Tampereen seurakuntalehti "Silta" sisälsi mielenkiintoisen, Pirjo Lääperin kirjoittaman artikkelin tieteen ja uskon suhteesta (2014:4:6-7). "Tutkijan maailmankatsomus näkyy ihmistieteissä" kertoi aiheesta emeritusprofessoreiden psykologi Markku Ojasen, sosiaalipsykologi Antti Eskolan ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan miettein. Artikkeli jatkaa tarpeellista vuoropuhelua uskon ja tieteen välillä ns. jälkikristillisessä ajassa.
Markku Ojasen mukaan ideologioiden voimakkuus heijastuu myös objektiiviseksi katsotun tieteen tuloksiin. Psykologiassa on eri koulukuntia ja jos ihmiskuva on erilainen, jopa puhevälit voivat vaarantua. "Sosiaalidarwinistisen näkemyksen mukaan ihmiset ovat itsekkäitä. Neuvostoliitossa tiede oli materialistista ja vaikutti kammottavalla tavalla. Kun psykologia ja sosiologia kietoutuivat marxilaiseen kaavaan, siitä tuli uskonnon kaltainen. Kokemuspohjainen tutkimus vaikeutui tämän ennakkoasenteen vuoksi." Ennakkoasenne vaikuttaa tutkijaan mitä tutkitaan ja millä tavoin edetään. Esim. uskontokriittiset ateistit eivät suostu näkemään uskonnoissa mitään hyvää ja uskovaiset tutkijat tulkitsevat tutkimustuloksia uskolleen myönteisellä tavalla. Jaana Hallamaan mukaan tiede selittää ilmiöitä järjen ja havaintojen kautta, mutta uskonto vastaa merkitystä koskeviin kysymyksiin. Hallamaan käsitystä sovellettaessa voidaan esim. keksiä, että tiede voi selvittää suunnitelmallisin empiirisin kokein ja kokeiden tuloksia koskevan loogisen analyysin kautta eri asioita ihmisestä, mutta se on voimaton esim. kysyttäessä ihmiselämän olemassaolon mieltä, ts. ruumiillista olemassaoloa itseään laajempaa olemassaolon merkitystä. Tieteellinen kosmologia, muu fysiikka ja biologia, matematiikka tai tieteellinen filosofia eivät voi todistaa mikä on ihmiselämän yleisempi tarkoitus tai mihin persoonallisuuden tulisi yksityiselämässään teleologisesti katsottuna tähdätä. Ihmiselle voidaan osoittaa vain mosaiikkitietoutta mm. ravitsemuksen tärkeydestä jne. Sen sijaan kysymystä ei pidä tulkita niin, ettei myös uskoon liittyisi mukaan kokemuksia, tietoja ja loogista ajattelua, mikä on tullut todistettua ainakin tuhanteen kertaan metafyysisen filosofian ja dogmatiikan historian kuluessa. Kokemus, tieto ja päättely esiintyvät kumminkin määrätyn, syvästi uskomuspohjaisen horisontin suuntaamina.
Ihmiskuvalle on tyypillistä, ettei sitä voi luoda ilman määrättyjä, itsessään todistamattomia lähtökohtia eli aksioomia. Ihmistä voidaan nimittäin tutkia empiirisesti vain määrätyssä laajuudessa. Ateisti liittää usein ihmiskuvaan materialistisen filosofian piirteitä, joiden mukaan Jumalaa ei ole ja usein ei uskota myöskään ihmisen kuolemattomuuteen tai ruumiista erilliseen sieluun tai henkeen. Nämä lähtökohdat asettuvat uskovaisilla päinvastaisiksi. Erona on vain joko negatiivinen tai positiivinen kokemus Jumalan olemassaolosta, eli on koettu Jumalan ontologinen ei-olevaisuus tai olevaisuus. Ensimmäiselle Jumala on vain nimi ja nimen takainen käsitys, oikeastaan mieli eli noema, mutta toiselle nimi Jumala on itse asiassa Jumalan todellisen olemassaolon takainen ja siitä johdettu käsitys Jumalasta. Tieteellisellä ajattelulla ja tieteellisin kokein ei ole mahdollista ratkaista kysymystä kumpaankaan suuntaan. Tieteen ihmiskuvia rakennettaessa niin ateismi kuin teismi, Jumalan olemassaoloa maailmassa tähdentävä käsitys ovat sulkeistettavissa pois pragmaattisella päätöksellä: Koska todistelut suuntaan tai toiseen eivät ole päteviä eikä maailmassa tavata sen enempää tieteellistä ateismia kuin tieteellistä teismiä, ei ole mielekästä eikä edes todellista koettaa liittää "ismi" tieteessä osaksi ihmiskuvaa ja teoreettiseen ihmiskuvaan kokonaan tai osittain pohjautuvaa tutkimusta erityisesti ns. ihmistieteissä kuten sosiaalitieteissä.
"Tieteellinen tieto ja uskonnollinen usko ovat aivan eri maailmoista", tähdentää myös kristityksi tunnustautuva Antti Eskola. "Uskonnollisena ihmisenä lähden siitä, että jotakin muutakin on, mutta siitä emme voi saada tietoa."
Älykkäät kristityt - erityisesti tieteilijät - ovat meillä Suomessa, ja ehkäpä myös suuressa osassa ei-katolista Eurooppaa, enemmän huolissaan uskon sekoittamisesta tieteeseen kuin uskon haalistumisesta ja väistymisestä tieteen ja ateistisen painostuksen edessä. Myös Eskola on huolehtii uskovaisen ihmisen uskottavuudesta tiedemaailmassa. "Tutkijana en viitsinyt puhua uskon asioista. Ajattelin, että siinä menee maine koko tiedekunnalta ja oppiaineelta. Kun jäin eläkkeelle, aloin kirjoittaa."
Kun luin Tampereen yliopiston pääsykokeisiin v. 1984, oli eräs pääsykoekirjoista Eskolan teos "Sosiaalipsykologia." Muistan miten vähävaraisena nuorena miehenä yritin saada teoksen kirjastosta, mutta en saanut sitä käsiini sen enempää Helsingistä kuin Espoosta. Mietin Aleksanterin kadulla tarpoessani, että juuri tämän miehen täytyy olla tosi merkittävä tutkija, kun kirjatkin ovat niin käytössä. Piti ostaa oma kirja suolaiseen hintaan ja kirja on tietysti vieläkin tallella. Myöhemmin otin opinto-ohjelmaan myös jonkin Eskolan vetämän kurssin sosiaalipsykologiasta ja persoonallisuuden tutkimisesta. Hänen suosionsa oli vankka ja luennointitapa ihailtavan älyllinen. En kumminkaan usko, että hänen maineensa, puhumattakaan sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksesta, olisi saanut vakavaa kolausta opettajan uskon takia. Tampereen yliopistossa vaikutti siihenkin aikaan vastavirtaan kulkevia tutkijoita ja opettajia, kuten esim. ryhmätyön opettaja, psykologi Pehr Charpentier ja uskontofilosofian dosentti Matti Luoma. Heidänkin luennoillaan kävin. Tosin en tiedä milloin Eskola alkoi syvemmin uskonasioita miettiä, mutta eivät Charpentier ja Luoma suinkaan laitostensa mainetta vaarantaneet. Sitä ei voi kumminkaan kiistää etteikö heihin kohdistunut määrättyä yliopistokritiikkiä. Kritiikki on sitäkin käsittämättömämpää, kun muistaa miten Tampereen yliopistossa sai 1970-luvulla lähes mielin määrin vaikuttaa toinen "ismi", sosialismi, ilman tähän "ismiin" kallistuneiden henkilöiden tieteellisen arvovallan murentumista.
Kun kiinnostuin myöhemmin filosofian opiskelijana uskonnonfilosofiasta, metafysiikasta ja fenomenologiasta ja liitin näitä teemoja kristinuskon käsittelyyn, ei sillä lähdetty "seurapiireihin". Tampereen filosofian laitos suhtautui 1990-luvulla aika skeptisesti muuhun kuin loogis-analyyttiseen filosofiaan lopulta varsin lyhyttä eksistentiaalisen fenomenologian kulta-aikaa lukuunottamatta. Silloinen professori, Veikko Rantala, johon minulla oli luottamuksellinen opettaja-oppilas- suhde, neuvoi minua keskittymään estetiikkaan. Sittemmin olenkin miettinyt silloin tällöin myös valokuvauksen filosofiaa. Epäilen, ettei uskontoon keskittyminen tai kristillisen uskon tunnustaminen vaikeuta yliopistossa jo uraa luoneen ansioituneen tutkijan kuten Eskolan tai Luoman uraa, mutta opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden suhteen asia voi olla toinen. Siksi erityisesti aloittelevilla tutkijoilla voi syntyä kiusaus peitellä uskoaan tai omaksua valtavirran mukana ateistisia ja sekptisiä käsityksiä enemmän muilta kuin omasta päästään.
"Jos olisin syntynyt islaminuskoisessa maassa, olisin muslimi", Eskola vielä pohtii kristinuskon ja kulttuurin suhdetta. Jaan tämän ajatuksen. Situaatiomme suuntaa tapaamme liittyä siihen kuuluvan kulttuurin osatekijöihin, kuten uskonnollisiin käsityksiin. Länsimaista löytyy myös selvä kulttuurillinen osatekijä erottamaan muslimeja ja kristittyjä. Islamilaisessa maassa Eskolan ei olisi koskaan tarvinnut arvella voisiko hänen uskonsa luoda epäilyksen varjon oman tutkijan ja oman laitoksen tieteellisen laadun ylle. Mutta voiko todella olla niin, että tiede on islamilaisissa valtioissa jollain tavoin jo fundamentaalisesti heikompaa laatua kuin länsimaissa? Eikö tieteen sudenkuoppa löydy kummassakin kulttuurissa ensisijaisesti samasta asiasta, tieteen ja ihmiskuvan metafyysisten osatekijöiden toisiinsa sekoittamisesta? Tieteen ja filosofian kannalta on lopulta yhtä järjetöntä vähätellä uskontoa kuin sitä ylikorottaa.
Keski-ajalla kirkko hallitsi tiedemaailmaakin, mutta ylilyönnin yhtäällä ei tulisi johtaa ylilyöntiin toisaalla vaan hallittuun synteesiin, tieteen ja uskon hallittuun vuoropuheluun vailla ateismin tai teismin hillittömyyksiä.
Johannes
