En näe filosofian rajakymyksistä kovin paljoa kerrallaan. Seuraava aihe on elämäni varrella ollut kuitenkin kestoaihe, jota aina silloin tällöin otan käsiteltäväksi. Tänään tällä tavalla.
SUHTEETON HAVAINNON JA EMPIIRISEN TIETEEN PAINOTUS
Filosofi Toulmin on viitannut Descartesin filosofiaan esimerkkinä väärästä tavasta koettaa dekontekstualisoida eli irrottaa yhteyksistään filosofiaa ja luonnontiedettä. Kun käsitellään intellektuellista tai käytännön probleemaa, ei ole koskaan mahdollista kääntää uutta sivua ja aloittaa tyhjästä, kuten Descartes toivoi.
Ilmeisesti Wienin positivismi käy esimerkkinä harhautuneesta yrityksestä luoda filosofia ikään kuin uudelleen mutta nyt vain aikansa luonnontieteen ihanteita filosofiaan soveltaen. Toisaalta asetelma toimii myös toisinpäin, filosofiaa ei voida tänään kehittää omassa ”saaressa” luonnontieteen saavutukset ja huomiot poissulkien.
Filosofi ja uskontotieteilijä Matti Luoma on arvostellut länsimaista filosofiaa kokonaiskuvan puutteesta ja elämälle vieraasta kielellisestä leikittelystä. Hän kritisoi laajasti länsimaita ”arvojen auringonpimennyksestä”, joka alkoi 1700- luvulla ja jatkui 1900- luvulle kylväen ympärilleen vulgaaria materialismia, pinnallista positivismia ja itseisarvoja kohtaan suuntautuvaa nihilismiä. Mainittakoon materialismin yhteydessä filosofit David Hartley ja d’ Holback valistuksen ajan naivin materialismin mutta seurauksiltaan vakavan inhimillisyyden ja ihmisen henkisyyden heikennyksen esivalmistelijoina.
Tajunnanfilosofi Lauri Rauhala on yhtynyt kriitikoihin: 1920- ja 1930- luvuilla formaalin eksaktisuuden vaatimus tuotiin Wienin piirissä tutkimuksen kultaiseksi ohjenuoraksi ja kriteeriksi Toulmin otaksuu meidän elävän parhaillaan renessanssin elpymistä Descartesin filosofian ja luonnontieteen fysiikan ylivallan aloittanee kylmän kauden jälkeen, mutta voi olla vaikea tarkentaa mikä postmodernissa ajassa edustaa mahdollista paluuta renessanssiin ja mikä vain luonnontieteiden ja analyyttisen filosofian ja erityisesti positivismin elämää mekanisoivia ja nihilismiä syventäviä seurauksia sellaisenaan.
PALUU RAJOJEN SISÄPUOLELLE
Eräässä empirismiä ja positivismia tarkastelevassa sovittelevassa tieteenfilosofisessa kirjoituksessaan M. Sintonen on kirjoittanut, että vaikka looginen positivismi on kuollut, sen täydellinen hautaaminen ei onnistu. Ei tiedä sanoa pilkottaako tältä haudalta vielä (aasin) pää, (ketun) häntä vai (pukin) sorkka. Analyyttinen filosofia voi ainakin edelleen aika hyvin erityisen hyvin suomalaisissa yliopistoissa.
Fenomenologia tunnustaa sekä havainnon että sen tulkinnan tulkinta- ja kontekstisidonnaisuuden. Filosofinen henki, järjen ja viisauden yhteys, vierastaa jyrkkää koulukuntaerottelua ja kaihtaa filosofi von Wrightin tavoin älyllisen ”ylemmyyden” ja ”itseriittoisuuden” merkkejä filosofiassa.
Elämässä tavataan niin papillista kuin koulumestarimaista itseriittoisuutta. Kummankin pitäisi kuulua korkeintaan filosofian ”muruihin”. Kunnon filosofian tutkija tietää, ettei hän voi todennäköisesti väittää mitään ehdottoman varmaa näkymättömästä maailmasta irtautumatta samalla filosofian alueelta mystiikkaan ja uskontoon, mutta hän ymmärtää myös sen, ettei voi nyt toimia ajattelun pitkäaikaisen, kenties jopa lopullisen ankkuroimisen puolesta esimerkiksi vetoamalla luonnontieteen nykyisiin tutkimustuloksiin. Puhuessaan luonnontieteitten suulla filosofi on siirtynyt tässäkin omalta vartiopaikaltaan syrjään, ja usein häntä silloin ohjaa voimakas manipulaatiotarve filosofin hillityn ja puntaroivan älyn sijasta.
Voimakas oikeassa olemisen halu ei ole niinkään osoitus voimakkaasta tahdosta, vaan pikemmin jonkinlaisesta tiedottomasta tahtomattomuudesta, kompensaatiosta, joka herättää sitä enemmän meteliä ympärillään, mitä tiedostamattomampi se on ”tahtovalle” filosofille (yleensä samalla poliitikolle) itselleen. C.G. Jungin psykologiassa pohditaan paljon ns. varjon valtaa. Mitä vähemmän filosofian tukija tai alan opettaja käsittää oman elämänsä ja maailmankatsomuksensa ja persoonallisuutensa suhdetta ajatuksiinsa filosofiasta, sitä korkeampi ja tiheämpi on varjo ajattelijan ja maailman ja filosofian välillä.
Filosofian tutkija ja – harrastaja on henkilökohtaisen maailmankäsityksensä kautta sidottu monelle elämänalueelle, jossa filosofia ajattelun ja tietämisen jäsentäjänä kadottaa rajojaan ja lopulta sulautuu muuhun. Olisi röyhkeätä väittää elämästä ja ihmisestä muuta. Myös Platonin teoksien luoma kirjallinen kuva ”arkkifilosofi” Sokrateesta on ideaali ja enemmän tai vähemmän fiktiivinen. Mielestäni oleellista on se, että filosofiaan mieltynyt tiedostaa itse selvästi filosofiansa tosiasialliset rajat eikä yritä näytellä filosofian harrastajaa väärässä näytöksessä.
Johannes
(19.5.2013)
(19.5.2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti