SUURET USKONNOLLISET TUNTEET JA JUMALAN VALTAKUNTA

Foto: Deneb

Aihe herättää kysymyksiä: Onko kaikkien uskontojen sisällä uskonnoille yhteinen rakenne, joka vastaa yleensä ihmisen uskonnollisia tunteita ja uskonnossa toteutuvia tarpeita? Voidaanko mitään uskontoon kuuluvaksi ajateltua levittää näihin tunneperäisiin odotuksiin samalla vastaamatta? Missä on määrätyn uskonnon omintakeisuus ja miten se erotetaan yhteisestä rakenteesta? Mihin nämä tunteet oikein tähtäävät ja mikä on uskonnon tarkoitus maailmassa?

USKONTOJEN YHTEISET TEKIJÄT

Monessa, ehkäpä jokaisessa uskonnossa, esiintyy kolme silmiinpistävää piirrettä 1) kaipaus ”satumaahan” 2) kultti, ja määrätyt rituaalit kultin esilläpitämiseksi 3) traditio uskonnon levittämisestä. Nämä kolme piirrettä todennäköisesti myös herättelevät uskonnolliset tunteet: kaihon ja kaipuun, ylevän ja pyhän, ilon ja hurmoksen ja ”ristiretki-innon”.

Uskonnollinen tunne on osa ihmisen arkipäivää, vaikka tunnetta ei aina tiedosteta sellaisenaan. Tunteet voivat joskus peittyä tieteen, taiteen, ja politiikan alle. Todennäköisesti uskonnolliset tunteet virittävät myös poliittista liikehdintää ja urheilua, erityisesti sen seuraamista, mutta en puutu aiheeseen tässä.

MISTÄ USKONNOLLISET TUNTEET SYTTYVÄT

”Satumaalla” en tarkoita halveksuen sadun maata. Satumaa on parhaimpien odotusten ideaali täyttymä, jolle korkeintaan etsitään vastinetta tarinasta tai joskus maantieteellisestä paikasta. Satumaa voi olla esim. Paratiisi, Uusi Jerusalem, Taivas, Jumalan valtakunta, Luvattu maa. Uskonnollinen tunne virittyy kaipaamaan tätä ja torjumaan sen useasti oletettua vastakohtaa, Helvettiä, Hadesta, tai Kiirastulta.

Uskontoa täytyy voida myös elämyksellisesti harjoittaa. On löydyttävä pyhyyttä ihmiseen yhdistävät rukoukset, esirukoukset, rituaaliset toimitukset, pyhiinvaellusmatkat, pyhät paikat ja pyhät ihmetapahtumat. Samalla on selvitettävä yksiselitteisesti pyhän vastakohta, epäpyhä ja saastainen. Tärkeätä ei ole miten ”saastainen” filosofisesti perustellaan vaan se, että epäpyhän ilmeneminen pysyy yhtä kiistattomana kuin pyhän. Siksi pyhän ja epäpyhän usein määrittelee jokin pyhäksi kutsuttu, objektiiviseksi katsottu tekstikokoelma ja tämän jälkeen erityishenkilöt kuten profeetat, gurut, ylipapit, paavit, televisioevankelistat.

Uskonnolliset tunteet vaativat rituaalisen sisällön ehdottomuutta säilyäkseen itse horjumattomina, ja uskon horjumattomuus on itsessään päämäärä monille uskonnollisille tunteille: innostukselle ja pelolle, puhtauden kaipuulle ja pahan osoittamisen tarpeelle. Uskonnolliset tunteet edellyttävät, että uskonnoksi esitettävässä asiassa on oltava ehjä kehys erottaa nämä odotukset muista uskonnoista tai kirkkokunnista esille. Uskonnollisten tunteiden hallitsemat henkilöt eivät saa täyttymystä täydellisyydettä ja siksi he hakeutuvat samoja uskon signaaleita viestittävien joukkoon ja karttavat epäuskoisten seuraa seurakunnissa. Vaatimusten ”rima” nousee herkästi niin korkealle, että vain osa voi ja haluaa sen ylittää. Lahkoutumisen suurin syy on uskonnollisten tunteiden vallassa kritiikittömästi eläminen.

Uskonnolliset tunteet liittyvät lopuksi läheisesti opin levitykseen. Ihminen on uskonnollisella tasollaan levitysintoinen ja etsii yhteyksiä energisiin toimijoihin. Uskonnon on oltava joukkoja liikuttavaa ja nuoriin ihmisiin vetoavaa, jotta kauniiden, seksuaalisesti puoleensavetävien, voimakkaiden ja psyykkisesti hyväkuntoisten, sosiaalisesti arvostettujen ihmisten positiivinen ”sosiaalinen säteily” lisäisi arvostusta uskontoinstituutioon ja vahvistaisi liittymishalua. Tämän takia uskovaisten keskuudessa on yleistä nostaa esille kääntyneet urheilijat, laulajat, ”pahat pojat” ja yleensä ”julkkikset”.

USKONNON YHTÄLÄISYYDESTÄ UNIIKKISUUTEEN

Pelkästään yleisten uskonnollisten tunteiden pohjalta arvioiden ei ole eroa sillä puhutaanko esim. kristinuskosta, islamista, hindulaisuudesta, buddhismista tai juutalaisuudesta. Kussakin uskonnossa aktiivi jäsen ja uskontunnustaja voi periaatteessa kokea uskontonsa yhtä aidolla ja myönteisellä tavalla. Uskonnollisten tunteiden esiintymisen ja tarpeiden täyttymisen kannalta uskonnon nimi on silloin tässä kontekstissa merkityksetön. Jos ajatellaan tätä perusrakennetta, on silloin myös ilmeistä, että levittäessään omaa uskontoaan aktiivi uskovainen tuo esille – ja joskus ns. ainoana oikeana vaihtoehtona – yksilöllisenä arvona vain juuri sen yleisen, joka on periaatteessa kaikille sama ja korvattavissa ”ristiin rastiin”, mikäli vain kulttuurit ympärillä sellaiseen sopisivat. Uskontoa silti vaihdetaan, jos luvattu ”satumaa” on samalla sekä uskottava että vanhaa vetovoimaisempi, tai jos sen ohella kultti ja rituaalit vastaavat syvemmin uskonnolliseen tunnemaailmaan, tai mikäli levitys tuo välillisesti terveyttä, varakkuutta, arvokkaiksi laskettavia suhteita, valtaa tai edistää vaikka vain parisuhteen solmimista eikä ole samalla ehdottomasti oman, edeltävän uskonnollisen tunnemaailman vastaista. Uskonnot kilpailevat satumaalla, kultilla, rituaaleilla ja levitys- ja palkitsemistavoillaan ihmiskunnan samoista uskonnollisista tunteista ja niihin kuuluvista tarpeista.

Omintakeisuus uskonnossa tarkoittaa usein samalla avointa sosiaalista ristiriitaa omassa uskonyhteisössä. Buddha hylkäsi uhrit ja lopulta pyhien miesten askeesin. Jeesus toimi ristiriidassa juutalaisen uskonnon kanssa asettamalla lain tulkinan ja lain hengen kirjaimellisen sääntö- ja rituaalikeskeisyyden edelle. Profeetta Muhammed ei valinnut juutalaisuutta eikä kristinuskoa vaan lähti kolmannelle tielle. Martti Luther ei perustanut uutta uskontoa mutta hän asettui poikkiteloin paavin kirkon kanssa ja tuotti omaa nimeään kantavan kirkkokunnan. Uskonnon uudistajilla on filosofien mielenlaatu ja vangitseva näky ”satumaasta”, mutta - vähän aikaa tai halua keskittyä uskonnollisten tunteiden kohdalla kulttiin ja riitteihin. Vasta heidän jälkeensä astuvat toden teolla esille teologit, dogmaatikot, riittien kehittelijät ja yhdenmukaistajat. Joukot, massaevankeliointi, käännytys miekkalähetyksineen, tunnelmointi, haltioituminen, leimaaminen ja eristäminen liittyvät uudistajien jälkeen nousevan uskonnollisen instituution ihmisiä yhdenmukaistaviin ilmiöihin.

Kaikki älyllinen uskonnon yhteydessä asettuu vastustamaan uskonnollisten tunteiden ylivaltaa ja uhkaa syöstä kokijat alas tunnemaailmoistaan. Siksi uskovainen ainakin voimakkaassa tunnetilassaan vastustaa järkeä ja tukee irrationaalistakin dogmia tai rituaalia. Paradoksaalista vain, ettei tietyn uskonnon ainutlaatuisuutta ole tässä vaiheessa jäljellä kuin osa kovan kuoren alla. Tätä jäännöstä kunkin uskonnon etsijät tutkivat pysyen erillään joukkojen yleisistä uskonnollisista tunnereaktioista.

ETSIJÄN TIE JUMALAN TYÖTOVERIKSI

Jeesus Nasaretilainen, Kristus, oli juutalaisen uskonnon  syvällisin ja rohkein etsijä. Mitä etsijät tuntevat ja kokevat suhteessa toisiin ja miten paljon heidän käsittelytapansa on enemmän älyllistä kuin emotionaalista? Jeesus ajatteli syvällisesti laista ja hän tunsi tämän lisäksi elämää. Hän oli nopeaälyinen, viisas ja intuitiivinen. Hänen oma harkintansa ohjasi pitkälti niitä uskonnollisia tunteita, jotka muutoin liittyivät opillisella ja riitillisellä tasolla antiikin ajan juutalaisuuteen. Jeesus tunsi voimakkaasti ja hän oli henkilönä syvästi hengellinen, mutta hän ei toistanut valmiita opillisia kaavoja ja keskittynyt rituaaleihin. Hänellä oli valtava näky Jumalan valtakunnasta ja hän etsi tietä sen tulemiselle ihmisten pariin. Jeesukselle on ollut tyypillistä helposti tunnistaa ja eritellä loogisesti tunteita ja kokemuksia eli hänen tunneälynsä ja itsetiedostuksensa on ollut kehittynyttä, mistä hän sai tukea noustakseen ajalle tyypillisten uskonnollisten tunteiden välittömän dominoinnin yläpuolelle, tai sitten jokin hänen mahdollisesti monista uskonnollisista tunteistaan on ollut erityisen voimakas tai kirkas. Kenties siihen peilautuu  Jumalan itsensä valkeus. 

Uskonnollinen tunne ei ole itsessään todiste tunteisiin liittyvän ajatusrakennelman totuudellisuudesta. Jeesus odotti Jumalan asettavan maailman uuteen järjestykseen. Joidenkin mielestä Jeesus erehtyi luulemaan, että eskatologinen mullistus oli ns. ovella. Monet heistä myös väittävät, että Jeesuksen huomautus valtakunnan tulemisesta näkymättömällä tavalla on ”kirjailijan lisäys”. Itse kannatan tulkintaa, että Jeesus eskatologisen kautensa jälkeen oivalsi Jumalan valtakunnan tulevan näkymättömällä tavalla, mutta ensimmäinen opetus peitti myöhemmän alleen.

En usko Jeesuksen erehtyneen koskaan, ei ainakaan millään vakavalla tavalla. Uskon hänen oivaltaneen perustotuuden Jumalan valtakunnan tulemisesta – mutta vaikka Jeesus olisi erehtynyt, hänelläkin on ollut oikeus erehtymiseen. Jumala on hyvin kärsivällinen ja tottunut odottamaan ihmisen ymmärryksen avartumista. Tieteessä on yleisesti hyväksytty käsitys, että ihminen on ollut nykymuodossa olemassa ainakin 50 000 vuotta. Tuona aikana on kehittynyt ihmiskunnan kulttuuri eri pisteissä, eri kukoistus- ja rappeutumisajankohtina. Kaiken tämän ajan – ja todennäköisesti miljoonia vuosia tätä ennen – on Jumala ollut tavalla tai toisella keskuudessamme ja mielestäni käyttänyt uskonnollisen elämän alkeismuotojakin hyväksi johdattaakseen ihmisiä yhteyteen henkistä tietä. Jumala on Henki ja hän etsii yhteyteensä ihmisiä voidakseen täyttää heitä hengellään ja muovata heistä hengellisiä olentoja. Eri uskonnoissa on voitu olettaa asioita, jotka eivät ole totta. Mikään maailmanuskonto ei voi nykyäänkään tietää lopullista totutta maailmasta, kosmoksesta ja Jumalasta. Kaikki uskonnot sisältävät paljon muinaisia käsityksiä biologian, geologian ja tähtitieteen asemista tarkasteltuina. Vaikka uskonto olisi sen teoreettisella eli opillisella tasolla jopa enemmän kooste fantasiaa kuin kokoelma tosiasioita, tärkeintä on se, että ihmisellä on usko, jonka kautta hän voi avautua sisäiseen hengelliseen elämään. Avautumisen portti on uskonnollisten tunteiden kokemusmaailma. Tämä on reitti etsijällekin. Siitä johtaa kaksikaistainen tie Jumalan maailmaan.

En tiedä mikä on uskontojen lopullinen tehtävä mutta sitä eivät todella tiedä toisetkaan puheistaan huolimatta. Minullakin on kumminkin asiasta jokin käsitys. Jumalalla ei ole aineellista ruumista ellemme me Hänelle sitä suo. Jeesus on tässä kaikkien esikuva. En tarkoita, että Jumala inkarnoituu jokaisen kristityn kautta samalla tavoin kuin Jeesuksen, erityisen Jumalan Pojan. Jeesuksen kertomus puhuu kumminkin Jumalasta, Hengestä, joka haluaa tulla ihmisten luokse ja olla heille rakastava Isä. Jumalan valtakuntaa, kristinuskon suurta ”satumaata”, ei tuoda maailmaan väkisin, koska Jumala ei tee väkivaltaa eikä Hän edes ole aineellinen olento.



Uskon, että Jumalan henki haluaa tulla edelleen ihmiseen, ottaa vieläkin ihmisen ruumiilliseksi toimijakseen ja suojella ja auttaa uskovaisten kautta maailmaa. Ilman Jumalaa ihmisten maailma on petollinen, itsekäs, välinpitämätön, pinnallinen, nautintokeskeinen, väkivaltainen ja sadistinen. Jumala etsii ihmisiä sotilaikseen ihmiskunnan ja luonnon hyvinvoinnin puolesta. Mikä tahansa tuho, hirmutyö ja katastrofi on maailmassamme mahdollinen. Onnettomuuden ja ihmiskunnan ja luonnon välissä on Jumalan henki ja hengelliset ihmiset, joiden uskonnolliset tunteet ovat pohjimmiltaan samanlaiset kautta  koko ihmiskunnan. Kristittynä uskon Jumalan pelastavan ennen pitkää kaikkien ihmisten sielut valitsemansa ”ristin hullutuksen” kautta syystä ja tavalla, jota looginen järkeni ei ymmärrä, mutta Jumalan pelastus ei koske yksin sielua vaan myös itse elämää. Koko ihmiskunnan ja myös luonnon hyvinvointi riippuu siitä kuinka suuressa määrin Jumala saa käyttää Häneen toivonsa asettavia, hyvää etsiviä ja oikeudenmukaisuutta kunnioittavia ihmisiä jokaisen kansan ja jokaisen uskonnon parissa.

Johannes


(11.4.2012)

(Muok. 1.1.2014)