"Erityisyksilö" (Foto: Internet)
Ihmisen oma, yleisistä narsistisista tekijöistä juontuva olemassaolon probleema – tehdä olemassaolostaan itselle ja muille kiistatta huomioitava oleva – asettaa kaksi vahingollista tapaa ratkaista kysymys: fundamentalismiusko tai eräänlainen tiedeuskovaisuus. Kumpikin tapa välineellistää korkeimmat arvonsa, ensimmäinen Jumalan, toinen totuuden ideaalin. Kolmas keino on sulkeistaa koko totuus. Totuuden sulkeistaminen pois käsittelystä ei esitä totuutta totuudesta; se on tässä toiminnan linjakorjaus, joka voi palauttaa olemassaolon probleeman omaan yhteyteensä, persoonallisuuden horisonttiin. Persoonallisuutta tutkiessamme pohdimme itseämme, ihmettelemme miksi teemme sitä mitä teemme ja miksi on niin, ettei kukaan tee täsmällisesti samalla tavoin tai toimi juuri yhtäläisellä tavalla, vaikka eri ihmisillä on niin paljon yhteistä keskenään (Rychlak 1981, 20). Persoonallisuus sisältää jotain yleistä, kaikille inhimillisestä luonnosta kuuluvaa, ja erityistä, juuri tietylle henkilölle tyypillistä.
OLEMASSAOLON ONGELMA
Viittaan olemassaolon probleemalla persoonallisuuden vaikeuteen kokea, nähdä ja asettaa persoonallisuutensa todella olemassa olevaksi entiteetiksi. Subjekti pyrkii tavoittamaan kokemusmaailmalleen ja ajattelulleen pitävän pohjan, jolla perustella oma olemassaolon merkitys maailmassa, johon sisältyy runsaasti keskenään korvattavia suhteita. Korvattavuus mielletään helposti osoittamaan myös olemassaolon laadun toisarvoisuutta, jopa mitättömyyttä. Ihmisessä kehittyy narsistinen tarve todentaa ja vahvistaa erityisellä tavalla oma olemassaolonsa. Filosofi Kari Turunen poimii (1997, 306–307) narsistisesta itsekeskeisyydestä piirteitä: ylimitoitettu oikeassa olemisen tunne; käsitys siitä, että pystyy toimimaan totuuden tulkkina; oman ajattelun suhteellisuuden kadottaminen; oman ylivertaisuuden ajatteleminen ja yltiöpäinen tahto saattaa muut noudattamaan omia, oikeita käsityksiä. Kuinka moni uskonnon ja politiikan merkkihenkilö on tällaisesta kärsinyt? (vrt. Whybrow 1998, 314–315) Entäpä tiedehenkilö?
Psykoanalyytikko Jorma Myllärniemi ei sulje (2006, 16–18) narsismia vain narsistisen persoonallisuushäiriön eli diagnosoitavan persoonallisuushäiriötyypin asiaksi vaan yhdistää sen kuuluvaksi mm. korostuneeseen itsetarkkailuun ja taipumukseen syventyä omaan itseen ja omaan työhön toisten ihmisten kustannuksella - myös tutkijan helmasyntejä vai kuinka? Toisaalta narsismi liittyy psykoanalyysin ihmiskäsityksen kautta tulkittuna jokaisen elämään, myös tieteen tekijöiden toimintaan. Tutkijan työ on jo sellaisenaan varsin yksinäistä, vaikka tiimityöskentelyä on lisätty. Kilpailu toimista, apurahoista ja sijasta omille ajatuksille todennäköisesti vahvistaa tarvetta narsistiselle profiloimiselle. Ingalil Roos kuvailee (2007, 39) miten voimakkaasti narsistinen ihminen kahmii työympäristössään vaikutusvaltaa ja määräilee muita. Hoksaavimmat tyypit osaavat asiansa niin taitavasti, että manipulaation kohteet seuraavat heitä lumoutuneena esityksestä. Näihin luonneongelmaisiin ei voine olla törmäämättä ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissakaan. Joskus ristiriidat puidaan päätökseen lakituvassa asti.
Tiede on psykologisesti ymmärrettynä tutkijan persoonallisuuden näyttämö siinä missä poliitikolle eduskunta tai esiintyvälle taiteilijalle estradi. On pelättävissä, että identiteettiongelma ja työyhteisökriisi tuolla näyttämöllä suuntaavat tavalla tai toisella myös toiminnan tuloksia eli tieteen satoa. Kun narsistisella persoonalla on ylipäänsä vaikeuksia tekojensa seurauksista vastaamisessa (Roos 2007, 39), hän ei tietenkään ole tarpeeksi vastuuntuntoinen torjuakseen ne tilanteet, joissa pakotetaan tosiasiat kaareutumaan juuri oman maailman ympärille eikä päinvastoin. Jos toinen osoittaa erheen, seuraa kiista ja pahimmillaan vuosikausien vihanpito muiden tutkimustulosten vähättelyineen ja persoonallisuuden mustamaalaamisineen. Narsismillaan muille harmia tuottava tiedemies on narsismin vaikutuksille tyypillisellä tavalla (ks. Myllärniemi 2006, 99) riippuvainen menestymisestä. Hänellä on addiktio oikeassa olemisen iloon.
TOTUUDEN VIIMEINEN KIUSAUS
Käsitys, jonka mukaan totuus on selvitettävissä sellaisenaan – riippumatta tarkastelijan omasta horisontista ja situaatiosta maailmassa – tai osoitettavissa aina niinkin nopeasti kuin yhden ihmiselämän kuluessa, on sukua uskonnolliselle ajattelutavalle. Uskova pyrkii tavoittamaan ajattelulleen ja kokemusmaailmalleen pitävimmän pohjan, totuuden itsensä, millä on mahdollista perustella oman olemassaolon merkitys merkityksettömiä suhteita vilisevässä maailmassa. Jumalan käsite on tämän pohjimmiltaan narsistisen pyrkimyksen väline. Roos pohtii (2007, 37) kuinka narsistinen persoonallisuus ei ole tullut kohdatuksi sellaisena kuin on, ja tästä seuraa lävitse elämän jatkuva tarve etsiä tukea itselleen ulkoapäin. Tieteessä olemassaolon ongelma saa korkeakoulujen ja yliopistojen maailmaan sointuvan viitekehyksen tieteellisistä teorioista ja niitä kannattavista koulukunnista, esim. holistista ihmiskäsitystä kannattavat fenomenologit vastaan yleensä analyyttisen filosofian edustajat (vrt. Puhakainen 1998, 141–145). Suhteen koulukuntaan määrittelee tutkijan suuntautumistapa koulukunnan asettamiin väittämiin asian ellei aivan lopullisesta niin varsin todennäköisestä tilasta. Totuuden käsite on aina vaarassa tulla alistetuksi vastaavasti sellaisen pyrkimyksen välineeksi. Kun tiedehenkilö on orientoitunut motivoitumaan suunnilleen samalla tavoin kuin muut koulukuntalaiset, tukijoukkonsa, hän hyväksikäyttää totuuden ideaalia, joka välineellistetään palvelemaan narsistilla sisäsyntyistä tarvetta selittää väärällä tavalla oikein: tämä tai tuo asia on kuvattavissa oikein totuuden kontekstissa juuri ymmärtämällämme tavalla. Tiede on näin kuin analogia uskonnon auktoriteetista arvottaa ja määrätä erilaisten suhtautumistapojen keskinäistä painottumista ja asemaa; yhtäällä kategorisoidaan eri uskontoja, toisaalla luodaan arvoasteikko erilaisille tieteen teorioille. Uskovaisuus ja ”tiedeuskovaisuus” kohtaavat laadullisella tasolla. Valistuksen ajan henki palaa keskiaikaan.
Jotta tieteen narsismilta loppuisi ”polttoaine” ja totuudelta väärinkäyttö, tulisiko totuus erottaa tieteestä, aivan kuten olisi apua Jumalan ja uskonnon kontekstin erottamisesta? Mutta edellyttääkö ensimmäinen itsessään toisen ja päinvastoin? Persoonallisuudeltaan voimakas - ei siis heikko narsisti - teologi pystyy hyväksymään miten yritys kuvata Jumala on timpurin kynällä vedetty, luonnos eikä alttarimaalaus. Sen sijaan oman olemassaolonsa riittämättömyyden ongelmasta kärsivä ihminen asettaa toivonsa alttaritauluun ja herättää kuvan eloon. Miksi kummassa tieteen ”kirkoissa” oltaisiin ihmeemmin haavoittumattomampia, jospa kypsyminen tutkijana merkitsee tiedemiehelle pidättäytymistä liittämästä välitöntä toimintaansa luovana työntekijänä totuuden mittaan? Ei ole sen enempää tarve kieltää totuutta itseään, se olisi nihilistinen ja uskovainen ratkaisu. Totuus nyt vain on vaikein filosofian ongelmista. Sen enempää ei liene tarpeen käydä verifioimisen ideaa vastaan. Verifioiminen vain on myös suhteellinen toimitus, samoin kuin ajan mittaus. Onko totuus turvallisinta sulkeistaa tutkimuksesta ulos, jättää taustalle, ja tavoitella tiedolle vähemmän vaarallista tapaa kehitellä tiedettä eteenpäin?
TOTUUDESTA TOTUUDELLISUUTEEN
Totuudellisuuden käsite voisi olla paremmin ymmärrettävissä siten, että se viittaa ideaalimaailman sijasta ensisijaisesti tutkijan omaan reaalimaailmaan, hänen persoonallisuuteensa ja uniikkiin situationaalisuutensa. Totuudellisuus ei pyri olemaan enemmän kuin esittämänsä asia ja esittäjänsä, mikä merkitsee usein juuri samaa. Myllärniemi puntaroi (2006, 23) miten oma olemassaolon kokemus voidaan tuntea joko tyydyttävänä tai ahdistavana ja merkityksettömänä, siinä tervettä narsismia osoittaa kyky tuntea spontaania mielihyvää omasta olemassaolostaan. Tieteen tekijä voisi ilmentää tutkimuksissaan enemmän tai vähemmän totuudellisuutta riippuen erityisesti siitä kuinka paljon hän tiedostaa persoonallisuutensa värittävää vaikutusta, erityisesti oman olemassaolonsa ongelman. Totuudellisuuden paine työntää ulos inhimillisen taipumuksen ratkaista persoonallisuuden narsistinen eksistenssiongelma – miten tulla itsessään täydeksi ja muillekin havaittavaksi – sulkeutumatta sisällä ideaalin totuuden tiiviiseen ja tutkijan tilanteen kautta itseriittoiseen maailmaan. Pitäisikö erääksi tutkijan työn totuuden mitaksi nostaa hänen persoonallinen kykynsä sietää torjuntaa eli miksi kertomuksissa viisaista juuri vuoren vanhukselta lähdetään etsimään viisautta?
Teoriaa kehitellään vähittäin, yli oman toiminnan kaaren ulottuvassa mittakaavassa, yhteydessä myös näkyvän työnsä päättäneisiin tutkijoihin. Tutkijan tervettä narsismia voisi osoittaa kyky kokea vahvuutta ja työn iloa omaa egoa pönkittämättömästä, vain yhden subjektin tuottamasta osatuloksesta. Sairaalloista narsismia ja työilmapiiriä kuluttavaa energian varastamista ilmentävät (vrt. Roos 2007, 69–70) poleeminen, yksinkertaistava kritiikki tai tutkijoiden oppiriidat, joissa loistetaan älyllä mutta tuskin luonteella.
(Lähdekirjat jätetty tarkemmin mainitsematta)
(11.11.2012)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti