Kovaa menoa Oulussa

Maanantaina pidetty Sebastian Tynkkysen järjestämä mielenosoitus kaupungintalon edustalla oli Sebastianin ja Junes Lokan videotaltioinnin pohjalta seurattuna hämmentävä, erilaisia kysymyksiä herättävä tapahtuma.

Kokoontuminen oli samalla osa Perussuomalaisten omaa vaalityötä ja spontaani kansalaisreaktio Oulussa sattuneita raiskauksia ja lapsiin sekaantumista vastaan. Ainakin osa rikoksista on ollut joukkoraiskauksia. Paikalla esitettiin kovaa kritiikkiä kaupungin päättäjien ja myös poliisin suuntaan. Päättäjät pysyivät poissa itselleen kiusallisista kaupungintalon rappujen parrasvaloista.

Miten on ylipäätään mahdollista, että Oulun johtavat poliitikot eivät vaivaudu vastaamaan huolestuneelle väelle oman kotikaupunkinsa hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyvissä keskeisissä kysymyksissä? Jos he syyttävät vaalityötä, juuri tällaisen pakenemisen kautta he luopuvat itse omasta näkyvyydestä. He ovat ylimielistä, elitististä porukkaa.

Oulu on suuri, yli 200 000 hengen ylittävä asuinpaikka. Päättäjien ohella suuri osa oululaisista loisti poissaolollaan. Mielenosoitukseen oli kerääntynyt jokunen sata kuulijaa ja osa heistäkin Oulun ulkopuolelta. Kun Suomessa oman seudun jääkiekkojoukkue saavuttaa suuren voiton, tulvivat turut ja torit väkeä. Onko kiekkomenestys todella merkittävämpi yleisötapahtuman aihe kuin nuoren tytön joukkoraiskaus usean ulkomaalaisen miehen voimin? Ja näitä raiskaustapauksia ja alaikäisiin sekaantumisia on ollut monia muitakin, kerrotaan. Hävettävä tilanne kerta kaikkiaan.

Mielenosoituksessa sattui myös sanallinen yhteenotto islamia pedofiiliuskonnoksi arvioineen Jiri Kerosen ja erään työasuisen, aluksi puukkoa tupessa kantaneen ulkomaalaistaustaisen, leukapartaisen miehen välillä. Kiihkeästi ja heikolla suomenkielellä puhunut mies poistettiin lopulta puoliväkisin mikrofonin ääreltä. Hän oli ennen poistamistaan saanut kerran luvan jatkaa esiintymistään.

Mies oli ulkonäöstä päätellen ilmeisesti kotoisin jostain Lähi-idän maasta. Hän tunnusti olevansa muslimi ja vastustavansa lapsenraiskauksia. Hänen ajatustaan oli vaikea heti ymmärtää ja perillemenoa hidasti aika korskea esiintymistyyli ja aggressiiviselta kuullostanut Kerosen hastaminen aivan kuin väittelyyn islamin olemuksesta.

Jiri Kerosella - kuten eräillä muillakin tilaisuudessa puhuneella - oli johtoajatuksena länsimaisen ja islamin kulttuurien sovittamattomat erot. Keronen vei kritiikin pisimmälle.

Kerosen ja eräiden toistenkin puhujien mielipiteen mukaan seksirikoksia aiheuttaa se, että lähtömaassa ollaan opittu kohtelemaan tyttöjä ja naisia tasa-arvottomalla tavalla. Kerosen mielestä on ajanhukkaa kuvitella, että patavanhoillisesta muslimista tulisi rajan tällä puolen liberaali demokraatti.

Jiri Keronen viittauksia Muhammedin suhteeseen tyttöön, suomalaisen ja tervejärkisen mittapuun mukaan itseasiassa lapseen, ei voida sellaisinaan eli kirjallisiin dokumentteihin pohjautuen kiistää enkä ymmärrä miten yritys tehdä tyhjäksi yleisiä tietoja voisi palvella sananvapautta kunnioittavan/kunnioittaneen yhteiskunnan rauhaa saati totuuden etsintää.

Itse en katso muslimiesten tekemien seksirikosten johtuvan vain tai voittopuolisesti islamin vaikutuksesta. Islamissa on toki asioita ja uskomuksia, jotka selvästi alistavat naista mm. seksuaalisuutta koskien, mutta päävastuun yllykkeistä kantaa rikollinen itse. Jäätyään kiinni seksirikoksesta moni muslimies rupeaa ruikuttamaan ja valehtelemaan yrittäen pukea oman inhottavan valintansa uuteen, kulttuurieroista johtuvaan hämmentynyksen kuosiin. On typerää uskoa heitä silloin.

Jokaisessa maassa ja kaikissa kulttuureissa lapsiin sekaantuvat ihmiset kyllä tietävät mihin kulloinkin tukeutuvat.

Meillä Suomessa kantasuomalainen pedofiili voi julistautua vaikkapa seksuaaliliberaaliksi ja lasten seksuaalisten tarpeiden puolustajaksi.

Kukin pedofiili tarttuu oman kulttuurinsa oljenkorsiin ilman, että juuri tietty kulttuuri on sellaisenaan aiheuttanut hänen tekonsa.

Islamin maissa ISIS-jihadisti tai tavallinen lapsen oikeuksia tallaava röyhkeä muslimi voi vaikka vedota oman uskonnon pyhinä pidettyihin katkelmiin.

Kerosen kanssa olen samaa mieltä tunnottoman seksirikollisen "sieluttomuudesta". He ovat epäinhimillisiä siksi, etteivät ole koskaan täysin ihmisiksi tunteiltaan ja moraaliltaan kehittyneet. Tämä pätee niin muslimiraiskariin ja tyttöjen saalistajiin kuin kantasuomalaiseen psykopaattiin tai narsistiin.

Vaikka Ouluakin riivaava törkeiden seksirikosten syy ei ole mielestäni selitettävissä yksin - tai voittopuolisesti - islamin kulttuurilla, toisaalta ulkomaalaisten tekijöiden määrän jatkuva nousu suhteessa muihin seksirikollisiin todistaa meille ainakin kaksi asiaa: Rajojamme ylittävien joukossa siirtyy maahamme aivan liian paljon seksirikoksia tehneitä tai niihin kallellaan olevia psykopaatteja. Tämän ohella kotouttamistapamme, poliisin heikko ulkomaalaisvalvonta ja vastaanottomaan hölmö perusluottamustapa typerine valtamedian toimittajineen ja uunoine poliitikkoineen lisää ulkomaalaisten tekemiä inhottavia ja raakoja rikoksia Oulussa ja eri puolilla muuta Suomea.

J

Urbaanit urpot

Synnyin Helsingissä. Kasvoin ensimmäiset vuodet Punavuoren seudulla. Tulivat asfalttitakapihat ja lutikkatalotkin tutuiksi.

Myöhemmin kävivät tutuiksi Espoo, Hämeenlinna ja Tampere.

Näiden katujen alta ulottuvat juureni myös Etelä-Pohjanmaalle, pieniin maataloihin ja aina kuninkaan turkismetsästäjien piilopirtteihin asti. Olen asunut lähes vuoron perään urbaanien ihmisten ja maaseudun väestön keskuudessa. Tuntuma on kummaltakin puolelta. Vaikka maailma kehittyy, ei kaikki muutu vain hyvään suuntaan.

En ymmärrä urbaanikulttuuriin noussutta politiikan rähinähenkeä. Nuorilta ja vanhemmilta on katoamassa maltti ja arvokkuus. Samalla etsitään poliittista selkänojaa keinotekoiselta tuntuvalla tavalla.

Loisivat hampparit kokevat olevansa tärkeitä uussosialisteja ja anarkisteja ilman raadantaa työssä. Törkeyksiä he suoltavat vastapuolen niskaan kuin lauma petoja. Ääriliikkeet houkuttelevat lisäksi uusnatsien suuntaan. Uhotaan vallankumousta.

Raivokas aika on kuin yhteiskuntamme kollektiivinen painajaisuni. Tunnustan pelkääväni. Pelkään itsehillinnän lopullista romahtamista. Koittaako jo pian se aika, jolloin kaduillamme paukkuvat oikeat pommit ja harjoitetaan kovapanosammuntaa vastapuolen joukkoon?

Vastakkainasettelua pahentavat omaa taloudellista ja poliittista etua etsivät eliitin poliitikot, virkamiehet ja rahasta kuuliaiset käsikassarat. Näemme kaikkialla poliitikkojen, virkamieskunnan ja erityisesti poliisien korskeata käyttäytymistä kansaa kohtaan. Suomen kansaa seisotetaan heidän edessään kuin lammasta. Keritään villat ja syödään vaikka lihat perään. Saadaanhan uutta väestöä massoittain tilalle Afrikasta ja vaikka mistä meren saariltakin. Globalistien Suomessa ei liiku ainoastaan tavarat ja palvelut, kansojakin pirstotaan kuin kokoonpanolinjalle uuden uljaan Euroopan ja modernin Suomen rakentamiseksi.

Kaduillamme ja rakentamissamme taloissa ulkomaalaisista rikollisimmat raiskaavat tai käyttävät muuten hyväksi kansamme tyttöjä ja naisia. He ovat kuin hirvittävä kaiku Suomea muinoin raiskanneesta kasakka-ja tataariarmeijasta keskiajan jälkeen. Kansallisomaisuuttamme ja varallisuuttamme hävitetään väärien sopimusten, heikentyneen mieskunnon tai yksin eliitin ahneuden vuoksi. Hallitus siunaa nämä "saatanalliset pidot" ja poliisi panee kansan noudattamaan valtaeliitin hullua järjenjuoksua.

Tasavaltamme presidentti pelkää Venäjän valtaa eikä hänen päähänsä tunnu mahtuvan muuta kuin säälittävät tukeutumisyritykset rapautuvan EU:n varaan. Koko potti EU:lle, tuntuu hän tuumivan. Pelataan upporikasta tai rutiköyhää.

Elellään urbaanien urpojen aikaa Kallion yksiöistä presidentin linnaan asti.

Maaseudulla kansa on urbaaniväestöä fiksumpaa. Ollaan aika realisteja. Samalla ollaan vain siirrytty jo inhorealismin puolelle. Mahtavat maajussit eivät ole aatteellisia. Pelataan kylmästi kaupalla.

Kun olin lapsi ja vielä kun elin nuoren elämää, ei ollut nykyisellä tavalla urbaaneita urpoja eikä mahtavia maajusseja. Sinä vain vanhenet, joku miettii. Se on osaksi totta. Lisäksi vanhenen länsimaissa kulttuurin laskukaudella!

Miksi Jumala sallii toisinaan pahan voittavan?

"Sammon puolustus" (Wikipedia)

"Valistuneen arvauksen" sanotaan olevan leikkimielinen mutta kokemukseen tai tietämiseen pohjautuva olettamus. Arvaustenkin kohdalla jokin on vielä toista "valistuneempi", mutta läheskään aina arvauksia ei voi puntaroida keskenään tarpeeksi luotettavalla tavalla kuten esimerkiksi on filosofian laita.

Oletetaan, että Jumala on moraalinen ja tiedostava persoonallisuus, kaikkivaltias, ihmisen valinnoista kiinnostunut universumin toimija - ja lisäksi vapaa agentti työskentelemään maapallon kaltaisissa olosuhteissa. Oletetaan lisäksi, että Jumala on hyvä eikä paha. Miksi hyvän ja pahan ihmisen tai hyvän ja pahan toiminnan kohdatessa toisensa joskus tai usein - riippuen osittain tarkastelijan omasta herkkyydestä vertailla eettisesti tapahtumasarjaan liittyviä tekijöitä - paha voittaa hyvän? 

Tavallisesti vastaukset lähtevät siitä, että ihmisellä on vapaa tahto, jota Jumala kunnioittaa. Lisäksi korostetaan ihmisen tehtävää ja merkitystä johtaa kehitystä maailmassa. Tähän liittyen hänellä on myös vastuuta valinnoistaan, ja sitä enemmän mitä suuremmassa määrin on kysymys tietoisista ratkaisuista. 

Ihmisen uskonnollista elämää ja uskonnollista toimintaa koskevan kokemuksen ja tiedon pohjalta taas näyttää siltä, että ihmiset rukoilevat erityisesti hädässä Jumalaa ja pyytävät häneltä apua ja suojelusta pahoilta ihmisiltä, pahoilta sotajoukoilta tai varjelusta luonnonvoimilta ja katastrofeilta. Miksi toimitaan näin, vaikka dogmaatikot ja filosofian metafyysikot ovat järjellä selittäneet asiat toisin? Onko uskonnon ydinasia sittenkin siinä, että ihminen haluaa tarpeidensa pohjalta sellaisen jumalasuhteen, johon sisältyy se, että Jumala todella toimii maailmassa ja yksilön elämäntilanteissa? Tähän kokemukset uskontoelämästä ainakin minun mielestäni vahvasti viittaavat.

Jos uskonnon tehtävä on ainakin yleisesti ottaen ja pääpiirteissään vastata yksilön erilaisiin, moniulotteisiin ja toisinaan monimutkaisesti verkottuneisiin turvallisuudentarpeisiin, miten uskontoon vakavasti suhtautuva yksilö suhtautuu suuriin pettymyksiinsä? Riittävätkö silloin teologien ja filosofien älylliset selitykset vapauden kysymyksistä? Kokemusten pohjalta näyttäisi olevan pikemmin niin, että isot takaiskut ja tuntuvat kärsimykset ainakin hetkeksi heikentävät uskoa Jumalaan - joko hänen hyvyyteensä ja oikeudenmukaisuuteensa tai hänen olemassaoloonsa. Joillakin taas usko omaan hyvyyteen heikkenee entisestäänkin ja syntyy kokemus, että tapahtuma oli ansaittu rangaistus. Kävi niin tai näin lopputulosta ei voida pitää uskoa Jumalaan tai uskoa omaan itseensä tukevana. Ihmettelen miksi siis yhä jaksetaan tältä pohjalta uudestaan kerätä  uskoa tulevaisuutta silmällä pitäen.

Entä jos Jumala omaan tahtoonsa ja harkintaansa pohjautuen päättää milloin voittaa hyvä ihminen, milloin antaa taas pahan viedä voiton tilanteesta? Onko toisaalta koskaan järkeä antaa pahan voittaa hyvää? Ihmisen horisontista tiukasti katsoen mielekkyyttä on vaikea keksiä, mutta millainen voisi olla Jumalan horisontti asiaan?

Pysytään jumaluuteen liittyvissä klassillisissa määritelmissä: Jumala on iankaikkinen, siis ajaton ihmiseen nähden, Jumala on henki ja Hän on luonut henkimaailman, jossa on enkeleitä ja johon liittyvät mm. ihmisetkin  sielunsa/henkensä kautta. Kun me katsomme maailmaan, näemme pääsääntöisesti tiukasti aikaan ja paikkaan liittyviä asioita ja ruumiillisia olentoja keskellä aineellista maailmaa, osana kaikkea esineellisyyttä. Jumala taas näkee pääsääntöisesti sieluja ja tapahtumasarjoja, joidet syyt ja seuraukset ovat ihmisen aistikykyyn nähden epäpaikallisia ja epäajallisia ylittäessään kunkin sukupolven ajan ja paikan rajat. Jumalan horisontista katsottuna paha voi saada luvan toteutua, jos tämä esim. tuo paremmin ja syvällisemmällä tavalla esille määrätyn sielun ihmisiltä kätketyn ilkeyden ja itsekkyyden tai jonkin aatteen tai ideologian turmeltuneisuuden tai yleensä määrätyn menettelytavan vahingollisuuden. Kärsivän osapuolen sielu voi tappiosta vahvistua ja saada uskosta ja uskossa lisää viisautta, kypsyyttä, kärsivällisyyttä.

Rukoileminen kannattaa välittömästä lopputuloksesta huolimatta aivan kaikissa tilanteissa. Kun rukoillaan, tehdään itselle ja toisille selväksi oikeat asiat ja niiden tärkeysjärjestys. Samalla vahvistetaan itsessä ja toisissa päättäväisyyttä toimia oikealla tavalla tietyssä tilanteessa välittömästä lopputuloksesta riippumatta. Silloin saadaan vahvuutta saattaa hyvä toiminta onnistuneesti loppuun tai kestävyyttä ottaa vastaan ikävät ja väistämättömät vastoinkäymiset.

Ajoissa paljastunut pahuus tai pahoja seurauksia tuova menettelytapa saattaa auttaa ihmisiä torjumaan suurempaa pahuutta tai ehkäistä entistä mielettömämpää ajattelemattomuutta tulevaisuudessa, aikana, johon ihmishorisontista ei nyt ylletä muuten kuin korkeintaan rajallisen mielikuvituksen siivin. 

Otan vertauksen shakista. Ihminen näkee elämän shakkilaudalla nykytilanteen, muistaa siirron tai kaksi ja ennakoi yhden tai kaksi siirtoa tulevaisuutta koskien. Jumala taas muistaa siirrot alusta asti ja laskee kustakin tilanteesta siirtomahdollisuudet pelin loppuun asti. Siihen minkä sallitaan tapahtuvaksi on olemassa  syy, joka ei ole vain tapahtumien logiikka itsessään.

Jumalan horisontissa planeetta Tellus ei ole myöskään toiminnan keskipiste. Planeetat katoavat, tähdet häviävät, jopa kokonaisia galakseja vedetään mustien aukkojen "kosmisiin kitoihin". Jos Jumala on kaikkivaltias ja ikuinen, Hänen olemassaolonsa ja Hänen henkinen maailmansa kestää myös kokonaisen universumin tuhoutumisen. Maailmaammekin Jumala katselee hengellisin silmin. Kristinuskossa puhutaan tässä "Jumalan valtakunnasta" ja sen toteutumisesta pitkän aikavälin kuluessa. Se on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tyyssija. Tähän päätepisteeseen Jumalan toiminta  sallimuksineen em. elämän shakkilaudalla kristinuskon mukaan tähtää. Maapallon ja mahdollisten ihmiskunnan valloittamien vieraiden planeettojen lopulta kaikkien tuhouduttua jää jäljelle Jumalan omistama ja välittömästi hallitsema henkimaailma sieluineen.

J

Faktajuttu ja kuittaus fenomenologiasta

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä virkistävää juttua kuin Paul-Erik Korvelan mediakritiikin kritiikki "Olemma aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa" (julkaistu "Politiikasta" 10.11.2016). Aina kun ihminen on hyvin perillä historiasta ja kaikkien tieteiden äidistä, filosofiasta, häneltä voi odottaa selvästi avarampia käsityksiä kuin  muodikkaalta keskivertoajattelijalta. Niin tässäkin. Korvela torppaa trendin, jossa omaa totuutta omissa medioissa tuetaan kuin uskonsotiin viittaavalla "faktasodankäynnillä" kenen media on valhemediaa ja kenen ei. Korvelan mukaan politiikassa on aina esitetty erilaisia versioita samoista asioista, ja usein nuo versiot sisältävät faktojen ohella emävalheita ja dialektista hölynpölyä. "Valhemedia" on siis idealtaan yhtä vanha asia kuin poliittisen merkityksen omaava tiedonvälitys, vaikka informaation välittämisen tekniikat ja teknologiat muuttuvat ja kehittyvät.

" ... Erityisesti juuri demokraattiseen politiikkaan sopii huonosti ajatus siitä, että olisi joku todennettu versio faktoista ja muut näkemykset olisivat disinformaatiota. Todennetun version tarjoava poliittinen kieli muistuttaa George Orwellinkirjassaan 1984 kuvaamaa uuskieltä, jonka tarkoitus oli virallistaa yksi totuus.

Huomattava on myös, että moderni tiede ei edes pyri totuuteen. Popperilaisen falsifikationismin ajatus on, että itse asiassa juuri sellaiset väitteet, joita ei voi kumota, eivät ole lainkaan tieteellisiä.

Kaikkien totuuksien epäily on ollut tieteen perusta viimeistään Descartes’stalähtien ja kaikenlaiset relativismin muodot ovat viimeisen sadan vuoden aikana poistaneet viimeisenkin uskon joihinkin suuriin totuuksiin tai hegemonisiin narratiiveihin.

Myöskään tutkimuksessa ”faktat” eivät ole tutkimustulos. Ne pitää aina tulkita ja asettaa johonkin viitekehykseen tai teoriaan, joka selittää ne jollakin tavalla.

Omenan putoaminen puusta voidaan selittää eri tavoin eri teorioissa. Aristotelinen fysiikka näki omenan pyrkivän kohti luonnollista paikkaansa Maan keskipisteessä. Newtonilainen painovoimateoria selittää saman faktan eri tavalla.

Erilaisia narratiiveja voidaan esittää täsmälleen samoista tapahtumista tai faktoista. Juonirakenne saa ne näyttämään halutulta: toisinaan tragedialta, toisinaan komedialta, toisinaan menestystarinalta (ks. Frye 1957; Czarniawska 2004).

Historiankirjoituksessa on kritikoitu vanhaa rankelaista Wie es eigentlich gewesen ist -tyyppistä lähestymistapaa ja painotettu historioitsijoiden itse vaikuttavan tutkimuskohteeseensa, samoin kuin narratiivin tai genren, jossa asiat esitetään (ks. esim. White 1973).

Myös viestinnän erilaiset kehystämistä tai kehysanalyysiä painottavat näkemykset korostavat samaa asiaa. Valitsemalla kehykset, jossa asia esitetään, tarjotaan kuvaus siitä, mikä tilanne on, mitkä ovat sen faktat ja mikä siinä on merkityksellistä ..."

Suomessakin tavataan useita keskenään kilpailevia median "narratiiveja". Löytyy laajoja, usean tahon yhtä aikaa käyttämiä kertomusyhteyksiä, joita voidaan jakaa olennaisilta osilta eri toimijoiden kesken, ja vielä riittää pilvin pimein myös suppeita "narratiiveja" kuppikunta-ajattelun tueksi. 

Otan esimerkin politiikasta. Vihreillä, vasemmistolaisilla ja porvareilla on ryhminä kullakin omat poliittiset erityispyrkimykset yhteiskunnan, yhteiskunnallisen hyvän ja puolueiden tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta he voivat jakaa useampiakin "meganarratiiveja", kuten tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, yhdentyvän Euroopan ja suvaitsevaisuuden kertomusyhteyksiä, joiden kautta - aivan kuin esiymmärryksenä - hahmotetaan ja tulkitaan, jäsennetään, problematisoidaan ja lopuksi julkaistaan ja julistetaan kudelmia olemassaolevasta ja maailmaa koskevista havainnoista, edeltä välitetyistä tiedoista ja uskomuksista ylitse puoluerajojen. Sama periaate koskee tietysti vaikkapa isänmaallisten liikkeiden tai eri kirkkojen ajattelu- ja toimintatapoja. Se, mikä asettuu ristiriitaan julkaistun totuuden kanssa, on joko erhettä ja tietämättömyyttä tai suorastaan juonittelua, valhetta, jota tuottaa jokin lähes salaliiton tavoin käyttäytyvä valhemedia

Korvelan tärkeä käsitys on juuri se, ettei tiedon maailmassa ole olemassa totuuden ideaaalia, kiistämätöntä muotoa tiedonvälitystä koskien. Fenomenologisesti sanottuna: Kaikki ymmärtäminen on tulkintaa, jota edeltää yhteiskunnassa sekä ymmärryksen kognitiiviset mahdollistajat situaatiossa - johon kuuluvat siis myös mediat - että yksilössä olevan aikaisempi tulkintaperuste, horisonttibaasis, ja yksilön omat, henkilöhistoriaan juontavat noemat eli mielet eri asioista, jotka pyrkivät tajunnallisuudessa tulemaan tulkituiksi mielellisessä eli samalla mielestäni aina selitettävässä muodossa.

Mitä vähemmän yksilöihminen tiedostaa itseään ja ajatuksiaan ja tietojensa lähteitä - reflektoi - sitä suuremmassa määrin hänessä toimivat muut kuin yksilölliset kognitiiviset prosessit. Tiivistetysti sanottuna: Yksilöllisyyteen ja omaan ajatteluun tähtäävä yksilöihminen, ja samalla vasta kypsä persoonallisuus, ajattelee omilla aivoillaan. Sosiaalisuuteen, hyväksytyksi tulemiseen, vallitsevien käsitysten jakamaan tähtäävä ihminen, eli samalla ominta persoonallisuuttaan vielä tavoittamaton henkilö, ajattelee enemmän toisten aivoilla, joiden viestinnällinen ilmentymä on mediat. 

Mediat muodostavat tiedostamattoman tai heikosti tiedostavan massan aivot.

En sen sijaan jaa Korvelan ilmeistä käsitystä, ettei ole mitään totuutta sellaisenaan, tiedon ja totuuden ideaaleja. Käsitys on metafyysinen. Metafysiikka ei kuulu tieteeseen. Sen sijaan on selvää, että kun ihminen syntyy ja kasvaa osaksi tätä maailmaa situaationaalisuudessaan, siis kietoutuneena siihen ympäristöön, joka hänelle on kuin kohtalonomaisesti - väistämättä, faktisesti - langennut, kaikki hänen aistimuksensa, kokemuksensa, uskomuksensa ja kognitiiviset kertomuksensa maailmasta perustuvat ensiksi inhimilliselle tulkinnalle ja toiseksi sosiaalisille prosesseille. 

Ihmisen totuutta maailmasta ei voida pestä puhtaaksi pesemättä samalla koko maailmaa olemasta.

J

Linkki lähteeseen

He tulevat, me menemme

He tulevat.

Ensin saapuvat maahan ryhminä vaatien kansaa osoittamaan hyvää tapaa
kohdella heitä armollisesti.

Vähemmistönä maassa he vaativat lupaa elää hyvien omien tapojensa
mukaisesti.

Vahvana kansanosana he pitävät huonona tapana olla yleensä noudattamatta
heidän hyviä tapojaan.

Enemmistönä maassa ainoa hyvä tapa elää on heidän tapansa,

Lopulta ei armoa kenellekään, joka heidän hyviä tapojaan vastustaa.

He tulevat, me menemme.


J

Aikamerkki

Introversioksi vai ekstroversioksi?


Introversiot kaksin itsensä kanssa 
ja puhuvat käsittämättömyyksiä.
Ekstroversiot yksin toistensa kanssa
ja puhuvat mitättömyyksiä.
Viisas? Puoliksi tätä, puoliksi tuota.



Luonto, kulttuuri ja kauneus 

Luonto kirjoittaa elämän sivulle ja tekee marginaaliin
merkintöjä.
Kulttuurin uusi luonto kirjoittaa marginaaliin ja tekee
merkintöjä sivulle. 

Kaikki kauniskin luonnossa kerran katoaa.
Kaikki kauniit luontokuvat hetkellään häviävät.
Sielun muisto kauneudessa ikuinen. Ja jokainen kuvaus
ikuisuuden kauneudesta on jäljitelmä kuvaamattomasta
luonnosta.


J

Vihreydestä vehreyteen

Ihminen muuttuu ruumiillisuutensa puolesta kuoltuaan osaksi maata.

Maana hänen osansa on olla entistä tiiviimmin osana luontoa.

Ihmisen ruumiillisuus on tehnyt tehtävänsä, jos ihminen eläessään on varjellut ja hoitanut luonnon vehreyttä.

Henki ihmisessä on ylitse luonnon.

Henki voi asettua hetkeksi tai joskus luonnon materiaalista tarkoitusta vastaan.

Kokonaisvaltainen ihmiselämä luo kaarensa aikana niin luonnon vihreyttä kuin ajatuksien ja elämysten vehreyttä palvelevia tapahtumia.


J