RIKKAAT TEILLÄ ON AINA KESKUUDESSANNE

Frans Snyders (1640)

KÖYHYYDEN KEHITYS NYKYSUOMESSA

Rikas tai hyväosainen ei kärsi absoluuttista tai suhteellista köyhyyttä. Absoluuttinen köyhyys merkitsee välitöntä, vakavaa puutetta ravinnon, vaatteiden tai asumisen suhteen. Suhteellinen köyhyys tarkoittaa ryhmän tai yksilön jyrkkää huono-osaisuutta toisiin nähden.

Wikipedian mukaan tuloerot supistuivat Suomessa vuosina1966-1976 mutta kasvoivat laman jälkeen 1990-luvun loppupuolella takaisin 1970-luvun alun tasolle. Suhteellisen köyhyyden katsotaan olleen meillä historian vähäisintä v. 1993; silloin lama oli pahimmillaan ja ihmiset vähätuloisempia kuin vuosiin. Köyhyyden väheneminen 1980-luvun tasosta oli silti vain pientä verrattuna tuloerojen kapenemiseen aiemmin hyvän talouskasvun vallitessa. Tilastokeskuksen tulonjakotilaston mukaan tuloerot olivat ennen lamaa v. 1987 vähän pienemmät kuin vuosina 1992 ja 1993. Suomessa pienituloisimman kymmenyksen reaalitulot kasvoivat vuosina 1995–2007 16,7 % ja suurituloisimman 75 %. Tämä kasvatti tuloeroja.Tuloerot lisääntyivät silmiinpistävästi vuosina 1995–2000, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana tuloerot eivät ole lisääntyneet eivätkä vähentyneet. Tuoreimman Tilastokeskuksen katsauksen mukaan tuloerot supistuivat vuonna 2009.

Tuloerojen suhteen on muistettava myös pääomatulot. Wikipedian tietojen mukaan vuosina 1995–2005 tuloerot kasvoivat OECD-maiden kärkitahtia. Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkijan Ilpo Suoniemen mielestä syynä oli vuoden 1993 verouudistus, jossa ansiotulojen ja pääomatulojen verotus eriytettiin. Ansiotulojen ja pääomatulojen verotuksen välinen erotus on nyt noussut kansainvälisissä vertailuissa hyvin suureksi, ja verotuskäytännön arvioidaan kannustaneen hyvätuloisia muuttamaan ansiotuloja pääomatuloiksi. Nettotuloilla mitattuna parhaiten ansaitsevan yhden prosentin osuus tulonjaosta nousi 3,5:sta seitsemään prosenttiin ajanjaksolla 1995-2005.

Suomessa on absoluuttista köyhyyttä paljon vähemmän kuin ennen sotia tai vuosisadan alussa. Suurten kurjalistoryhmien - esimerkiksi maaseudun tilattomat, mäkitupalaiset, loiset - väistyminen työ- ja eläkejärjestelyiden ja erinäisten sosiaalipoliittisten ratkaisuiden myötä on hämärtänyt suhteellisen huono-osaisuuden käsittämistä. Kun Suomessa tavallinen köyhä harvoin näkee suoranaista nälkää ja jää vaille asunnon tai vaatteiden suojaa ja voi nauttia erilaisista viihde-elektroniikan tuotteista, mediasta ja myös toisinaan autoilusta, tulee erityisesti ns. rikkaalle herkästi mieleen, ettei köyhyys ole enää mikään vakava ongelma. Myös hyväosaiset voivat olla taipuvaisia ymmärtämään köyhyyden merkityksen tällä tavoin. Tosiasiassa suhteellinen köyhyys aina kumuloituu eli aiheuttaa esimerkiksi sukupolvelta toiselle herkästi siirtyvää köyhyyttä tai lisää vaikeutta selviytyä elämässä sektorilta toiselle, esim. taloudenhoidosta terveydenhoitoon.

Tulevaisuudessa tuloerot voivat nopeasti kasvaa, jos nuoren, hyvinvoivan liberaalisukupolven näkemykset saavat politiikassa lisää kannatusta. Uusi rikkaiden porvarisukupolvi tuntee solidaarisuutta köyhiä kohtaan vain vähän tai ei ollenkaan. Mikäli luonnonvaramme samalla aina vain vähenevät ja energia kallistuu ja liikenne- ja tuotantokustannukset nousevat huomattavalla tavalla, lisääntyy köyhyys automaattisesti ja jyrkästi maailmassa ja tämän myötä myös Suomessa. 

USKOVAISET JA RAHA

Kirkko on perinteisesti kantanut huolta köyhyydestä jo ajanlaskumme alusta asti. Tekoja on ollut paljon tai vähän aikakaudesta ja toimijoista riippuen. Sotien jälkeen kirkoissa on harrastettu aika paljonkin köyhän asian ajamista. Osaksi tämä on johtunut aidosta myötätunnosta ja osaksi porvariston ideologisesta vastahyökkäyksestä sosialismiin päin. Vuosien 1939 - 1945 jälkeen kapitalistinen järjestelmä kilpaili sosialistisen talousjärjestelmän kanssa ja tämä heijastui myös suomalaiseen politikointiin. Vasemmisto oli vahva. SDP merkitsi tuolloin synteesiä kapitalismin ja sosialismin välillä, ja samanlaista keskitietä etsi mm. Suomen Kristillinen Työväen Yhdistys, joka on toiminut vuosisadan alkupuolelta lähtien lähinnä kansankirkon piirissä työväestön ja köyhien asialla. Olen pannut merkille, miten nykyaikana yhä useammat puhuvat meillä halveksien "sosiaalityöstä" kirkon ja uskonnollisen toiminnan yhteydessä (huom! ilmapiiri on muuttunut tekstin kirjoittamisesta ns. kansankirkon otettua ulkomaalaistaustaiset ihmiset oman sosiaalisen työnsä kohteeksi, mistä liberaali ja humaani rintama on kirkkoa toistuvasti kiitellyt). 

Onko niin, että jos meiltä häviää poliittinen funktio harrastaa köyhyyden kitkemistä, me emme sitä myötätunnon tai yhteiskunnallisen oikeudentunnon pohjalta tee? Mielestäni asenteet ovat koventuneet kaikkialla ja tämä tulee esiin myös eräiden tunnustavien kristittyjen yksittäisistä puheenvuoroista (huom! kehitys on myöhemmin  jatkunut yleisesti ottaen juuri tähän suuntaan poislukien huomattavat taloudelliset sijoitukset pakolais- ja ulkomaalaispolitiikkaan). 

Teemu Järventie käsitteli Tampereen Kirkkosanomissa taannoin kristityn suhdetta omaisuuteen artikkelissaan "Vasta vääristynyt suhde rahaan tekee ihmisestä mammonan palvojan". Hän haastatteli kirjoituksessaan SRV:n viestintäjohtajaa Taneli Hassista ja asianajotoimiston omistajaa juristi Jari Hyttiä. Johtaja Hassisen mukaan pienelläkin omaisuudella voi ruveta mammonan palvojaksi. Raha muuttuu "epäjumalaksi" vasta kun asenteet omaisuutta ja rahaa kohtaan vääristyvät. "Pienellä kuukausipalkalla kituuttava tai täysin tukien varassa elävä kansalainen voi olla mammonan palvelija siinä missä miljonäärikin, kun raha saa elämässä kohtuuttoman suuren aseman". Rikas ja hyväosainen voivat palvella mammonaa erittäin monella tavalla alkaen ruokapöydän herkuista ja päätyen urheiluautoihin, purjeveneisiin, jahteihin, Lapin kelomökkeihin ja kaukomatkoihin. Köyhällä raha saa luonnostaan kohtuuttoman suuren näkyvyyden elämässä siksi, ettei sitä ole tarpeeksi edes sellaisiin asioihin, joita hyväosainen ja varakas, rikkaista puhumattakaan, pitävät itsestäänselvyyksinä. Jos köyhä ja vähätuloinen ajattelee paljon rahaa siksi, ettei sitä hänen arkielämän tarpeisiin kunnolla riitä, on aivan väärin verrata tilannetta rikkaan ajatuksiin. Hassinen myös filosofoi, ettei ilman menestyviä yrityksiä ja suurituloisia rikkaita ole verotuloja eikä sosiaalista turvaverkkoa. Menestyviä yrityksiä voi olla, vaikka yrityksissä tuloerot olisivat nykyistäkin pienempiä, ja vaikka pääomaverotusta nykyisestäkin kiristettäisiin. Yrityksen menestyvyys on kiinni innovaatioista, kaupankäynnistä, hyvästä työstä ja luotettavista työntekijöistä. Nokian kohtalo tuo hyvin esille sen, etteivät ns. isoraha, optiot ja tuloerojen kasvattaminen luo yrityksen menestyksen edellytystä pohjasta puhumattakaan. Rikkaiden suurituloisuudellakaan ei ole mitään erityismerkitystä verorahojen kokonaispotissa. Valtiolle on aivan sama onko meillä suuri joukko rikkaita, jotka maksavat runsaasti veroja vai vähän rikkaita ja paljon vakaavaraisia ihmisiä, jotka maksavat yhdessä aivan saman määrän verotuloja tai jopa enemmän, jos pidetään mielessä Suomessa juuri paljastunut rikkaiden harjoittama veronkiertoyritys ulkomaalaisten pankkien kautta tai pääomatuloihin kätketty ansiotulosiirto.

Juristi Hytti toistaa Hassisen pääteeman "varallisuus ei ole pahasta vaan asenne varallisuuteen". Myös köyhät ja pienituloiset voivat olla mammonan palvojia, Hytti arvioi. Otaksun, että koska Hytti on juristi ja asianajaja, hän tuntee mitä on ahneus. Hän on varmaankin pannut merkille niin rikkaan kuin köyhän harjoittaman ahnehtimisen. Luulisi kumminkin, että Hytti ymmärtäisi sen, etteivät köyhät yksinkertaisesti toimi yhtä ahneella tavalla kuin rikkaat yhteiskunnassa, jos he yrittävät pitää puoliaan rikkaita vastaan ja joskus ajaa oikeusjuttua, jota heillä ei useinkaan ole todellakaan varaa hävitä. Hytti toisaalta muistuttaa, että rikkaat kristityt ovat erittäin vastuullisessa asemassa. Mutta mitä tämä Hytin näpäytys rikkaisiin päin oikein tarkoittaa käytännössä? Merkitseekö se sitä, että rikkaiden pitää jakaa paljon rahaa kirkoille ja seurakunnille? Monissa ns. vapaissa suunnissa pidetään rikkaista jäsenistä erityisesti siksi, että heidän toivotaan rahoittavan runsain mitoin sisä- ja ulkolähetystyötä. Mutta miten se auttaa absoluuttisessa tai suhteellisessa köyhyydessä sinnitteleviä ihmisiä? Vaikka rikkaat kuinka rahoittaisivat kristinuskon sanoman levittämistä, köyhistä ei tule vähemmän köyhiä vain Raamattua lukemalla. Pitääkö lisätä almujen antoa? Almuthan ovat umpimähkäisiä ja saajaa alentavia avustuksia. Almuihin perustui 1800-luvun köyhäinhoito, ja juuri tätä yhtenäisen toiminnan puutetta ryhtyi sosiaalipoliittinen toiminta korjaamaan 1900-luvulla. En tosiaan ymmärrä miten ns. rikas kristitty voisi toimia muuten vastuullisella tavalla kuin maksaa mukisematta veronsa, luopua verohelpotusten lobbaamisesta puolueensa kautta, lopettaa tulojen kerääminen pääomatuloiksi verhoamalla, luopua osakkeenomistajana henkilökohtaisesta ahneudesta saada osakkeistaan nopeimmalla mahdollisimmalla tavalla eniten hyötyä yrityksestä irti, luopua muusta veronkierrosta ja tarpeettomista tuista kuten lapsilisistä ja kansaneläkkeestä, ja hyväksyä, että hänen rikkauttaan tulevaisuudessa pienennetään siksi, että yhteiskunnassa olisi vähemmän suhteellista köyhyyttä, enemmän työmahdollisuuksia, parempi eläkeläisten hoito ja sairaanhoito, hyvä terveydenhoito ja riittävä sivistystyö kirjastolaitoksineen. Näistä toimenpiteistä Hytti vaikeni tämän artikkelin mukaan, ja niin hänen tavallaan vaikenevat myös tuhannet ja tuhannet muut hyväosaiset: varakkaat, rikkaat ja suoranaiset pohatat olivatpa he tunnustavia kristittyjä tai eivät.

KÖYHYYS JA LAISKUUS

Meillä on presidentti, jonka puolue ei ole ollut todellakaan mikään oikea työväenpuolue, mutta jonka puheissa ja asenteissa on ollut havaittavissa enemmän köyhiä ja huono-osaisia koskevaa empatiaa kuin esim. SDP:n hyväosaisen eliitin toimissa. Mutta erityisesti kokoomusnuorten ja muiden tähän kokoomuspuolueeseen kuuluvien tai sen kannattajien suusta on totuttu kuulemaan myös köyhien ja vähävaraisten ihmisarvoa ja kunniaa loukkaavia mielipiteitä ja letkautuksia. Yksi tavallisimmista on syyllistää vähäosainen viittaamalla siihen, että köyhyys ja puute johtuvat viime kädessä vain hänestä itsestään. Pitkäaikaistyötön on tässä mallissa luuseri, laiskimus tai mielenterveysongelmainen, köyhä päihdeongelmainen vastuuton velttoilija, ja mitä tulee köyhiin sairaisiin ja eläkeläisiin - he saavat juuri niin pientä eläkettä tai sairausvakuutuspäivärahaa kuin ansaitsevatkin aikaisempien palkkatulojensa pohjalta. Laiskuus on tosi ylimalkainen köyhyyden selittäjä. Osmo Soininvaara on sanonut: "Jos tuloerot johtuvat siitä, että ahkerat tienaavat enemmän kuin laiskat, tuloerot ovat paitsi moraalisesti perusteltuja varmaankin hyödyllisiä myös talouden kehityksen kannalta. Suurin osa tuloeroista ei kuitenkaan johdu ahkeruuseroista. Kukaan ei voi olla tuhat kertaa ahkerampi kuin toinen. Suurimmat tuloerot johtuvat talouden epäterveistä piirteistä, yleensä erilaisista välistävedoista".

Monta kertaa köyhä on rikasta päinvastoin lähes tuhat kertaa ahkerampi. Hänellä voi olla useitakin työsuhteita kerrallaan - erityisesti USA:ssa jossa köyhille katsotut työt ovat aina vähäpalkkaisia - ja hän hoitaa perhettään ja kotiaan vailla hyväosaisten rajoittamatonta mahdollisuutta käyttää palvelusväkeä ja muuta aputyövoimaa. Köyhän perheen opiskelija joutuu puurtamaan ahkerammin kuin rikkaan perheen opiskelija, jolle avainasia ei ole löytää kesätyötä tai asuntoa tai kirjoja, koska kaikki tämä on hänelle suotu perheensä tuella tai sillä - kuten opintojen rahoitus työllä - ei ole hänelle tarvetta. Köyhä työtön on pakotettu toimimaan erittäin aktiivisesti vakuuttaakseen potentiaalisen työanantajan. Ja mitä tulee moniin pienipalkkaisiin aloihin, kuten siivoustyöhön, vanhusten hoitoon, sairaanhoitoon ja sosiaalityöhön, työntekijät näillä aloilla ovat niin ahkeria, että kuluttavat itsensä loppuun paljon herkemmin kuin rikkaat, joiden ei ole usein edes välttämätöntä tehdä työtä ainakaan jatkuvasti. Köyhyys Suomessa liittyy ensisijaisesti perheiden varallisuuden eroihin, työtehtävien suuriin palkkaeroihin, työttömyyteen, työkyvyn hiipumiseen ja kroonisiin sairauksiin, vararikkoihin ja vahingollisiin takauksiin, ja vasta toissijaisesti selvästi omiin kokonaan tuomittaviin valintoihin tai johonkin "yleiseen velttouteen". Suurin osa Suomen köyhistä ja vähäosaisista on valmis kykyjensä mukaiseen työhön, jos vain sillä voivat asemaansa parantaa. Hyvin pieni osa maamme köyhistä ja vähätuloisista on valinnut "joutilaan luokan" elämäntavan, jossa - itseasiassa monien rikkaiden antaman esimerkin tavoin - käytetään mahdollisimman paljon suurta väestönosaa surutta hyväksi ilman halua kantaa vastuuta muusta yhteiskunnasta.

Pitkäaikainen kurjistuminen ei ole tavallisesti laiskuuden ilmaus mutta se on ehkäpä suurin mielenterveyden uhka. Läheisen menetyksestä voi vuosien myötä toipua ja sairauteen on mahdollista sopeutua, mutta kuka jaksaa masentumatta sukupolvelta toisille siirtyvää suhteellista köyhyyttä, joka on tosiasiassa aina vaarassa muuttua myös absoluuttiseksi kurjuudeksi? Sitkeänkin ihmisen sietokyvyllä on rajansa. "Gutta cavat lapidem" eli "Pisara kovertaa kiven".

Johannes

Ks. lisätietoja:

(29.9.2013)

(Muok. 17.12.2016)