Foto: Internet
"Fundamentum" tarkoittaa "perustaa". Fundamentalismiin on yleisesti liitetty mukaan sellaisia käsityksiä kuten "vanhoillisuus", "aggressiivisuus", "poliittisuus", "uskonnollisuus", "musta-valkoisuus", "uhkakeskeisyys", "ryhmä- ja johtajasidonnaisuus", "vihollishakuisuus" ym. On myös päätelty, että fundamentalismissa pyritään vastustamaan muutoksia muuttuvissa olosuhteissa ja säilyttämään opittu ja arvostetuksi katsottu ryhmäidentiteetti ja erityisesti sen mahdollistama perustus, "fundamentum". Fundamentalismi liitetään pääasiassa uskontoihin, kuten hinduismiin, islamiin ja kristinuskoon, mutta on selvää, että etenkin fundamentalismin poliittisia päämääriä silmällä pitäen myös poliittiset ja erilaiset muut aatteelliset liikkeet voivat muodostaa fundamentalistisen rakenteen torjuessaan muutoksia ja kiinteyttäessään ryhmärakenteitaan. Tämä kirjoitus kuitenkin keskittyy uskonnon fundamentalismiin länsimaisessa protestanttisessa ympäristössä.
Protestanttisten kirkkojen osalta muutosvastarinta on kohdistunut vastustamaan uutta, perinteitä ravistelevaa teologiaa, kriittistä Raamatun tutkimusta, modernia luonnontiedettä, mies- ja naisroolien muuttumista ja seksuaalisten vähemmistöjen harjoittaman seksuaalisuuden hyväksymistä. Muutosvastarintaa esiintyy joko tietyissä ryhmittymissä, yhdistyksissä tai kokonaisissa seurakunnissa tai muissa uskonnollisissa yhteisöissä. Vaikka raamatuntulkinta vaihtelee eri ryhmien kohdalla paikoin runsaasti ja normitkaan eivät ole kaikkialla aivan samanlaiset, yhteistä kaikelle protestanttisen maailman uskonnolliselle fundamentalismille on Raamatun kohottaminen ns. perimmäiseksi seurakuntaelämän ja yksilöihmisen uskonelämän erehtymättömäksi ja lähes virheettömäksi fundamentumiksi. Kun virheitä tavataan, ne johtuvat fundamentalistin mukaan kielen kääntämisen puutteista, väärinkäsityksistä tai tekstin harmonisoimisen epäonnistumisesta, tai siitä, ettei tiede toistaiseksi ole löytänyt perusteita Raamatun luonnontiedettä sivuaville väitteille, tai etteivät jotkut tiedemiehet edes halua yrittää tutkia Raamattua objektiivisesti.
USKONNOLLISEN LIIKEHDINNÄN HORISONTTI FUNDAMENTALISMISTA ATEISMIIN: TIELLÄ METAFYYSISELLÄ LINJALLA
Asetan vaakatasoon uskonnon "metafyysisen linjan", jonka vasemmalla laidalta lähtien nimeän pisteet: "fundamentalismi", "konservatismi", "liberalismi", "agnostismi" ja oikealle äärilaidalle "ateismi". Perustelen ääripisteiden valintaa sillä, että fundamentalismi ja ateismi muodostavat selkeimmin dikotomian eikä niiden välillä esiinny avointa vuoropuhelua.
Seurattaessa protestanttisuuden ilmiöitä erityisesti Suomessa havaitaan uskonnollinen aktiviteetti, joka käytännössä vahvistuu sosiaalisena ilmiönä siirryttäessä linjan vasenta laitaa kohti. Luterilaisen kirkon seurakunta-aktiivit kuuluvat usein joko konservatiiveihin tai fundamentalisteihin. Vaikka liberaalit virtaukset eivät ole enää täysin tuntemattomia helluntailaisuudessakaan, fundamentalisteilla on edelleen vahva kannatus helluntailiikkeessä ja muualla ns. vapaissa suunnissa. Kirkon herätysliikkeissä ollaan vasemmalle kallellaan siten, että vaikka välitön uskonnollinen konteksti olisi konservatiivinen, joissakin yksittäistapauksissa fundamentalismia arvostetaan ja kannatetaan selvästi liberaaliuskonnollisuutta enemmän. Liberaaliuskovaisuudella tarkoitan kristityksi tunnustautuvan henkilön uskonnollista selitys- ja kokemusmaailmaa, johon liittyy merkittävässä määrin mukaan ns. liberaaliteologian tulkintoja. Agnostismi ei saa kristillisissä piireissä juuri lainkaan ymmärtämistä osakseen ja ateismia jo vastustetaan määrätietoisesti. Usein ei-fundamentalismi ja ei-konservatismi mielletään ns. luopumiseksi tai harhaoppisuudeksi. Vastustaminen on toisinaan niin selvää, että kristillisissä piireissä tapahtuu välillä em. maailmankatsomuksen täyttä demonisointia: muu kuin fundamentalismi tai konservatismi palvelee paholaisen asiaa.
Käytännön yhteisöelämässä uskonnollisen yhteisön ns. valovoimaisimmat kokoavat seurakuntavoimat, evankelistat, laulajat ja muut keskeisesti esillä olevat musikantit, saarnaajat, TV- ja radiopastorit, ovat usein fundamentalisteja tai fundamentalismiin voimakkaasti taipuvaisia konservatiiveja. Konservatiivit ja liberaalikristityt eivät liikehdi yhdessä eikä Suomessa ole ainuttakaan liberaalikristillistä uskonnollista yhteisöä, joka aktiivisen uskonyhteisön tavoin pitäisi kristinuskoa herätysmielessä esillä. Uskonnon voimakkaimpia ilmiöitä näyttävät kannattelevan selvemmin dikotomian vastakkaiset puolet. Suurimmat vaikuttajat ovat ateisteja tai fundamentalisteja.
Uskonnolliset ilmiöt eivät tietysti ole samalla asteella. Ateismilla on tavoitteellinen pyrkimys uskontojen vähättelyyn ja Jumalan kieltämiseen. Fundamentalismin ilmiö on tavoitteellinen pyrkimys vahvistaa Jumalaan uskomista ns. raamatullisen uskon tekstiyhteydessä. Konteksti sisältää yksilön kokeman "herätyksen". Herätyspuheet ovat "vanhoillisten" juttu siinä missä yllytys kirkosta eroamiseen ateistien.
Kristillinen herätysusko näyttäytyy kulttuurissamme voittopuolisesti joko konservatiivien tai fundamentalistien esittämänä. Tästä voidaan tehdä ainakin kaksi vaihtoehtoista "linjajohtopäätöstä": 1) koska herätyskristillisyys on voimakkainta fundamentalistisissa tai näihin monella tavalla sitoutuneissa piireissä, kristillinen evankeliumi tänään voi olla vain voittopuolisesti fundamentalistisesti sitoutunutta, mikä puolestaan edelleen ruokkii fundamentalismin kasvamista uskonnollisena liikkeenä 2) koska herätyskristillisyys on voimakkainta fundamentalismissa ja fundamentaalis-konservatiivisissa yhteyksissä, puhtaimman eli Jumalan mielen mukaisen uskonnollisen ilmiön kirkkain muoto ehkä esiintyy itsessäänkin ainoastaan fundamentalismissa, jonka äärimmäinen vastakohta olisi silloin ateismi.
On vaikea tietää kumpi johtopäätös pitää varmasti paikkaansa - ja toisaalta molemmat voivat olla oikeassa myös yhtä aikaa - mutta uskonnollisen kokemuksen tarkempi jatkopohdiskelu saattaa auttaa ainakin vähän valaisemaan kysymyksiä.
MIKÄ ON INSTITUTIONAALISEN USKONNON KOKEMUKSEN FUNDAMENTUM?
Institutionaalinen uskonto tarkoittaa tekstissäni uskonnollista, Jumalan lepyttämiseen, Jumalan muuhun kohtaamiseen tai hänen suunniltelmansa toteuttamiseen yhdistyvää järjestelmää, johon kuuluu mukaan määrätty oppi, opista kertova kirjallinen tai suullinen perimätieto, uskonnollisen elämän normeja: rukoustavat, palvontamenot ja tärkeimmät uskon rituaalit; se mikä tässä katsotaan kaikkein tärkeimmäksi, on uskonnon fundamentum, joka otetaan vastaan ja siirretään toiselle. Järjestäytyneessä uskonnossa kuten kristinuskossa ja sen protestanttisissa herätysliikkeissä fundamentum voi olla nykyaikaisessa maailmassa monella tavoin aatteellisesti uhattuna tai uhka vähintään koetaan suureksi. Kriittinen raamantuntutkimus ja tulkitseva eli hermeneuttinen lähestymistapa Raamattuun ja Jeesukseen, luonnontieteistä ja historiasta lähtevät kokonaan tai osittain Raamatun kertomuksia vastustavat käsitykset ja postmodernille populaarifilosofialle tyypilliset pyrkimykset "vesittää" aikaisemmin merkittävinä pidetyt ns. suuret kertomukset - eli yleensä ne kulttuurin tekstiyhteydet, joissa metafysiikan ja etiikan lähtökohdat ovat johdetut joko traditionaalisesta uskonnosta tai marxilaisesta idealismista - ovat nykyfundamentalistille melkein kuin suora taisteluhaaste.
Vaikka fundamentalistin kokema kulttuurillinen uhka ei ole aina niin suuri kuin hän kuvittelee, on totta, ettei nykyinen länsimainen eurooppalainen kulttuuri - ja erityisesti protestanttisissa maissa - juuri tue kristinuskon kontekstia. Välillä myös hyökätään kristinuskoa tai yksittäisiä kristittyjä vastaan. Suomessa muistuu itselleni ensimmäiseksi mieleen ateistien tempaus vaihtaa Raamattu pornolehteen, tai yliopistomaailmassa akateemiset hyökkäilyt uskovaisia tutkijoita vastaan. Niin kristinuskon kuin muidenkin vainottujen uskomusjärjestelmien kohdalla vaino kumminkin paradoksaalisesti vain vahvistaa uskonnollisia kokemuksia kitkettäväksi osoitetussa yhteydessä. Henkinen, taloudellinen tai fyysinen vainoaminen luovat ponnistusvoimaa "uskon hypylle".
Ihminen, joka ylittää fundamentumiin koskevan murskaavankin kritiikin, suorittaa ns. uskon hypyn. Hän kääntää valinnassaan kritiikin päälaelleen. Kritisoiva maailma on absurdi, valheellinen, paha tai demonien häiritsemä, mutta absurdiksi väitetty uskonto ns. todellisempi taso. Samalla hän kääntää itse selkänsä osalle aikaisemmista käsityksistään, joista jotkut ovat voineet olla osittain hyvin järkiperäisiä, yleisesti ottaen luotettavaksi katsotulle tiedolle pohjautuvia. Syntyy kokemus vahvasta heittäytymisestä "puhtaan uskon" varaan, ja heittäytymisen merkittävyys, jonkinlainen murtumisen ihme, kietoutuu koko ihmisen ympärille tehden hänet yhteisössään joko valovoimaiseksi uskovaiseksi tai oudoksi tulleeksi "yhden asian ihmiseksi" tarkastelijan omista taustoista riippuen. Kaikki omissa uskonnollisissa yhteyksissään erityisen huomionarvoisat ja seuratut evankelistat, saarnaajat ja profeetat ovat kokeneet voimakkaan elämänmurroksen, johon on liittynyt tavalla tai toisella selkeä uskon hyppy.
Saattaa olla, että perinteisessä uskonnollisessa kokemusmaailmassa tie voimakkaaseen uskoon itse asiassa aina vaatii erityisen heittäytymisen, joka vie ihmisen hetkeksi kuin täysin tyhjän päälle, ja asettaa "uskontahdon" ja intuition yliaistillisesta maailmasta suoraan vastakkain logiikan, tiedon ja vakaan arvostelukyvyn kanssa. Kun dervissi tanssii, ekstaasi tavallaan kannattelee häntä, ja kun protestanttisessa herätyskontekstissa uskovainen heittäytyy "sata lasissa" osoitetun fundamentumin varaan, tietty ekstaattinen kokemus kannattelee ehkä häntäkin. Linjan oikealla puolella, hyvin syvässä ateismissa, ei taas esiinny muuta kuin loogista ajattelua ja tiedon kriittistä käsittelyä. Valaistunut uskovainen pitää ateistia kuin järkeilyn mörkönä, joka elää kaukana Jumalasta, mutta ateisti taas pitää uskovaista järkeen ja tietoon nähden voimakkaasti rajoittuneena, etupäässä vain suurten toiveiden täyttämänä ihmisenä.
VOIKO ATEISMI PALVELLA JUMALAA?
Jos protestanttisen fundamentalismin käsitys Raamatusta, ihmisestä ja Jumalasta on absoluuttisesti oikea, maailman valkeus säteilee linjan vasemmalla laidalla, ja sen kirkkain piste on johdonmukaisesti fundamentalismin kapein kärki, johon "kuumimmat säteet" kulminoituvat. Oikea puoli lnjassa taas päättyy asteittaisesti pimeyteen, mutta mistä tiedämme, ettei valo kirkastu päinvastoin edettäessä kohti linjan oikeaa laitaa? Miksi protestanttinen fundamentalisti edustaisi erityisesti maailman valoa? Vastaukseksi ei ainakaan riitä ensimmäiseksi mieleen tuleva kaksiosainen patenttivastaus a) että on paradoksaalista ja epäjohdonmukaista olettaa, että Jumalan kieltäminen voisi palvella Jumalan myöntämistä b) ja että vain Jumalan tunnustaminen fundamentalismin kehikossa voi edistää Jumalan todellisen luonnon tunnettavuutta.
Meidän kannattaa erityisesti tässä kohden pitää mielessä se, ettei fundamentalismi eikä herätyskäyttäytyminen kuulu vain kristinuskoon tai edes siinä vain aina oikeaoppisiksi laskettuihin piireihin. Missä tahansa kristilliseksi itsensä katsovassa lahkossa voidaan hypätä uskon hyppyjä ja päätyä samalla mitä kummallisimpiin herätyksiin. Kaikissa maailmanuskonnoissakin tavataan samoja piirteitä mitä tulee instituutioihin, pyhiin kirjoihin ja heittäytymiseen Jumalan ja häntä koskevan rituaalisen ja opillisen fundamentumin varaan. Fundamentalisti siis "palaa liekeissään" jokaisessa uskonnossa ainakin osittain samojen psykologisten ja kulttuurillisten polttoaineiden varassa. Se ei välttämättä tyhjennä koko uskonnollista kokemusta kaikista aineksistaan mutta yhteistä rakennetta ei yhtä lailla välttämättä niin vain tiedosteta, vaan joskus se jopa ylihengellistetään omassa kokemushorisontissa.
Ateismin funktio uskonnon edistämisen kannalta voisi liittyä puhtaan uskonnollisuuden aatteen edistämiseen. Kieltäessään Jumalan ateismi tosiasiassa kieltää vain sarjan Jumalaa koskevia käsityksiä, jotka voivat samalla olla enemmän tai vähemmän inhimillisiä eli absoluuttiseen totuuteen nähden vääriä. Ateismi palauttaa uskontojen Jumalaa koskevat teesit alkuasetelmiinsa, kiinteään hypoteettisuuteen ja uskonvaraisuuteen, mikä voi itse asiassa kirkastaa oikean Jumalan kuvaa paremmin kuin eri uskontojen fundamentalistiset liikkeet, jotka tuottavat paljon absoluuttiseksi katsottua mutta itsessään metafyysistä tai muuten spekulatiivista "tietoa" maailmasta, Jumalasta ja moraalista. Samalla ateismi ponnistelee levittääkseen tiedon, ajattelun ja hyvän arvostelukyvyn laajuutta ihmiskunnassa. Järki on monen mielestä Jumalan lahja ihmiselle. Kaikki populaari ateismi ei tietysti tässä onnistu. Postmodernin kulttuurin "muotiateismi" on mielestäni vain eräs variaatio vanhemmasta tapauskovaisuudesta, jota vapaissa suunnissa kutsuttiin vähätellen "kirkkouskovaisuudeksi". Länsimainen nuori aikuinen on nuorten aikuisten kulttuurissa usein "IN" ja "COOL" tunnustautuessaan ateistiksi. "Ei tässä sentään mitään uskovaisia olla"/vrt. "Ei tässä sentään mitään pakanoita olla." Ateismissakin on silti oma ääripäänsä, jossa kulminoituvat ateismin terävimmät puolet: looginen ajattelu, totuuden tavoittelu, halu luotettavaan tietoon, hyvän ja pahan probleeman käsittely.
Palaan takaisin "metafyysisen linjan" avoimeksi jätettyihin "linjajohtopäätöksiin". Fundamentalismin ja ateismin tarkastelun pohjalta punnittuna on varmaankin totta, että fundamentalismi uskonnossa tuo itsessään aivan luonnollista tietä lisää fundamentalismia uskontoon, mutta ei ole sanottua, että fundamentalismi sellaisenaan olisi jokin korkein uskonnon tai jumalallisen valon muoto maailmassa, mutta toisaalta ateismin hyödyistä huolimatta sitäkään ei voida pitää noin vain valona, vaikka ajatus myös paradoksisuudessaan saattaa jotakuta viehättää. Jokin asetelmassa - tai sen variaatioissa, esim. eri pisteiden yhdistelmissä - voi tosin toimia mutta osa taas ei ollenkaan ja voi antaa väärän kokonaiskuvan Jumalasta ja hänen tahdostaan maailmaan nähden. Saattaa myös olla niin, että kysymyksenasettelu kristillis-filosofisessa yhteydessä edellyttää vielä voimakkaamman korjauksen. Mahdollisesti koko tarkastelulinjan asettaminen fundamentalismista hamaan ateismiin on väärä tai ainakin harhaanjohtavan yksipuolinen valinta.
Foto: Internet
RAKKAUS JA USKO: TIELLÄ HUOLEN LINJALLE
Kristinuskossa valkeuden ja pimeyden, oikean ja väärän sekä hyvän ja pahan linja voidaan vetää myös toiselta pohjalta katsottuna. Jeesuksen opetus viimeisestä tuomiosta ja sen perusteista on sekin yhdenlainen kristinuskon fundamentum, mutta muiden fundamentumien rinnalla tämä etiikan perusta, toisista huolehtiminen, "sosiaalinen linja", on vain vähän tai vain valikoiden arvostettu. Evankeliumin Jeesus kiinnitti kuulijoidensa huomion seuraaviin asioihin sosiaalisessa kanssakäymisessä: nälkäisten ravitsemiseen, janoisten juottamiseen, suojattomien vaatettamiseen ja enemmän tai vähemmän eristyksissä tai ahdistuksissa elävien ihmisten - kuten vankien ja sairaiden - olosuhteiden helpottamiseen ja tasavertaiseen kohtelemiseen. Jeesus esitti joukon normeja, joiden mukaan esimerkiksi UNICEF ja moni muu humanitaarinen järjestö toimii. Tämän lisäksi Jeesus asetti ensin juutalaisen ja samalla myös myöhemmän kristillisen etiikan maksiimin, ns. rakkauden kaksoiskäskyn: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Tunteilla on tässä oma merkityksensä, mutta mielihyvän tai mielipahan yläpuolelle asetetaan viime sijassa omatunto ja ihmisen koko oma ymmärrys. Filosofi Immanuel Kant muotoili periaatteesta 1700-luvulla filosofian kategorisen imperatiivin: "Tee samoin kuin saisi tehdä kuka tahansa tilanteessasi." Esim. jos katsot, ettei ole oikein tai hyvä roskata ympäristöä, älä roskaa itsekään.
Yksittäiset normit ja kaksoiskäskyn yleisperiaate aktivoivat samalla sekä yleisen normin mukaisuuden pyrkimykset että erityisen itsevalinnan, omatunnon, ja sen huomioimisen ratkaisuissa. Samalla Jeesuksen käsitys oikeasta ja väärästä liittää toisiinsa niin yleisen poliittisen toiminnan - esim. ns. vanha pohjoismainen hyvinvointikäsitys - kuin individualistisen elämäntavan. Määrättyjä asioita voidaan delegoida poliitikkojen ja järjestöjen vastuulle ja hoidettavaksi, mutta poliittinen toiminta ei vapauta yksilöä hänen kutsumuksestaan tehdä omia eettisesti oikeita valintoja yksityiselämässään.
Asetan jo käsitellyn linjan sulkeisiin "lepäämään" ja avaan uuden, "huolen linjan". Vasemmalle laidalle sijoitan ajatuskokeena fundamentalistin tilalle "Jumalan ja ihmisten oikeudentuntoisen ja oikeudenmukaisen palvelijan", tämän perään "välinpitämättömän" ja oikealle laidalle "hävittäjän". Palvelijan palvelutoiminta on monipuolista rakkaudesta ja luontaisesta vaistotoiminnasta nousevaa diakoniaa, huolen kantamista, joka suuntautuu osittain politiikkaan ja osittain omaan ja toisten yksilöiden elämäntilanteisiin. Välittäminen voi olla kristillistä tai muusta aatemaailmasta heräävää. Jeesuksen sosiaalista vastuuntuntoa käsittelevään opetukseen nähden juutalainen, agnostikko ja ateisti ovat samalla lähtöviivalla kristityn kanssa. Sama koskee välinpitämättömyyttä ja hävittämistä.
Penseän ihmisen moraalinen välinpitämättömyys tai alamittaisuus, kehityshäiriöisyys, on postmodernille Euroopalle ja erityisesti Suomen kulttuuri-ilmapiirille tyypillistä uusitsekkyyttä ja egoismia. Hävittäjät puolestaan ovat asosiaalisia ihmisiä, jotka tuhoavat muiden toimeentulon mahdollisuuksia tai varastavat tavalla tai toisella omaisuuksia. Hävittäjä käyttäytyy normaalia useammin tietoisesti pahoin. Mikään uskonto tai poliittinen ideologia ei ole tae siitä etteikö ihmisessä ole piirteitä penseästä tai hävittäjästä. Erityisen oikeudenmukaisen ja erityisen oikeudettoman ihmisen kesken vallitsee yhtä voimakas dikotomia kuin fundamentalistin ja ateistin. On tosin väärin sanoa ensimmäistä yksinkertaisesti hyväksi ja toista pahaksi, koska lähtökohdat rajaavat tai suosivat ihmistä hänen moraalisissa valinnoissaan. Kysymys on oikeudenmukaisuuden täyttymisestä tai täyttymättömyydestä, mutta hyvä ja paha ovat suhteessa myös kykyihin.
PALUU KYSYMYSTEN ÄÄRELLE
Mistä ihminen tietää kumpi näistä linjoista on oikea, vai onko jokin kolmas tai neljäs, koska arvoa koskevat päätelmät suoritetaan vain inhimillisessä tietoisuudessa? Raamatustakin löytyy aineksia kumpaankin linjanvetoon. Toisaalta inhimillisyytemme tietämisessämmekin on juuri inhimillistä ja sellaisenaan meille luontevaa, luontoomme nähden tavoiteltavaakin, ja toiseksi onko mitään sanottu, kirjoitettu, maalattu tai veistetty muuten kuin toimivan ihmisen toimesta? Miettiessäni "sosiaalisen linjan" ääripäitä mieleeni ei tule juuri nyt mitään, mikä toisaalta himmentäisi linjan vasemman puolen valoa tai kirkastaisi oikean puolen säteettömyyttä. Hyvä ratkaisu, toteutunut oikeus, ei tosin välttämättä aina toteudu myös tulevaisuudessa eikä oikeudettomuus varmasti toistu, koska oikeassa elämässä ihmiset eivät ole persoonallisuuksien stereotypioita vaan todellisia uniikkeja persoonallisuuksia, jotka kehittyvät ja muuttuvat. Kuitenkin jään sellaisen käsityksen valtaan, että ainakin asteet itsessään ovat absoluuttisia suhteessa valon kirkkauden vaihteluun Aina jokin taho kansoittaa kutakin todellista pistettä eikä pisteestä toiseen liikuta ainakaan yksinkertaisella ja nopealla tavalla.
Miten tähän liittyy Kristuksen ristinkuolema? Entäpä jos kristillinen elämä viriää liikkeelle fundamentalistien, konservatiivien ja osaksi vielä liberaaliteologien arvostamasta sovituksen fundamentumista, mutta elämää itseään tulee tämän jälkeen vielä arvioida "huolen linjan" mittapuun mukan? Jeesuksen eskatologiset profetiat tuomioineen eivät vielä sellaisenaan sulje pois Paavalin teologiaa, tulkintaa, Jeesuksen kuoleman merkityksestä. Jeesus katseli profeetallisessa ymmärryksessään kauas aikojen lopulle asti. Tulevaisuuden mullistukset ja kosminen tuomio täyttivät hänen mieltään melkein pääsiäistapahtumien kynnykselle asti. Omaan kuolemaansa hän viittasi harvemmin ja syystä tai toisesta myös verhotummalla tavalla. Toisaalta Paavali tunsi pakon sanelemana vain "kuolleen ja ylösnousseen" Jeesuksen eli hänen huomionsa suuntautui luonnollisesti erityisesti näiden asioiden merkityksen ymmärtämisyritykseen ja siinä historiallinen eli mennyt näkökulma kirkastui tärkeäksi: Mitä ristillä tapahtui? Miksi ristiä tarvittiin? Kuinka nämä pääsiäisen tapahtumat liittyivät varhaisempaan juutalaiseen pääsiäistraditioon? Tulevaisuuttakin Paavali pohti mutta ei yhtä intensiivisesti.
Ymmärrän ristin ja ristiin liittyvän kristillisen armon prinsiipin niin, että armo tarjoaa aina tilaisuuden lähteä eteenpäin tappioiden jälkeen. Kristillinen rakastaminen ei ole suorituskeskeistä ponnistelua, aivan kuin positiivisen karman hankintaa, vaan kokonaisvaltaista ja täysipainoista elämistä, joka sallii niin onnistumisen kuin epäonnistumisen. Oma toiveeni on, että ristiin liitettävän, armahtavan pelastuksen tehtävä vaikuttaisi jo edeltä myös toisuskoisen elämässä, vaikka tämä ei sellaista käsittäisi tai edes ymmärtäisi etsiä. Joku yhtyy toiveeseen ja toiveen takaiseen syvempään käsitykseen mutta toinen taas ei.
Tärkeintä on mitä eri kulmista näkemisen jälkeen erityisesti tehdään yhteisiksi ymmärrettyjen haasteiden ja toimintojen eteen rakkauden hengessä. Se onko ihminen aatteellisesti fundamentalisti, konservatiivi, liberaali, agnostikko tai jopa ateisti koskee huolen linjaan nähden vain maailmankatsomusten välisiä teoreettisia eroja eikä ainakaan suoraan Jeesuksen esittämää Jumalan valtakunnan fundamentumia, oikeutta, armoa ja rakkautta.
Johannes
(15.11.2014)
(15.11.2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti