VIISAS IDIOOTTI

VIISAS IDIOOTTI "ERIK AHLMANIN HENGESSÄ"

Mitä on elämän aitous?  Eräs tapa vastata kysymykseen on pohtia ”tarkoituksellisuuden” reunaehtoa ahlmanilaisessa hengessä ja miettiä voidaanko se kumota tai edes lieventää elämän aitouden syventämiseksi. 

Tarkoituksellisessa elämäntavassa sosiaalisen elämän toiminnan motiivit eivät nouse välittömästi siitä, mitä ihminen omassa situationaalisuudessaan toivoisi, vaan kokonaan tai suureksi osaksi sellaisesta, minkä ihminen kokee itseltään edellyttävän, tai sellaisesta,  mitä hän on päättänyt itse itseltään edellyttää varhempien toimiensa, päätöksiensä ja sitoumuksiensa pohjalta. Tarkoituksellinen toiminta on aitoa suhteessa sosiaalisiin odotuksiin, tai suhteessa käsitykseen omasta itsestä määrättynä kerran olleensa olentona – suhteessa horisonttibaasikseen – mutta toiminta voi olla epäaitoa eksistenssin välittömän olemisen kanssa. Jos elämä mielletään pikemmin sellaisenaan läsnä olevaksi olevaksi kuin elämää laadullisesti tai kvantitatiivisesti määrittävien ehtojen täyttymiseksi, näyttäisi siltä, ettei elämän aitouteen pyrittäessä voitaisi tyytyä tarkoitukselliseen elämäntapaan. Voidaanpa tarkoituksellinen toimintatapa ymmärtää myös pahaksi sen vuoksi, että ihminen toisaalta estää oman eksistenssinsä luonnollista toteutumista ja toisaalta esittää sosiaalisessa elämässä toista mitä itse asiassa on. 

Asetetaan seuraavaksi  tarkoitukselliselle elämälle vastapainoksi ”luonnollinen elämäntapa”, joka merkitsee päinvastaista, tarkoituksen mukaista suhtautumista omaan itseen ja situaatiosta tulviviin paineisiin.   Luonnollista elämänasennetta ja omassa ainutlaatuisessa elämässä läheisesti kiinniolemista (täälläoloa) edeltää oman persoonallisuuden ja toiminnan perusteita luotaava refleksiivinen itsetutkiskelu. Selvitellään itse asiassa klassillisia kysymyksiä: Kuka olen? Mitä tahdon? Tahdonko todella itse sitä mitä koen tahtovani? Omasta persoonallisuudesta tavallaan kuoritaan kerros kerrokselta esille se, mikä näyttäytyy  sisimpänä.  Jos eksistenssin persoonallisen olemassaolon eidos tavoitetaan ja eksistenssi kykenee toimimaan ominaislaatunsa mukaisella tavalla, ei tällaisen ihmisen elämään voitane liittää ainakaan merkittävässä määrin mukaan (tarkoitukselliseen) ihmisluontoon mahdollisesti sisältyvää ”pahaa” (vrt. Ahlman Teokset II, 74; Salomaa 1948, 225), mutta henkilön saattaa olla vaikea selviytyä ”polttamatta siipiään” tarkoitukselliseen suuntautuneessa sosiaalisessa elämässä.  Aito henkilö on tässä suhteessa ikään kuin ruhtinas Myskin F. Dostojevskin teoksessa ”Idiootti”, näennäisen yksinkertainen, jopa hölmö mutta syvemmin pohdittuna myös määrättyyn pisteeseen asti viisas henkilö.

VIISAAN IDIOOTIN LANKEAMUS

G.H. von Wrightiä on kiinnostanut niin Dostojevskin kuin eräiden muiden suurten kaunokirjailijoiden ajattelu, vaikka kaunokirjallisuudessa esitystapa ei voi olla niin ankaran loogista ja formaattista  kuin esim. analyyttisen filosofian alaan kuuluvissa  teoksissa osapuilleen. Hänen huomionsa on ”Idiootissa” vetänyt puoleensa (1989, 81) ajatus ihmisen dualismista pyrkiä järjestykseen mutta myös vapauteen lain alaisuudesta, niin että itsensä tuhoamisen ja itsensä säilytyksen lait käyvät ihmiskunnassa yhtä voimakkaiksi. 

Todettakoon erikseen, että von Wright julkisti kirjan aiheen tiimoilta  ensimmäisen kerran jo v. 1961. Häntä on kiehtonut dostojevskiläinen polariteetti  myöhemminkin, niin että hän on v. 1989 painoksessa koettanut tarkentaa erään Dostojevskin teoksen haastavan lauseen oikeata käännösasua. ”Enkeli ei voi vihata, mutta se ei voi rakastaakaan.”   

Tutkija rakentaa eri käännöksiä ja alkuperäistekstiä vertaamalla käännökselle poikkeavan ilmiasun: ”Enkeli ei voi vihata mutta ei myöskään olla rakastamatta.” (emt., 116) Samalla hän antaa tunnustusta Trastin suomennokselle.  En tunne ko. ruotsinnosta, mutta v. 1959 Trastin suomennos ei  eroa Wrightin käännöksestä, kuten huomataan: ”(...)  enkeli ei voi vihata eikä myöskään voi olla rakastamatta.”  (Dostojevski 1959, 2. osa, 142) von Wright  päätyy yleensä lopputulkinnassaan esittämään jonkinlaista hämillistä keskeneräisyyttä edelleen heijastavan kysymyksen: voiko ihminen elää jatkuvasti vain käyttäessään samalla mahdollisuuttaan tuhota Jumalan kuvaa itsessään? (emt., 116). 

Ensimmäinen käännös esittää klassillisen teeman: olento, joka ei ole kykenevä vihaamaan ei ole pystyvä rakastamaankaan. Se on lähinnä ajatuksellinen tulkinta alkuperäislauseesta. Toinen versio on mutkikkaampi. Vihaamaan kykenemätön olento ei voi olla rakastamatta. Loogisesti on selvää, ettei henkilö saata koskaan vihata, jos hän ei voi olla aina rakastamatta, sillä vihaaminen tämän määritelmän sisällä edellyttäisi ensin rakastamisesta luopumisen, mikä siis on jo alun pitäen mahdotonta. 

Hankalaa tässä vain on se, että versio on täysin klassillisen tulkinnan vastainen alkuperusteessaan. Miten enkeli pystyy ylipäänsä rakastamaan? Tämä erikoinen dostojevskilainen eettinen polariteetti, joka on mahdollista mieltää myös kaaoksen ja kosmoksen omalaatuiseksi  symbioosiksi, saattaisi tulla selkeämmäksi tajuta ahlmanilaisen filosofian kautta. 

Elämässä vallitseva sosiaalinen tarkoituksenmukaisuus on tavallaan Jumalan kuvan tuhoamista yksilössä itsessään siten, että ihminen joutuu luopumaan vapaudestaan elää ”tarkoituksen mukaisesti” - Jumalan kuvaa ihmiskunnassa ei siis tuhota räikeimmällä tavalla vain nousemalla sosiaalisia sääntöjä vastaan, esim. syyllistymällä lain määrittelemällä tavalla sotarikokseen - mutta ellei hän niin tee, hän ei olekaan ihminen vaan enkeli - tai ”idiootti”.

Agentti, joka toimii aina tarkoituksen mukaisesti ei voi langeta tarkoituksellisuuteen. Enkelin ja ihmisen vain erottaa se, että päinvastoin kuin enkelit yleensä - siis situaation perinteisen uskonnollisen kontekstin sisältä tarkasteltuna - ihminen voi olla ensin tarkoituksellisesti suuntautunut mutta saavuttaa sisäisen kehittymisen kautta ”tarkoituksen mukaisen” tavan elää. Periaatteessa hän voi tämän jälkeen olla aina ”tarkoituksen mukainen” olematta missään aksiomaattisessa ristiriidassa olemassaolonsa määreisiin nähden, ja toimiessaan sillä tavoin hän on myös kuin ”enkeli, joka ei voi vihata”, mutta lopputuloksena  tästä ei synny enkeli vaan paradoksaalisesti idiootti keskellemme, koska elämässä vallitseva tarkoituksellisuuden - eli tahtomiseen viitatessa, tarkoituksenmukaisuuden -  tendenssi on kerta kaikkiaan järjettömän vahva ja vallitseva.  

Ruhtinas Myskin toimi kuitenkin lähes loppuun asti uskollisena itselleen. Vain avioliittoa päättäessään hän sortui tarkoitukselliseen ajattelemiseen. Vaikka hän rakasti toista naista enemmän, hän ilmeisesti päätteli, että tuo ”toinen nainen” (Aglaja) selviäisi yksin mutta ensimmäinen (Nastasja) ei. Nastasjaa ruhtinas rakasti ”säälin rakkaudella”. Sääli on luonteen jaloutta osoittava tunne, mutta siihen nähden, että avioliitto tulee yleensä solmia aidon rakkauden tähden, oli ruhtinaalta tarkoituksenmukainen valinta valita Nastasja. Avioliiton funktioon ja ruhtinaan ja Aglajan tunnesuhteeseen nähden olisi taas ollut tarkoituksen mukaista avioitua Aglajan kanssa.  Tämä ajaa ruhtinaan syvään ristiriitaan ja hakemaan alitajuisesti ratkaisua kuolemasta. ”Ruhtinas ei kuitenkaan kuollut ennen häitään, ei valvoessaan eikä nukkuessaan, niin kuin oli ennustanut Jevgeni Pavlotshille. Kenties hän tosiaankin nukkui huonosti ja näki pahoja unia (...)” (Dostojevski 1959, 2. osa, 278). 

Romaanin myöhempi kulku johtaa traagiseen loppuun. Hyvääkin tarkoittava tarkoituksenmukaisuus riskialttiissa elämäntilanteessa voi tuoda onnettomuuden useammalle kuin yhdelle osapuolelle. Ruhtinaan enkelimäinen ”lankeemus” osoittaa tässä sen, miten vaikeata ahlmanilaisen kontekstin mukaan on pysyä uskollisena varsinaiselle minälleen ja miten peruuttamatomia ovat erehdykset poiketa sisäisestä totuudesta. Koska ruhtinas oli niin syvästi sääliväinen luonne, hän menetteli tietenkin johdonmukaisesti pyrkiessään asettamaan toisen onnen omansa edelle loppuun asti, mutta johdonmukaisuus tälle luonteenpiirteelle tai valtatunteelle loi ristiriidan tunne-elämään syvemmällä tasolla ja tuotti faktisuutta romahdukselle. 

VIISAS IDIOOTTI VOI VAIN MURTUA

von Wrightin peruskysymykseen on liityttävä lähes yhtäläisellä skeptisyydellä ja ainakin pohdinnan keskeneräisyyttä tähdentäen. On käytännössä mahdotonta, että maailmassa voisi elää samalla tuhoamatta ”Jumalan kuvaa” itsessään, mutta teoriassa jokin poikkeustapaus (guru, erakkomunkki, Kristus tai antikristus) voi siihen yltää. 

Useille jää yhtä kaikki mahdollisuus hillitä valintojensa ja ajan ekstaasien holistisen luonteen kautta tarkoituksellisuuttaan niin, että vaikka ”Jumalan kuvaan” omassa itsessä tulisikin säröjä,  se ei silti pirstoutuisi ja tuottaisi seitsenkertaista onnettomuutta. Tähän positiiviseen tulokseen päästään persoonallisuuden vahvistamisen tietä. Vasta kaukana tulevaisuudessa osataan kysymys päättää varmemmalla tavalla, mikäli silloin enää tavataan sellaista filosofiaa harrastavaa korkeakulttuuria, joka tuntee tarpeeksi omaan aikaansa nähden ”kivikautista” filosofiaa ja sen eräitä kestoprobleemoja. Jos korkeakulttuuri siihen mennessä tuhoutuu, kysymykseen on samalla lähes vastattu, vaikka varsinaista kysymystä ei enää muistettaisikaan (määreellä ”lähes” viittaan kriittisen filosofian tapaan liittää vastaukset samaan kulttuurikontekstiin kysymysten kanssa situaation erottamattomuutta luonnollisesti tähdentäen). 

Lähdekirjat erikseen mainitsematta

Heikki P.

2008/2018