninen ja tarkoituksenmukainen. Yksilön tulisi saada uusi mahdollisuus liittyä sisimpään, kulkea ajassa taaksepäin luonteen muotoutumisen vuosiin ja tunnistaa luonteensa perustava läsnäolo nykyhetkessä.
Muistutamme kaikki toisiamme siltä itsetietoisuuden tilan tuntemiselta, mitä emme koskaan voi empiirisellä tavalla toisillemme osoittaa. Kenties parhainta persoonallisuushäiriöhoitoa on ollut tähän asti se, missä tätä häiriötä ei ole juuri nimeltä mainittu. Henkilö on johdettu purkamaan traumaattiset elämäntilanteet, näkemään itsessään omat terveet piirteet, vaalimaan niitä ja uskomaan mahdollisuuteensa valita tulevaisuuttaan.
Heikki P.
Hall, Calvin S., - Lindzey Gardner 1957, Theories of Personality, New York: John Wiley & Sons, Inc.
Myllärniemi, Jorma 2005, Onko narsismi sairaus? http://www.jotte.info/narsismi/index.html Kirjoitus on psykoterapeutti Myllärniemen 10.1.2005 päivitetty, lähinnä psykodynaamiselta pohjalta nouseva selvitys narsismin kehityksestä ja olennaisista piirteistä persoonallisuushäiriönä.
Ojanen, Markku 2005, Persoonallisuuden psykologia 4. Muutos http://www.uta.fi/psyk/studies/opetmat/perspy/muutos.htm (9.3.2005) Kirjoitus kuuluu Tampereen yliopiston Psykologian laitoksen opetusmateriaaliin v. 2005.
Virkkunen, Matti, 2002, Mikä on väkivaltaisuuden ja antisosiaalisen persoonallisuushäiriön biologisella taustalla? http://www.a-klinikka.fi/tiimi/arkisto/502/asp.htm (9.3.2005) Kirjoitus pohjautuu oikeuspsykiatrian professori Virkkusen pitämään esitelmään Oikeuspsykiatrian päivillä Helsingissä 25.1.2002.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti