Foto: Deneb
Universaalilla tasolla uskontojen yhteneväisyydet lienevät aina eroavaisuuksia suuremmat. Jos Karl Jaspersin luettelemista ”ajattelun suunnanantajista” asetetaan ”saman pöydän ääreen” eri uskontoja ja kulttuureja edustavat Sokrates, Buddha, Kung Fu-tse ja Jeesus, on todennäköistä, että he heistä jääneen tradition pohjalta ymmärtäisivät toisiaan paljonkin. Yhdistävänä tekijänä voisi olla erityisesti määrätty yhteinen sisäinen tie, sen läpikäyminen ja kasvu tämän pohjalta. Tähän joukkoon sulautuisi myös runoilijan sydämen omaava Muhammed tai hinduista esimerkiksi Mahatma Gandhi. Vaikka uskontojen kiihkoilijat väittäisivät kussakin leirissä mitä tahansa oman uskontonsa paremmuudesta tai paremmasta totuudellisuutta toisiin uskontoihin nähden, maltilliset kokevat kaikkialla ”sielunveljeyttä”.
Sven Krohn pohdiskelee miten kaikkien ihmisten henkinen kehitys käy lävitse eri portaita, jopa useat eri elämät voivat siihen kuulua Toisinaan portaikko tehdään koko ihmiskunnasta, jolloin korkeampi porras edustaa moraalisesti ja henkisesti kehittyneempää ihmisluontoa, kuten Nietzschen filosofiassa. Persoonallisuuden henkinen kehitysaste ei liene niinkään riippuvainen muodollisesta koulutuksesta tai älykkyydestä kuin avoimuudesta ja ajasta kehittää itseä. Toisessa kehityksen ääripäässä, kehittymättömyydessä, taas löytyy itsemurhaiskuja tekeviä terroristeja, aborttilääkäreitä tappavia kiihkofundamentalisteja ja itsevaltiaita, kummallisia tapoja levittäviä pienryhmien johtajia. Heillä tällaista ylellisyyttä ei liene riittävästi ollut – tai ehkäpä he ovat olleet kuuroja sisäiselle johdattajalle ja ns. salatiedon alueelle.
SISÄINEN JOHDATTAJA
Krohn on luodannut useaan otteeseen juuri ”salatiedon” aluetta ihmisessä rakentaen työtään laajaan aineistoon koskien kristinuskoa ja Vuorisaarnaa, muita uskontoja, mystiikkaa ja gnostilaisuutta. Myös Platon on johdonmukaisesti hänen filosofialleen huomioitu: ” (…) Platon tunsi egyptiläiset mysteeriot ja puhui niistä ylistävässä hengessä (…) Platonin oma ihmiskäsitys ilmeisesti sisälsi varsinaisen minän eli todellisen itsen käsitteen (…)”
Platonin Timaios-dialogin kontekstissa Krohn oivaltaa, että kysymys koskee daimonia, syntymähenkeä, joka merkitsee parhainta ihmisessä ja kohottaa hänet ylös maasta. Muistetaan, että Sokrates kunnioitti daimonin tehtävää itsessään. Gnostilaisessa tekstissä, Tuomas Kilvoittelijan kirjassa, Jeesus kutsuu Pagelsin mukaan lukijaa kaksoisveljekseen ja tosiystäväkseen. Jeesus voi olla uskovan kaksonen, hänen henkinen ”toinen minänsä”.
Se, että gnostilaisista teksteistä voi löytyä yhteys ajatuksiin ihmisen korkeammasta minuudesta on johdonmukaista siinä suhteessa, että eräissä näistä teksteistä esiintyy erityisesti kreikkalaisen filosofian vaikutusta. Voiko Jumala olla tätä kautta maailmassa läsnä, tai vielä enemmän: Liikuttaako Jumala taustalla ihmisen ajan ”kellon viisareita”? Aristoteelinen käsitys on, että Jumala on ensimmäinen liikuttaja. Tämä periytyi tunnetusti Tuomas Akvinolaisen filosofiaan ja sitä kautta katolisen kirkon ajatteluun, jossa Jumalan rooli lienee edelleen vahvempi kuin protestanttisessa kirkossa, ainakin Suomen korkeakirkollisemmassa luterilaisuudessa. Jos uskoo Jumalaan, häntä ei voi pitää kovin sivussa tapahtumista tai Jumala häviää lopulta tarujen demiurgiksi asteroidien taakse. Sen sijaan on mahdollista miettiä kuinka tietoinen Jumala/jumaluus on eri pisteissään, esim. luovaa puolta toteuttaessaan, ja miten Jumalan luonnetta palvelisi ihmissubjektin ja hänen daimoninsa tai henkensä. Jumalan tai yleensä aineettoman henkiolennon käsite ei ole sen enempää Lauri Rauhalan filosofialle vieras.
Vaikka Rauhalan ihmiskäsitykseen kuuluu yhtenä tärkeänä osana elämän aineellisen puolen huomioiminen, Rauhalan filosofia ei ole materialistista, mikä paljastuu mm. käsityksessä, että aineettomia olentoja voi olla olemassa joskin ihmisyyteen – siis tämän puoleiseen elämään – orgaanisuus erottamattomalla tavalla kuuluu. Ihmisen henkisyyteen toisaalla myös sisältyy itsensä tiedostaminen transsendenttisen ulottuvuuden kautta. Mikä voisi olla tämä transsendenttinen ulottuvuus perinteisen metafysiikan kautta selvitettynä?
SIELU
Rauhalan mukaan sielu soveltuu nimeksi sille ”ihmisen olemassaolon muodolle, joka uskontojen mukaan mahdollisesti jatkaisi elämää uudella (taivas-)tasolla”. Sielu kuuluu eksistenssin eli tajunnan, situaation ja ruumiin käsittävän olemassaolon psyykkis-henkiseen puoleen, jossa mahdollista kuolematonta olemusta ei ole mahdollista havaita, mutta tämä sielu saattaa esiintyä tajunnassa ”syvällisen hengellisen kokemuksen ytimenä”. Sielu olisi näin korkeimman kokemuksen perimmäinen mahdollistaja ja sen kaukainen lähde. Kokemuksen kirkkaus viestittää kokijalle kokemuksen mahdollistajan suuremman kirkkauden. Kirkkaus on ajatonta ja siihen liittyminen – uudestaan tai ensimmäisen kerran – on tavalla tai toisella kuolemattomuuttamme.
Useat filosofit ja psykologit uskovat ja ovat uskoneet sielun kuolemattomuuteen, useat eivät. Esim. scientia mensura – teesiä kannattava filosofi Raimo Tuomela torjuu sielun kuolemattomuuden ajatuksen perustellen asiaa sillä, että ihminen on hänen mukaansa vain aine-energia-systeemi. Psykoterapeutti Pirkko Siltala puolestaan tuo esille psykologisen selityksen, että kuoleva – torjuakseen ruumiinsa häviämistä koskevan narsistisen loukkauksen tai pettymyksen – luo fantasioissaan ruumiinsa uudestaan taivas- ja paratiisikuvitelmien avulla. Tämän vastapainoksi esiintyy erikoisia muistikuvia ruumiista irtaantumisesta, muistikuvia, joissa saadaan tietoja myös ruumiin ulkopuolelta. Mielenkiintoinen on erityisesti intialaisen Shanti Devin tapaus. Tyttö muisti eläneensä aikaisemminkin ja tiesi hämmästyttävällä tavalla kokonaan toiseen elämään kuuluvia yksityiskohtia. Lopputulokseksi kiistoista aina jää, etteivät kummatkaan osapuolet saa hevillä toisiaan ”käännytetyiksi”.
SIELU ANTIIKIN KREIKAN FILOSOFIAN KOTEKSTISSA
Sielu ei ole kuitenkaan käsite ainoastaan uskontojen opeissa. Sielun traditionaalinen tehtävä on ollut toimia välittäjänä hengen ja aineen maailman välillä, luoda vuorovaikutuksen ja toiminnan mahdollisuus, saada aikaan liikettä jne. Esimerkiksi Demokritos ajatteli sielun olevan eräs tulen tai lämmön lajeista ja Leukippos omaksui vastaavan ajatuksen, myös Anaksagoras piti sielua liikkeen tuottajana (Aristoteleen teokset VIII, 404a ).
Empedokles esitti, että sielussa on mukana kaikki neljä alkuainetta (tuli, ilma, maa, vesi), siten, että esim. ilman kautta aistitaan jumalallinen ilma, tai tulella tuhoava tuli. Diogenes piti sielua ilmana, hienojakoisimpana partikkelina. Hippo keksi, että sielun alkuaine on vesi, koska elämä alkaa kaikilla lajeilla siemenestä ja tämä on kostea. Vain maata ei ehdotettu alkuperäksi paitsi katsomuksessa, että sielu koostuu kaikista alkuaineista. (Aristoteleen teokset VIII, 404a – 405 b10). Aristoteles torjuu (emt., 410b 25 – 411a) väitteen, että sielu syntyy tuulesta vastasyntyneen hengittäessä sitä sisään sillä, etteivät kaikki elävät olennot hengitä. Aristoteles esittää itse, miten sielu (puhdas aktuaalisuus) on ruumiin muoto, joka tekee siitä liikkuvan ja toimivan olion, ja kuinka sielu jakautuu, vegatiiviseen, irrationaaliseen ja rationaaliseen osaan, josta rationaalinen, henki, on häviämätön (EN 1102a25 – 1103). Vegatiivinen, kasvisielu, edustaisi nykyään mahdollisesti solujen elämää, irrationaalinen kuvastaisi tiedostamatonta tietoisuutta ja rationaalinen tiedostavaa. Sielulla spekulaatio voi tuntua nykyaikana epäoleelliselta, mutta antiikin Kreikassa pohdinta sielusta oli varteenotettava osa orastavaa biologiaa, fysiikkaa ja psykologiaa, myös kosmologiaa. Holistisen periaatteen mukaisesti luonnonfilosofiassa sielun katsottiin yhtyvän aineeseen ja päinvastoin, mutta esiintyi myös poikkeuksia kuten Pythagoraan filosofia, jossa sielu on ajattomasti olemassa enemmän irrallaan ajallisen maailman tapahtumista.
Klassillisessa filosofiassa erityisen maailmansielun vastuulla oli välittää maailmassa ideoita ja maailman ilmiöitä keskenään ja sittemmin Plotinos (Plotinus) tutki ihmisen suhdetta maailmansieluun ja ihmisen vapautumista materian (luonnon) vankeudesta.
SIELU JUUTALAISESSA JA ERITYISESTI KRISTILLISESSÄ AJATTELUSSA
Vanha juutalainen ajattelu piti ihmistä sielun ja ruumiin erottamattomana kokonaisuutena, jossa sielu ylläpitää ruumiin elimellistä elämää (vrt. 1 Moos.2:7). Vaikka Vanha testamentti sisältää aineksia käsitykselle, ettei ihminen jatka elämää ruumiin kuoltua, tavataan myös tuonelakäsitys. Vainajan ”hengen” uskottiin jatkavan elämää mutta varjomaista juuri tuonelassa. Voi olla vaikea selvittää liittyykö tämä alkuperäiseen juutalaiseen ajatteluun ja uskontoon vai onko tuollaisen kaksijakoisuuden taustalla esim. kreikkalainen filosofia. Joka tapauksessa kreikkalaiseen filosofiaan ja kulttuuriin perehtyneen kirkkoisä Augustinuksen mukaan ihminen on sielu + ruumis. Sielu on kuolematon mutta luotu syntymässä tai vanhempien sieluista.
Toisinaan esiintyvät yhdessä käsitteet ruumis, sielu ja henki, jolloin hengellä on oma erityistehtävänsä. Näkökanta joka on kirkossa yllättävästi ruumis-sielu- käsitystä vanhempi. Keskiajalla Tuomas Akvinolainen kehitteli näkemyksiään sielusta kristinuskon ja Aristoteleen inspiroimana, ihmisellä on erilaisia, eri aikaan tulevia sieluja, aluksi aistiva sielu, myöhemmin järkisielu, joka on kuolematon ja myös ruumiista riippumaton.
Filosofi Brunon mukaan sielu on kuolematon monadi ja jaoton olio. Kun jo John Dun Scotus kaavaili, että sielu on muodon ja materian yhteenliittymä (ruumiilla on esim. tietty muoto sielun kautta), merkitsi Descartesin dualistinen ihmiskäsitys (henki – ruumis) ja sielun sijoittaminen käpyrauhaseen ruumiin ohjaajaksi filosofiassa paluuta alkusuuntaan, taustalla lienee osittain Platonin käsitys (Teokset VIII, 406b 25), että sielu aiheuttaa ruumiin liikkeen mutta niinhän myös hän edusti dualistista maailmankuvaa.
Myöhemmät kehittelyt empiirisen filosofian puolella (mm. John Locke) johtivat sieluoppia taas enemmän nykyaikaisen psykologian suuntaan, josta periytyvät termit ”sielunelämä”, ”sielutiede”, ”sielullisuus”, ”sielulliset sairaudet”, ”sielukas”, ”sielunhoito” jne. Vaikka nykyäänkin kristinuskoon sisältyy niin oppi sielun kuolemattomuudesta kuin ruumiin ylösnousemuksesta – vaikka ne tuntuisivat olevat toisilleen vastakkaiset – ja erityisesti roomalaiskatolisessa teologiassa tähdennetään sielun tuhoutumattomuutta, kristinuskosta innostusta saaneet ajattelijat eivät tunne tarvetta määritellä sielua ja sen tehtävää tarkasti. Kenties nykyaikaiseen ihmiskuvaan sisältyvä kehon orgaanisen toiminnan ja aivojen neurofysiologisten ilmiöiden pohtiminen ja luonnontieteellisesti orientoitunut tiede suuntaavat ajatukset koskemaan ajan trendin mukaisesti tajunnallisuutta ja sen takaista psyko-fyysistä toimintaa. Vastaavasti tavataan teologeja, jotka asettavat kuolemattomuuden vain ylösnousemuksen varaan (vrt. Saarn., 9:10, 12:7).
KUOLEMATTOMUUDEN LAAJENNUS TÄMÄNPUOLEISUUTEEN – SIELU OSANA ARVOIHMISYYTTÄ
Idealistisessa filosofiassa sielulla viitataan toisinaan, tai jopa erityisen mielellään ja usein, Platonin ja gnostilaisuuden merkitsemään suuntaan: Sielu on ihmisen kuolematon ydin, ihmisen todellinen itse, mikä voidaan tunnistaa mm. suojelusenkelin metaforan kautta. Oikeastaan Erik Ahlmanin filosofian käsite ”varsinainen minä” saa Sven Krohnin filosofiassa vastineen kuolematon sielu, ydinihminen, erityisesti kun Krohn on väittänyt miten Ahlmanin filosofian eettisesti orientoituva varsinainen minä on pohjimmiltaan sama asia, jota on tavoiteltu iranilaisissa ja intialaisissa uskonnoissa ja Platonin filosofiassa.
Näin ajattelumme alkuhämärän alkuperäinen idea, selittää sielulla ihmisen liikkumista ja toimintaa aineen ja hengen välimaastossa, on kehittynyt tai kiteytynyt vitaalisuuden probleemaa laajempaan spesialiteettiin. Nykyään sielu liittyisi siis yhteen myös arvojen, omantunnon ja arvovalintojen kanssa. Kuolema ja kuolevaisuus tarkoittavat rajallista aikaa saada manifestoida elämästä jotain kuolematonta, eettisesti (ja esteettisesti) yleistä, ajatonta.
Jo varhemminkin on uskonnossa tietenkin esitetty, että väärät valinnat voivat tuottaa sielulle vahinkoa, mutta etiikka oli pitkälti laki- ja tapakeskeistä. Sielun käsite (synonyymeina: varsinainen minä, ydinihminen, itseys jne.) kokoaa huomion ihmisen evoluution nuorimpaan puoleen, abstraktiin etiikkaan, jossa nisäkkäiden hyvät ja pahat vaistot yhdistyneenä toiminnan kautta muodostuneisiin oppimiin saavat muistitoimintojen ja symbolifunktion kautta käsitteellisiä sisältöjä arvoproblematiikan muodossa. Kuvaavaa on, että juuri tämä, ilmeisesti ihmislajin evoluution tuorein osa koetaan implisiittisesti niin arvokkaaksi, että sen toivotaan jäävän ihmisestä kuoleman jälkeen jäljelle. Lienee otettu kehitysaskel, jonka merkittävyys jää helposti huomaamatta, koska juuri nyt elettäneen evoluution mittakaavassa edelleen tätä askelta mutta ajallisesti hieman tuonnempana alkuun nähden (arviolta 3000 - 5000 v.).
Sielussa, tarkemmin määriteltynä siinä eksistenssin henkisyydessä, joka tuottaa sielullisen manifestoitumisen, on ihmisen kyky luoda hengessään jo olevalle olevaa, jolla hallita ja ohjata elämässä niitä situationaalisia virtoja ja mahtia, jotka muuten determinoivat tahtoa ja muokkaavat mielipiteitä tehden Martin Heideggerin filosofian ”jokamiehestä” (das Man) pikemmin historianhetkensä ”ajopuun” kuin arvosubjektin. Ilman (maailmasta ulos kutsuttua) sieluaan ihminen on situationaalisuutensa käskettävä eikä eksistenssiä voida pitää harmonisena ruumiin, tajunnan ja situaation yhteenliittymänä.
Otaksuttavasti teologi ja filosofi Martti Luther ymmärsi luostareiden ja luostarielämän potentiaalisen vallan vastustaa valtarakenteita oikein, ja päätyi ilmeisesti ainakin osittain valtion ja kuninkaan vallan varmistamiseksi kannattamaan luostareiden lakkauttamista. Vastaavasti vallanjanoinen, valtaa keskittävä ja toimintatavoiltaan totalitaarinen sosialistinen Neuvostoliitto, päätyi vastustamaan ortodoksisen kirkon luostarielämää. Tämän jälkeen ei ole epäloogista katsoa saman periaatteen toistuvan aikamme Kiinan ja Tiibetin välillä, barbaarisissa vainoissa alkaen Tiibetin luostareista ja päätyen tavallisten ihmisten elämään. Sielunsa löytänyt persoonallisuus on vaarallisen vapaa luonne voimakkaasti säädellyissä olosuhteissa.
PALUU KLASSISEEN KUOLEMATTOMUUTEEN
Toisaalta yhä edelleen sielu liitetään myös osaksi yksilön konkreettista kuolemattomuutta. Miten sitten sielu voisi olla kuolematon, jää luonnollisesti teoreettisesti avoimeksi. Rauhalalla on ollut työhypoteesina, että sielu voi olla olemuksellisesti kuolematon, jos se voi tulla kuoleman jälkeen osaksi jonkinlaista energiakenttää. Tällainen kenttä ei ole ainakaan oman aikamme tieteen, erityisesti kvanttifysiikan, selvitettävissä.
Yhtäällä nykyaikainen tiede on äärimmäisen vanhanaikaista, jos sitä tarkasteltaisiin tulevaisuudesta, tuhannen tai kahden tuhannen vuoden päästä (edellyttäen, että tieteen kehitysvauhti on vähintään nykyistä luokkaa).
Fenomenologiassa elämän tai ihmisen esiymmärrys on pohjimmiltaan luotaamaton adapteri, jossa situaation ja ruumiin komponentit kääntyvät päin mielellisyyttä pelkästään mielekkäästä eli jotain tarkoitusta täyttävästä olevasta. Ihminen ei ole tarkemmin ajatellen olemassa vain ruumiissaan vaan sen lisäksi situaatiossa ja suhteissa situaatioon. Kaiken olemista koskevan situationaalisuuden tapoja ei ole luonnollisesti sen enempää tieteessäkään selvitetty. Sielu saatetaan näin lopuksi liittää yhteen esiymmärrykseen, jossa vaikuttaa vähintään eettinen todellisuus, jaloin, jonka ihminen toivoisi jatkavan kuolemattomana elämää, mutta esiymmärrys voi toimia kanavana myös toiseen elämän muotoon. Itse uskon, että ihmisen kuolemattomuus on selvästi vähemmän epäilyttävä mahdollisuus kuin hänen katoamisensa, mutta en väitä voivani uskoani todistaa. On kysymys muusta kuin teoreettisesta kysymyksestä.
Sielun ja kuolemattomuuden idea on etiikan ohella sijoitettavissa myös estetiikkaan. Ellei pohdita juuri tietyn yksilön individuaalista elämästä, kuolemattomuutta voitaneen nähdä jälkeen jäävissä teoissa ja taideteoksissa, ja ajattomuutta esteettisen noeman eli mielen paljastuessa. Näin etiikka ja estetiikka yhdessä edustaisivat nykyihmisen kuolemattomuutta ja vastaavasti kaikki muu kuolevaisuutta, eksistenssin korkeammalle henkisyydelle vastakkaista elämisen tyyppiä. Totuutta ei tarvitse markkinoida päinvastoin kuin uskontoja. Kauneuden totuus on välittömästi todistettu, vaikka kauneudesta kiisteltäisiin. Näin uskon sielun kuolemattomuuden liittyvän toiseksi kauneuden kysymykseen tarkkaa tapaa kumminkaan selvittämättä. Pohjalla on intuitiivinen käsitys.
(16.10.2012)
(Muok. 29.12.2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti