"Sammon puolustus" (Wikipedia)
"Valistuneen arvauksen" sanotaan olevan leikkimielinen mutta kokemukseen tai tietämiseen pohjautuva olettamus. Arvaustenkin kohdalla jokin on vielä toista "valistuneempi", mutta läheskään aina arvauksia ei voi puntaroida keskenään tarpeeksi luotettavalla tavalla kuten esimerkiksi on filosofian laita.
Oletetaan, että Jumala on moraalinen ja tiedostava persoonallisuus, kaikkivaltias, ihmisen valinnoista kiinnostunut universumin toimija - ja lisäksi vapaa agentti työskentelemään maapallon kaltaisissa olosuhteissa. Oletetaan lisäksi, että Jumala on hyvä eikä paha. Miksi hyvän ja pahan ihmisen tai hyvän ja pahan toiminnan kohdatessa toisensa joskus tai usein - riippuen osittain tarkastelijan omasta herkkyydestä vertailla eettisesti tapahtumasarjaan liittyviä tekijöitä - paha voittaa hyvän?
Tavallisesti vastaukset lähtevät siitä, että ihmisellä on vapaa tahto, jota Jumala kunnioittaa. Lisäksi korostetaan ihmisen tehtävää ja merkitystä johtaa kehitystä maailmassa. Tähän liittyen hänellä on myös vastuuta valinnoistaan, ja sitä enemmän mitä suuremmassa määrin on kysymys tietoisista ratkaisuista.
Ihmisen uskonnollista elämää ja uskonnollista toimintaa koskevan kokemuksen ja tiedon pohjalta taas näyttää siltä, että ihmiset rukoilevat erityisesti hädässä Jumalaa ja pyytävät häneltä apua ja suojelusta pahoilta ihmisiltä, pahoilta sotajoukoilta tai varjelusta luonnonvoimilta ja katastrofeilta. Miksi toimitaan näin, vaikka dogmaatikot ja filosofian metafyysikot ovat järjellä selittäneet asiat toisin? Onko uskonnon ydinasia sittenkin siinä, että ihminen haluaa tarpeidensa pohjalta sellaisen jumalasuhteen, johon sisältyy se, että Jumala todella toimii maailmassa ja yksilön elämäntilanteissa? Tähän kokemukset uskontoelämästä ainakin minun mielestäni vahvasti viittaavat.
Jos uskonnon tehtävä on ainakin yleisesti ottaen ja pääpiirteissään vastata yksilön erilaisiin, moniulotteisiin ja toisinaan monimutkaisesti verkottuneisiin turvallisuudentarpeisiin, miten uskontoon vakavasti suhtautuva yksilö suhtautuu suuriin pettymyksiinsä? Riittävätkö silloin teologien ja filosofien älylliset selitykset vapauden kysymyksistä? Kokemusten pohjalta näyttäisi olevan pikemmin niin, että isot takaiskut ja tuntuvat kärsimykset ainakin hetkeksi heikentävät uskoa Jumalaan - joko hänen hyvyyteensä ja oikeudenmukaisuuteensa tai hänen olemassaoloonsa. Joillakin taas usko omaan hyvyyteen heikkenee entisestäänkin ja syntyy kokemus, että tapahtuma oli ansaittu rangaistus. Kävi niin tai näin lopputulosta ei voida pitää uskoa Jumalaan tai uskoa omaan itseensä tukevana. Ihmettelen miksi siis yhä jaksetaan tältä pohjalta uudestaan kerätä uskoa tulevaisuutta silmällä pitäen.
Entä jos Jumala omaan tahtoonsa ja harkintaansa pohjautuen päättää milloin voittaa hyvä ihminen, milloin antaa taas pahan viedä voiton tilanteesta? Onko toisaalta koskaan järkeä antaa pahan voittaa hyvää? Ihmisen horisontista tiukasti katsoen mielekkyyttä on vaikea keksiä, mutta millainen voisi olla Jumalan horisontti asiaan?
Pysytään jumaluuteen liittyvissä klassillisissa määritelmissä: Jumala on iankaikkinen, siis ajaton ihmiseen nähden, Jumala on henki ja Hän on luonut henkimaailman, jossa on enkeleitä ja johon liittyvät mm. ihmisetkin sielunsa/henkensä kautta. Kun me katsomme maailmaan, näemme pääsääntöisesti tiukasti aikaan ja paikkaan liittyviä asioita ja ruumiillisia olentoja keskellä aineellista maailmaa, osana kaikkea esineellisyyttä. Jumala taas näkee pääsääntöisesti sieluja ja tapahtumasarjoja, joidet syyt ja seuraukset ovat ihmisen aistikykyyn nähden epäpaikallisia ja epäajallisia ylittäessään kunkin sukupolven ajan ja paikan rajat. Jumalan horisontista katsottuna paha voi saada luvan toteutua, jos tämä esim. tuo paremmin ja syvällisemmällä tavalla esille määrätyn sielun ihmisiltä kätketyn ilkeyden ja itsekkyyden tai jonkin aatteen tai ideologian turmeltuneisuuden tai yleensä määrätyn menettelytavan vahingollisuuden. Kärsivän osapuolen sielu voi tappiosta vahvistua ja saada uskosta ja uskossa lisää viisautta, kypsyyttä, kärsivällisyyttä.
Rukoileminen kannattaa välittömästä lopputuloksesta huolimatta aivan kaikissa tilanteissa. Kun rukoillaan, tehdään itselle ja toisille selväksi oikeat asiat ja niiden tärkeysjärjestys. Samalla vahvistetaan itsessä ja toisissa päättäväisyyttä toimia oikealla tavalla tietyssä tilanteessa välittömästä lopputuloksesta riippumatta. Silloin saadaan vahvuutta saattaa hyvä toiminta onnistuneesti loppuun tai kestävyyttä ottaa vastaan ikävät ja väistämättömät vastoinkäymiset.
Ajoissa paljastunut pahuus tai pahoja seurauksia tuova menettelytapa saattaa auttaa ihmisiä torjumaan suurempaa pahuutta tai ehkäistä entistä mielettömämpää ajattelemattomuutta tulevaisuudessa, aikana, johon ihmishorisontista ei nyt ylletä muuten kuin korkeintaan rajallisen mielikuvituksen siivin.
Otan vertauksen shakista. Ihminen näkee elämän shakkilaudalla nykytilanteen, muistaa siirron tai kaksi ja ennakoi yhden tai kaksi siirtoa tulevaisuutta koskien. Jumala taas muistaa siirrot alusta asti ja laskee kustakin tilanteesta siirtomahdollisuudet pelin loppuun asti. Siihen minkä sallitaan tapahtuvaksi on olemassa syy, joka ei ole vain tapahtumien logiikka itsessään.
Jumalan horisontissa planeetta Tellus ei ole myöskään toiminnan keskipiste. Planeetat katoavat, tähdet häviävät, jopa kokonaisia galakseja vedetään mustien aukkojen "kosmisiin kitoihin". Jos Jumala on kaikkivaltias ja ikuinen, Hänen olemassaolonsa ja Hänen henkinen maailmansa kestää myös kokonaisen universumin tuhoutumisen. Maailmaammekin Jumala katselee hengellisin silmin. Kristinuskossa puhutaan tässä "Jumalan valtakunnasta" ja sen toteutumisesta pitkän aikavälin kuluessa. Se on hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden tyyssija. Tähän päätepisteeseen Jumalan toiminta sallimuksineen em. elämän shakkilaudalla kristinuskon mukaan tähtää. Maapallon ja mahdollisten ihmiskunnan valloittamien vieraiden planeettojen lopulta kaikkien tuhouduttua jää jäljelle Jumalan omistama ja välittömästi hallitsema henkimaailma sieluineen.
J
