"Sallin vaikken hyväksy", pohtii Kari Salminen kiinnostavan teemakirjoituksensa otsikossa (AL 26.7.-12). Toimittaja on valinnut kehittelyilleen suvaitsevaisuuden teeman ja filosofi Voltairen (1694 - 1778) valistusfilosofian. Voltairen teos suvaitsevaisuudesta on suomeksi ilmestynyt, ja ajankohtaisuutta lisää se, että teemasta käydään Salmisen mukaan sananvaihtoa kansan parissa nettifoorumeilla.
Kirjoituksessa on aiheen vaikeudesta tai ainakin aihepiirin laajuudesta johtuen kohtia, jotka jäävät hämärän takarajalle. Salminen esittää suvaitsevaisuudelle lyhyitä perusteluja, jotka saattavat kääntyä suvaitsevaisuuttakin vastaan. Suvaitsevaisuus erotettuna arvoista ja tunteista ja laajemmasta ihmisen kehityksestä antaa aiheesta suppean kuvan.
ONKO SUVAITSEVAISUUS TODELLA VAIN RATIONAALINEN VALINTA?
Salminen tarttuu aiheeseen Voltairen käsityksestä, ettei suvaitsevaisuus ole arvo tai tunne vaan järkevä tapa elää etenkin monikulttuurisessa ympäristössä. Suvaitsevaisuus merkitsee tässä siis jonkinlaista "järjen asennetta", jonka pohjalta voidaan johtaa erilaisia normeja käyttäytymistä varten, ts. luoda sosiaalisen elämän pelisääntöjä useimpia "nurkkapelejäkin" silmällä pitäen. Valistuksen aika on ollut jopa ylirationalistista. Kehiteltiinpä Ranskan vallankumouksen aikana ns. järjen uskonto, josta oli vain järjen kummitukseksi. Miten suvaitsevaisuus ei samalla liittyisi tunteisiin ja arvoihin? Suvaitsevaisimmat ihmiset nimittäin tuntevat toisia kohtaan käytännössä normaalia enemmän myötätuntoa, joka tasoittaa erilaisuuksia ihmisten välillä. Ilman empatiaa järjellinen asenne jää kylmäksi ja suhtautuminen arkielämään abstraktiksi. Sellaisella "kädettömyydellä" on vaikea käytännön ongelmiin tarttua. Suurin osa sosiaalista vuorovaikutusta tapahtuu suhteessa erilaisiin tunteisiin.
Miksi sitten suvaitsevaisuus ei olisi samalla kertaa vielä arvo? Jos ihminen todella arvostaa suvaitsevaisuuden elämässään korkealle - tapahtui se järjen tai tunteiden tasolla - on kysymys arvosta perinteisen filosofian ja etiikan näkökulmasta. Kun arvoja ei tekstissä syvemmin pohdita, Salminen kenties päättelee, että arvoista puhuminen yhdistää aiheen postmoderniin elämäntapaan heikosti soveltuvaan arvojen ja itseisarvojen maailmaan. Tällä muodinmukaisuudella ei voida kumminkaan nollata sitä mitä arvot kulttuurissa ja sosiaalisessa elämässä todella merkitsevät. Historiaa ei voida aloittaa nykyajasta. Suvaitsevaisuudesta on itse asiassa erityisen tärkeätä puhua arvoihin viitaten. Elämässä nimittäin syntyy tilanteita, joissa on joskus vähintään hetkellisesti järkevää toimia suvaitsemattomalla tavalla. Suvaitsevaisuutta peräävät ihmiset voivat jossain erityistilanteessa käyttäytyä itse kovin suvaitsemattomalla tavalla, kun he ymmärtävät saavansa jyrkkyydestään vähintään tuntuvaa lyhytaikaista etua. On ilmeistä, etteivät monet ihmiset kunnolla tajua periaatteen sisältöä ja samalla turvallista takarajaa suhteessa suvaitsemattomuuteen. Kenties osittain juuri tästä syystä suvaitsevaisuuden on vaikea kohota nykyään todellisen arvon asemaan, sillä ellei ihminen todella ymmärrä mitä arvostaa, arvostaminen ei tavoita ymmärrettävää kiteytystään arvon muotoon vaan arvo jää asenteen asteelle.
MITÄ SUVAITSEVAISUUS EI ILMEISESTI AINAKAAN OLE? PALUU ANTIIKIN ELÄMÄÄN
Salminen viittaa Voltairen käsitykseen antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuurin suvaitsevaisuudesta. Kreikkalaiset kaupunkivaltiot kumminkin rajasivat naiset ja orjat demokratiansa ulkopuolelle, pitivät barbaareja - siis käytännössä kreikkaa käyttämättömiä ihmisiä - itseään alempiarvoisempina ihmisinä. Nimitys "barbaari" on perua ajalta, jolloin kreikankieliset mielsivät vierasmaalaisten puheen yhdeksi mongerrukseksi. Sokrateen oikeudenkäynti ja teloitus ei kai kuulu sekään suvaitsevaisuuden piiriin. Jos näin on, niin eivät suvaitsevaisuuteen tietenkään kuulu sadat muut vangitsemiset, karkoitukset, pakkotyöhön tuomitsemiset ja teloitukset.
Antiikin kreikkalaiset olivat ruumiinvammoja ja epämuodostumia kohtaan niin "suvaitsevaisia", että pitkäkalloinen Perikles omaksui tavaksi verhota päänsä kypärällä. Spartalaiset taas jättivät fyysisesti heikommat lapset nääntymään yhteisönsä ulkopuolelle. Roomalaisia on vielä vaikeampaa nähdä suvaitsevaisuutta ilmentävänä joukkona.
On totta, että eräät yksittäiset kansalaiset ja filosofit, kuten Seneca, olivat jossain määrin suvaitsevaisia jossain "yleisessä suvaitsevaisuuden merkityksessä". Antiikin Rooma piti kumminkin itseään vuosisatojen ajan kaikkien muiden kansojen itseoikeutettuna johtajana ja hyväksikäyttäjänä. Johtoasemansa Rooma ratkaisi sodankäynnillä. Rooman "hajoita ja hallitse politiikka" - vastarintaan nousevien kansojen ja valtioiden murskaaminen - merkitsi hirmuvaltaa jopa enemmän kuin Libyan, Sudanin tai Kiinan politiikka 21. vuosisadalla.
Rooman siirtomaapolitiikka tiesi alistetuille kiskontaa, sotilaiden tyranniaa ja yksittäisten sotilaiden harjoittamaa mielivaltaa esimerkiksi Jeesuksen ajan Palestiinassa. Roomalaiset kannattivat orjuutta ja hyväksyivät raakalaismaisen kidutuksen osana kuulustelua tai tuomiota. Orjilla ei ollut mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon tai jumalanpalveluksiin, joilla oli suuri merkitys Rooman sosiaalisessa ja hallinnollisessa elämässä. Roomalaiset järjestivät uskonvainojakin. Keisari Neron aloittama vainoperintö otettiin käyttöön ajoittain myöhemminkin. Kristittyjen kiduttaminen, tappaminen ja karkoitukset päättyivät lopullisesti Rooman omaksuttua kristinuskon viralliseksi uskonnokseen. Tämän jälkeen kristityt itse järjestivät pienimuotoisempia vainoja muita kristittyjä tai pakanoita kohtaan.
Antiikin kreikkalaiset olivat ruumiinvammoja ja epämuodostumia kohtaan niin "suvaitsevaisia", että pitkäkalloinen Perikles omaksui tavaksi verhota päänsä kypärällä. Spartalaiset taas jättivät fyysisesti heikommat lapset nääntymään yhteisönsä ulkopuolelle. Roomalaisia on vielä vaikeampaa nähdä suvaitsevaisuutta ilmentävänä joukkona.
On totta, että eräät yksittäiset kansalaiset ja filosofit, kuten Seneca, olivat jossain määrin suvaitsevaisia jossain "yleisessä suvaitsevaisuuden merkityksessä". Antiikin Rooma piti kumminkin itseään vuosisatojen ajan kaikkien muiden kansojen itseoikeutettuna johtajana ja hyväksikäyttäjänä. Johtoasemansa Rooma ratkaisi sodankäynnillä. Rooman "hajoita ja hallitse politiikka" - vastarintaan nousevien kansojen ja valtioiden murskaaminen - merkitsi hirmuvaltaa jopa enemmän kuin Libyan, Sudanin tai Kiinan politiikka 21. vuosisadalla.
Rooman siirtomaapolitiikka tiesi alistetuille kiskontaa, sotilaiden tyranniaa ja yksittäisten sotilaiden harjoittamaa mielivaltaa esimerkiksi Jeesuksen ajan Palestiinassa. Roomalaiset kannattivat orjuutta ja hyväksyivät raakalaismaisen kidutuksen osana kuulustelua tai tuomiota. Orjilla ei ollut mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon tai jumalanpalveluksiin, joilla oli suuri merkitys Rooman sosiaalisessa ja hallinnollisessa elämässä. Roomalaiset järjestivät uskonvainojakin. Keisari Neron aloittama vainoperintö otettiin käyttöön ajoittain myöhemminkin. Kristittyjen kiduttaminen, tappaminen ja karkoitukset päättyivät lopullisesti Rooman omaksuttua kristinuskon viralliseksi uskonnokseen. Tämän jälkeen kristityt itse järjestivät pienimuotoisempia vainoja muita kristittyjä tai pakanoita kohtaan.
Antiikin Kreikassa ja Roomassa tavallinen suomalainen "persukin" olisi käynyt lepsusta veikosta. En voisi kuvitella tilannetta, jossa nykyinen, valvottu nettisivustomme, esimerkiksi Homma-foorumi, olisi herättänyt hälyä suvaitsemattomuudella Roomassa, Ateenassa tai edes renessanssin Euroopassa.
Mitä antiikin aika opettaa vuorostaan suvaitsemattomuudesta? Nyrkkisääntö on, että antiikin aikana lähes kaikki poliittinen päätöksenteko, ihmisten asettaminen eriarvoiseen asemaan, oikeudenjako, suhtautuminen köyhiin ja oppimattomiin, fyysisesti heikkoihin, vierasmaalaisiin ja voitettuihin, on tehnyt tiettäväksi suvaitsemattomuuden periaatteen - jos aihetta katsotaan nykyihmisen näkökulmasta. Mikäli saisimme Suomeen tänään antiikin, keskiajan tai renessanssin ajan normit ja käytösmallit, olisimme jo viikon kuluttua varsin epätoivoisia huippurikkaita ja vallankäyttäjiä lukuunottamatta.
Mitä antiikin aika opettaa vuorostaan suvaitsemattomuudesta? Nyrkkisääntö on, että antiikin aikana lähes kaikki poliittinen päätöksenteko, ihmisten asettaminen eriarvoiseen asemaan, oikeudenjako, suhtautuminen köyhiin ja oppimattomiin, fyysisesti heikkoihin, vierasmaalaisiin ja voitettuihin, on tehnyt tiettäväksi suvaitsemattomuuden periaatteen - jos aihetta katsotaan nykyihmisen näkökulmasta. Mikäli saisimme Suomeen tänään antiikin, keskiajan tai renessanssin ajan normit ja käytösmallit, olisimme jo viikon kuluttua varsin epätoivoisia huippurikkaita ja vallankäyttäjiä lukuunottamatta.
Ei mikään määrätty aikakausi eikä edes jokin tietty kulttuurikäsitys - antiikin humanismi, renessanssin humanismi, sosialistinen humanismi, kristillinen humanismi - voine sellaisenaan tarjota selkeää määritelmää suvaitsevaisuudelle. Aina voidaan problematisoida ongelmia uudestaan päinvastaisista näkökulmista, väitellä, saivarrella tai piilottaa vallanhalu, itsekkyys ja oma perimmäinen erilaisuuden pelko vaikkapa itsensä suvaisevaisuuden kuoreen.
AUTTAAKO SUVAITSEVAISUUDEN TEHTÄVÄ YMMÄRTÄMÄÄN SEN OLEMUSTA?
Suvaitsevaisuus on kysymys, joka nousee esille, kun samassa valtiossa tai kaupungissa on edustettuna useita toisiinsa nähden hyvin erilaisia ryhmiä. Yhtenäiskulttuurissa tarve suvaitsevaisuuteen on vähäinen. Tämän takia suvaitsevaisuutta on pidettävä enemmän modernin kuin antiikin ajan kysymyksenä.
Mikä on suvaitsevaisuuden sosiaalinen funktio? Tilanteissa, joissa väestö kasvaa ja yhteistoiminta edellyttää työnjakoa eikä yhteiskunnan perusta salli orjuuttamista tai yhteydestä sulkemista, suvaitsevaisuus on a) yhteiskunnan keino kasvattaa keskinäistä yhteyttä, koheesiota, ja b) yksilön kyvykkyyttä ja myös opittua taidokkuutta selvitä hengissä, toimintakykyisenä ja suosittuna perheensä ja välittömän viiteryhmänsä ulkopuolella.
Eetikko Martti Lindqvist määritteli suvaitsevaisen ihmisen henkilöksi, "joka sietää sitä mistä ei pidä". Suvaitsevaisuus on sosiaalisen sietokyvyn, toleranssin, kehittymistä, kasvamista ja joustavuuden elastisuuden vahvistumista. Suvaitsemattomuus on tässä tapauksessa puolestaan sarja epäonnistumisia sekä yhteiskunnan pyrkimyksessä sosiaalistaa kansalainen että yksilön omassa persoonallisessa henkisessä kehityskaaressa.
Mikä on suvaitsevaisuuden sosiaalinen funktio? Tilanteissa, joissa väestö kasvaa ja yhteistoiminta edellyttää työnjakoa eikä yhteiskunnan perusta salli orjuuttamista tai yhteydestä sulkemista, suvaitsevaisuus on a) yhteiskunnan keino kasvattaa keskinäistä yhteyttä, koheesiota, ja b) yksilön kyvykkyyttä ja myös opittua taidokkuutta selvitä hengissä, toimintakykyisenä ja suosittuna perheensä ja välittömän viiteryhmänsä ulkopuolella.
Eetikko Martti Lindqvist määritteli suvaitsevaisen ihmisen henkilöksi, "joka sietää sitä mistä ei pidä". Suvaitsevaisuus on sosiaalisen sietokyvyn, toleranssin, kehittymistä, kasvamista ja joustavuuden elastisuuden vahvistumista. Suvaitsemattomuus on tässä tapauksessa puolestaan sarja epäonnistumisia sekä yhteiskunnan pyrkimyksessä sosiaalistaa kansalainen että yksilön omassa persoonallisessa henkisessä kehityskaaressa.
Suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus ovat enemmän kuin järjen asenteita. Ne kuuluvat yhteiskuntaelämän, yksilön sosiaalisen edistymisen ja persoonallisuuden kasvun ja henkisyyden kehittymisen prosesseihin. Ihminen opetetaan suvaitsevaiseksi ja hän tottuu suvaitsevaisuutta vahvistaviin tapoihin ja normeihin, mutta vasta kun hän tiedostaa itse määrätyn kehityssuuntansa ja kokee sen arvokkaaksi, suvaitsevaisuus on muuttunut arvoksi hänelle itselleen. Tämän jälkeen suvaitsevaisuutta on yksilön helpompi kartoittaa ja problematisoida elämän erityistilanteisiin viitaten: Miten otan heterona kantaa homoseksuaalisuuteen? Kuinka suhtaudun kristittynä islamiin? Miten huomioin oikein ja suvaitsevaisella tavalla ateistina uskontoa ja uskovaisia?
SUVAITSEVAISUUS, INDIVIDUALISMI JA YHTEISÖLLISYYS
Löytyykö suvaitsevaisuudelle omaa maksiimia? Salminen viittaa Voltairen maksiimiin: "Älä tee, mitä et halua sinulle tehtävän". Salminen - joka kirjoituksessaan huolehtii siitä, että uskonto esitetään suvaitsevaisuudelle pääsääntöisesti epäedullisessa valossa - muistuttaa, ettei oppi ole Jeesuksen vaan kuuluu vanhempaan aikaan. Maksiimi johtaa silti uskontoon, juutalaisten rabbiiniseen perintöön. Toki myös Jeesus itse eli koko elämänsä juutalaisen uskonnon edustajana. Idässäkin on aikoinaan esitetty vastaavia käsityksiä eikä uskonnottomien toimesta. Yleisesti aatehistoriassa puhutaan ns. kultaisesta säännöstä.
En tosin suoraan keksi miten periaate vahvistaa juuri suvaitsevaisuutta. Jos sitä seuraa tarkasti, vain ihmisen itsekeskeisyys ja itsekkyys korostuvat. Jeesuksen osuus on kumminkin siinä, että hän ymmärsi muuttaa periaatteen ainakin aktiiviseen muotoon: Toimi niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän. Aktiivisuutta tähdentävä muoto on varmaankin sosiaalisesti vahvempi. Usein eri ryhmien vihanpito heikkenee, kun joku uskaltaa ja keksii tarjota auttavan käden. Vaikka teko ei sopisi suoraan tiettyyn kulttuuriin, teon hyvää motiivia osataan arvostaa kaikkialla monikulttuurisissa yhteiskunnissa. Vuorovaikutus: puhe, teko, toiminta ja vastaanottaminen, on puolustautumista, vetäytymistä ja passiivista egosentrisyyttä tehokkaampaa. Tiiviissä vuorovaikutuksessa ja palkitsevassa yhteistoiminnassa puolestaan suvaitsevaisuudella on aina taipumus kasvaa ja suvaitsemattomuudella vähentyä.
En tosin suoraan keksi miten periaate vahvistaa juuri suvaitsevaisuutta. Jos sitä seuraa tarkasti, vain ihmisen itsekeskeisyys ja itsekkyys korostuvat. Jeesuksen osuus on kumminkin siinä, että hän ymmärsi muuttaa periaatteen ainakin aktiiviseen muotoon: Toimi niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän. Aktiivisuutta tähdentävä muoto on varmaankin sosiaalisesti vahvempi. Usein eri ryhmien vihanpito heikkenee, kun joku uskaltaa ja keksii tarjota auttavan käden. Vaikka teko ei sopisi suoraan tiettyyn kulttuuriin, teon hyvää motiivia osataan arvostaa kaikkialla monikulttuurisissa yhteiskunnissa. Vuorovaikutus: puhe, teko, toiminta ja vastaanottaminen, on puolustautumista, vetäytymistä ja passiivista egosentrisyyttä tehokkaampaa. Tiiviissä vuorovaikutuksessa ja palkitsevassa yhteistoiminnassa puolestaan suvaitsevaisuudella on aina taipumus kasvaa ja suvaitsemattomuudella vähentyä.
"Kultainen sääntö" on itsessään varsin egosentrinen, mutta meillä ei nähtävästi löydy juuri parempaa tietä suvaitsevaisuuden puolelle. Mikä oikeus yhdellä yksilöllä on päättää itsestään - olipa pohjana järki tai tunteet - toisen ja muiden puolesta teon tai toiminnasta pidättäytymisen (käänteisen teon) arvo?
Lainkuuliainen ja rikollinen ajattelevat vähän eri tavoin, mutta vielä ratkaisevammaksi muuttuvat erot persoonallisuus- ja varallisuusluokkien kesken. Rajatilapersoonallisuus, vaativa persoonallisuus, narsisti, asosiaalinen ja psykopaatti tulkitsevat niin passiivisen kuin aktiivisen muodon vaatimuksia yleiseen tasoon nähden toisinaan jyrkästi poikkeavalla tavalla. Rikas ei ymmärrä köyhän elämää, köyhä ei rikkaan. Vastaavia muureja keksitään muitakin. Terveiden on vaikeata asettua sairaiden ja vammaisten asemaan jne. Ateisti on suvaitsematon uskontoa ja uskovaista kohtaan vaikka on itse yhden sortin uskovainen. Uskovainen taas ei kykene täysin käsittämään ateistin omia taustoja. Ymmärtämättömyys voi johtaa suoranaisiin ylilyönteihin. Tavataan jopa hyvää ja pahaa tarkoittavaa egojen tyranniaa. Päästäksemme suvaitsevaisuutta kenties tavoittelevan mutta itsessään suvaitsemattomuutta edistävän tai vähintään ilmentävän mekanismin yläpuolelle egon valtaa on aina tasattava yleistä, kansan keskimääräistä tahtoa ilmentävällä lailla ja järjestysvallalla.
Lainkuuliainen ja rikollinen ajattelevat vähän eri tavoin, mutta vielä ratkaisevammaksi muuttuvat erot persoonallisuus- ja varallisuusluokkien kesken. Rajatilapersoonallisuus, vaativa persoonallisuus, narsisti, asosiaalinen ja psykopaatti tulkitsevat niin passiivisen kuin aktiivisen muodon vaatimuksia yleiseen tasoon nähden toisinaan jyrkästi poikkeavalla tavalla. Rikas ei ymmärrä köyhän elämää, köyhä ei rikkaan. Vastaavia muureja keksitään muitakin. Terveiden on vaikeata asettua sairaiden ja vammaisten asemaan jne. Ateisti on suvaitsematon uskontoa ja uskovaista kohtaan vaikka on itse yhden sortin uskovainen. Uskovainen taas ei kykene täysin käsittämään ateistin omia taustoja. Ymmärtämättömyys voi johtaa suoranaisiin ylilyönteihin. Tavataan jopa hyvää ja pahaa tarkoittavaa egojen tyranniaa. Päästäksemme suvaitsevaisuutta kenties tavoittelevan mutta itsessään suvaitsemattomuutta edistävän tai vähintään ilmentävän mekanismin yläpuolelle egon valtaa on aina tasattava yleistä, kansan keskimääräistä tahtoa ilmentävällä lailla ja järjestysvallalla.
Suvaitsevaisessa yhteisössä vallitsee sananvapaus ja tämän pohjalta demokraattinen lainsäädäntö, ja yleinen lainkuuliaisuus, mitä täydentää yksilön tietoinen pyrkimys tulla toimeen kaikkien laillisten ryhmien kanssa, vaikka se merkitsee käytännössä erilaisten, itselle vieraiden asioiden ja tapojen sietämistä ja sietokyvyn kasvattamista aina siihen asti kunnes toisen tapa rikkoo normin lisäksi lakia ja muuttuu rangaistavaksi teoksi.
Toisaalta todellinen arvoihminen on valmis uhmaamaan hyvästä motiivista myös epähumaania lainkäyttöä kuten Mahatma Gandhi aikoinaan Etelä-Afrikassa ja Intiassa. Arvoihmisyys ei ole kumminkaan synonyymi egosentrisyydelle.
Aina ei ole humaania sallia sitä mitä ei itse hyväksy. Milloin vastustus on todella oikeutettua ratkaistaan kypsän ihmisen tunteella ja järjellä muitakin kuunnellen. Sellainen on samalla myös humaania. Kun tähdennetään humanismin merkitystä, olisi parempi viitata aina henkisen kasvamisen tärkeyteen. Kasvuun ei ole yhtä, kaikkialla sopivaa mittapuuta.
Toisaalta todellinen arvoihminen on valmis uhmaamaan hyvästä motiivista myös epähumaania lainkäyttöä kuten Mahatma Gandhi aikoinaan Etelä-Afrikassa ja Intiassa. Arvoihmisyys ei ole kumminkaan synonyymi egosentrisyydelle.
Aina ei ole humaania sallia sitä mitä ei itse hyväksy. Milloin vastustus on todella oikeutettua ratkaistaan kypsän ihmisen tunteella ja järjellä muitakin kuunnellen. Sellainen on samalla myös humaania. Kun tähdennetään humanismin merkitystä, olisi parempi viitata aina henkisen kasvamisen tärkeyteen. Kasvuun ei ole yhtä, kaikkialla sopivaa mittapuuta.
Johannes
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti