Anarkian vallassa. Tampereen musta itsenäisyyspäivä

AL:n anarkistiempaattinen videoleike. 

Tampereella 6.12.2013 pidetty itsenäisyyspäivän kansanjuhla sai harvinaisen ja rikollisen sivujuonteen, kun mielenosoituskulkue yritti päästä väkivalloin poliisin eristämän Tampere-talon läheisyyteen kaatamalla virkavallan pystyttämiä aitoja ja vahingoittamalla poliiseja ja heidän käyttämiään ratsuhevosia. Järjestystä valvovien poliisin koventaessa otteita anarkisteiksi itseään kutsuvien johtajien paimentama, arviolta 200 päinen joukkio palasi takaisin keskikaupungille. Jotkut mellakoijat loukkaantuivat lievästi. Illan ja yön kuluessa mm. Stockmannin tavaratalosta ja Vanhasta kirkosta rikottiin ikkunoita, autoja rusikoitiin ja ainakin yksin Suomen lippu poltettiin. Itsenäisyyspäivää mielenosoittajat viettivät oman mustan lipun alla ja naamarien peitossa. Osa mielenosoitusväestä oli aseistautunut lyömäaseena käyttämillään jääkiekkomailoilla ja voimakasäänisillä ilotulitteilla, joita suunnattiin päin poliiseja. Poliiseja loukkaantui mellakaksi yltyneen mielenosoituksen aikana hakkaamisesta, ja ilotulitteet olivat vaarassa aiheuttaa mm. kuulovaurioita. Hevosia sotkettiin väriaineilla täytetyillä ilmapalloilla. Tapahtumien kuluessa jotkut erosivat mielenosoitusjoukosta ja paheksuivat mm. kirkon ikkunoiden särkemistä.

Tämä video näyttää edellistä arvovapaammalla tavalla mitä sattu ja keiden toimesta

Mediassa mellakaksi yltynyttä mielenosoitusta on anarkistien toimesta kuvattu protestiksi hierarkkista itsenäisyydenpäivänviettoa ja säästöjen leimaamaa sisäpolitiikkaa vastaan. Tampereella oltiin tosiasiassa ylpeitä valtakunnallisesta juhlasta ja tavalliset manselaiset juhlistivat päivää spontaanisti tanssimalla Keskustorilla. Valtion viralliseen juhlaan Tampere-talolle oli kutsuttu nyt erityisen paljon sotaveteraaneja ja paljon aivan tavallista kansaa. Juhlaan kuului myös poikkeuksellinen, hieno musiikkiohjelma. Juhlista ei jäänyt televisioinnin pohjalta mieleen ”eliitin ja vallasväen” juhlinta.

Suomen lipulla ja valtiomme itsenäisyydenpäivällä on voimakas symbolinen arvo ja merkitys. Mikään tähänastisesta yhteiskuntapolitiikastamme ei anna aihetta häpäistä valtakunnan lippua ja juhlintaa, joissa erityisesti kansamme turvaajia – veteraaneja – muistettiin lämpimästi. Jokainen kansakuntamme tilasta huolestunut kansalainen voi osallistua demokraattisessa valtiossa vaikka joka päivä rauhanomaiseen poliittiseen toimintaan ja tuoda esille töissä ja puheissaan kannattamiaan hyviä arvoja. Tilaisuuksia on niin runsaasti, ettei löydy mitään todellista perustetta mielenosoitukselle itsenäisyyspäivänämme puhumattamaan mellakoinnista.

Kuinka moni tästä mustaa lippua kohotelleesta ”anarkistijoukosta” on tehnyt niin paljon kuluvan vuoden aikana työtä tämän valtion, kansakunnan ja oman alueensa hyväksi, että voi rehellisesti ja muita pettämättä siirtyä tähän mellakointivaiheeseen ikään kuin surkeiden yhteiskunnallisten olosuhteittemme pakottamana? Kuinka moni mellakoijista tekee ylipäänsä työtä ja maksaa veroja? Heidän tulisi antaa arvoa itseään ansioituneemmille henkilöille ja tehdä parhaansa, että heistä itsestään kehittyisi kansassamme nykyistä merkittävämpiä ja huomatumpia ihmisiä lahjakkuutensa, monipuolisen opiskelunsa ja ahkeran työnsä pohjalta. Nyt heidän toiminnassaan ei ollut mitään arvokasta juhlimisen aiheesta puhumattakaan.

Harva meistä edes kunnolla ymmärtää koko anarkismin ideologiaa. Anarkismi pohjautuu katsomukselle, että ihmiset voivat keskenään vapaaehtoisuuteen perustuen huolehtia kaikista asioista ilman valtajärjestelmää, hierarkiaa, joka jakaa kansat eriarvoisiin ryhmiin ja yleensä hallitsijoihin ja hallittaviin. Perinteisesti anarkistit ovat enemmän tai vähemmän vastustaneet poliisivaltaa, papiston valtaa, puoluevaltaa ja tietysti myös armeijaa. Mikään yhteiskuntajärjestelmä ei ole koskaan eikä milloinkaan kyennyt luomaan ideologialtaan toimivaa anarkistista systeemiä. Varsinainen anarkisti on yksilö, joka oman moraalisuutensa pohjalta ja omista vapaista valinnoistaan käsin tekee oikein ja harrastaa kohtuullisuutta vaatimuksissaan. Ryhdikäs anarkisti on oikeastaan rinnakkaistapaus korkeiden kommunististen aatteiden lävistämälle kolhoosisankarille. Kummallekin raha ja omaisuus merkitsevät jaloa aatetta paljon vähemmän. Aitoja anarkisteja on olemassa tietenkin erittäin vähän, koska keskiverto ihminen ei koskaan kohoa etiikaltaan ja itsekuriltaan samalle tasolle koko elinaikanaan.

Aatteena anarkismi on idealismia, jolla ei ole ollut koskaan mitään kantavaa pohjaa yhteiskunnassa. Tiedämme, että anarkisteja esiintyi myös tsaarinajan Venäjällä ja Neuvostoliiton synnytyskuohuissa, mutta sosialistinen Neuvotoliitto kitki nopeasti kaikki anarkistiset rikkaruohot poliittisesta järjestelmästään. Taisteleville tovereille, tulevan Neuvostoliiton sosialisteille ja kommunisteille, anarkismi oli hyödyllinen väline väheksyä ja heikentää vanhan yhteiskuntajärjestyksen rakennetta ja lietsoa levottomuuksia, jolloin vallankumoukselliset voimat pääsivät paremmin toimimaan.

Anarkismi joukkoliikkeenä on tuhoon tuomittu ajatus. Mustat liput, naamiointi, kapinointi ja lopuksi rähinöinti omaisuuden särkemisineen vetävät puoleensa monenlaista hämärämiestä. Normaalien idealististen nuorten joukkoon yhtyy runsaasti yhteiskunnan asettamaa työ- ja elatusvastuuta pakenevia vapaakyytiläisiä, epävakaita persoonia ja rajattomia narsisteja, joitakin terroriteoista haaveilevia kummajaisia ja annos puhtaasti vandalismista ja ryöstelyistä nauttivaa asosiaalista ainesta.

Meillä Suomessa anarkismiin ja ”anarkistijohtajiin” ei ole mitään syytä suhtautua kevyesti. Mellakoiva joukko, joka koko kansan juhlapäivänä haluaa laittomuuksia - särkee paikkoja, pahoinpitelee kansakuntaamme palvelevia poliiseja, tekee kiusaa hevosille - voi jo tänään ennakoida ankeaa tulevaisuutta, jossa yhteiskuntamme ongelmatapaukset kokoontuvat joukkioiksi mellastamaan kaduillemme.

On kumma, ettei mellakointeja ole tähän asti tuomittu tämän voimakkaammin. Nuorisoa pitää ymmärtää! Aikamme on paha! Mellakoinnissa ei ole silti kysymys ensisijaisesti politiikan kriisistä vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä torjua ja kitkeä oikeaan demokratiaan kuulumattomat piirteet ja ylläpitää normaalia kuria ja järjestystä. Kaikki yhteiskunnalliset ongelmat ovat ratkaistavissa laillisin poliittisin keinoin ja demokratiaa lakiemme mukaan noudattaen. Ei ole mitään syytä siihen, että laillinen yhteiskuntajärjestelmä luopuu oikeuksistaan johtaa kansakuntaamme laittoman järjestelmän naamareiden taakse kätkeytyvien pillipiipareiden soiton mukaan. Tampereella osataan käyttää jääkiekkomailaa oikein eli jääkiekkopeliin liittyen. Emme tarvitse uusia opettajia eikä Euroopan huonoa esimerkkiä nuorisomellakoinnista.

Johannes

YLE: Nero tappoi kristittyjä - uskovat saivat mitä ansaitsivat!

   

Ylen TV1 antoi minulle tänään tilaisuuden seurata historian uudelleenkirjoitusta, ja ateismin sulkakynällä, otaksun. Ohjelmassa esitettiin aivan vakavissaan, että kristityt sytyttivät Rooman palamaan. Tämän jälkeen lukija, näyttelijä Jaana Pesonen, luki kylmän viileästi Annika Rinteen käänöstyöstä miten kristityt ansaitsivatkin rangaistuksensa, jos kerran sytyttivät palon.

Ohjelman teki erityisen absurdiksi se, että ennen tätä ohjelman käännettä oli selitetty mitä keisari Nero teetti kristityille: heitätti areenalle leijonien ja muiden petojen revittäviksi elävältä, ja poltatti niin ikään elossa olevia kristittyjä soihtuina puutarhoissa. 

Ensiksi, kristittyjen syyttäminen on mielestäni totuusarvoltaan jo samaa lajia kuin juutalaistuhon, holokaustin, kieltäminen. Toiseksi millainen on ohjelman tekijöiden moraali, mikäli palon sytyttämisestä todella heidän mielestää ansaitsisi nämä Neron langettamat - ja ohjelmassa edes esittämättömät - epäinhimilliset kidutusteloitukset.

Ovatko ohjelman tekijät vihamielisiä ateisteja ja kuuluuko ateismin levittäminen YLE:n uudenaikaisiin tavoitteisiin?


Johannes

------






Jutun lähde, ohjelmatiedot:  
14.05 Historiaa: Kuinka Nero pelasti Rooman? (18.8.2013)

"Keisari Neron kerrotaan näppäilleen soitintaan, kun Rooma paloi vuonna 64 jaa. Suuren tulipalon jälkeen Nero nosti kuitenkin Rooman jälleen kunniaan ja uudisti poikkeuksellisella tavalla länsimaista arkkitehtuuria. "

　

          Rinne, Annika= kääntäjä

          Pesonen, Jaana= lukija
 Tuotantoyhtiö= ZDF Enterprises GmbH
          2009

 

Jonas Gardell: Jumalasta – rohkea ja suora puheenvuoro Raamatun jumalakäsityksistä

Taannoin lupailtiin Seijan taas kirjoittavan lukemistaan kirjoista. Seuraavassa mielenkiintoinen lukutilitys ajatuksia herättävästä teoksesta ... 

Jumalan nimet ja mielikuvat Vanhassa testamentissa

Ruotsalainen kirjailija Jonas Gardell on kirjoittanut lähes henkeäsalpaavan ”analyysin” Vanhan testamentin sisältämistä erilaisista jumalakuvista. Kirjassaan Gardell käy läpi Vt:n kertomuksissa esiintyvät jumalakäsitykset ja uskomukset salailematta ja kaunistelematta. Hän ottaa Raamatun kertomukset sellaisina kuin ne ovat eikä sivuuta kertomuksissa esiintyviä ristiriitaisuuksia, julmuuksia ja suoranaisia järjettömyyksiä.

Heti alussa Gardell toteaa, että Jumala oli alun perin joukko jumalakäsityksiä ja -kuvia, joita Lähi-idän eri kansat ja kulttuurit kehittivät itselleen useiden tuhansien vuosien kuluessa. Nämä usein keskenään ristiriitaiset jumalakuvat löytyvät Raamatusta eikä niitä voi saada täsmäämään toisiinsa. Jotkut kristityt myöntävät tämän Gardellin lailla, useimmat eivät.

Abrahamin Jumala

Gardell aloittaa tutkimuksensa Abramista eli pronssikaudella syntyneestä kertomuksesta. Tarina Abramista (myöh. Abraham) on kertomus miehestä, joka uskoo kuulevansa Jumalan äänen ja lähtee ääntä totellen omasta maastaan etsimään uutta maata, jonne Jumala lupaa hänet johdattaa. Abramin Jumala oli todennäköisesti kanaanilaisten Jumala El, jota Abram kutsui El Šaddaiksi (käännetty suomeksi Kaikkivaltias). Jumala tekee Abramin kanssa useamman kerran liiton luvaten siunata Abramia ja hänen jälkeläisiään, mikäli Abram palvelisi häntä. Vastapalvelukseksi Jumala tarinan mukaan vaatii Abramia leikkaamaan esinahkansa, ja vastaisuudessa tämä kummallinen rituaali olisi merkki liitosta Jumalan ja Abramin jälkeläisten välillä. Gardell kuvaa toimitusta symboliseksi kastroinniksi, jolla ihminen alistetaan Jumalan valtaan. Ilmeisesti Abram omaksui ympärileikkauksen Egyptistä jossa vietti jonkin aikaa Kanaaninmaan nälänhädän vuoksi.

Abrahamia yleensä ihaillaan kristittyjen keskuudessa uskon sankarina, joka uskollisuudessaan Jumalaa kohtaan oli valmis jopa teurastamaan oman lapsensa Jumalan käskystä. Jonas Gardell tuo esiin inhimilliset tunteet, joiden olettaisi heräävän jokaisessa, joka tämän uhrikertomuksen lukee. Uskoen Jumalan vaativan häneltä pojan polttouhrina Abraham tottelee, antaa vieläpä pienen poikansa kantaa uhriin tarvittavat polttopuut, rakentaa alttarin, sitoo poikansa puiden päälle ja tarttuu veitseen. Viime hetkellä Jumala puuttuu asioihin ja kieltää Abrahamia tekemästä pojalle mitään, koska nyt Jumala tietää että Abraham rakastaa ja pelkää Jumalaa, rakastaa (tai pelkää) niin paljon että on valmis uhraamaan oman lapsensa. Gardell toteaa Jumalan väliintulosta: ”Ikään kuin pahaa ei jo olisi tehty! Ikään kuin veistä ei jo olisi väläytelty … Ikään kuin isä ei jo olisi tappanut poikaansa.” Iisak oli tuskin enää koskaan isäänsä luottava lapsi, hänen turvallinen lapsenmaailmansa oli lopullisesti järkkynyt. Mikä hirviömäinen isä, mikä kauhistuttava Jumala, tulee mieleen varmasti muillekin kuin Gardellille.

Kotiin palattuaan Abraham kuulee, että hänen Mesopotamiaan jääneelle veljelleen Nahorille on syntynyt kahdeksan poikaa, Gardellin sanoin ”Ilman lupauksia, ilman liittoa, ilman uhria. Ilman Jumalaa.” Mahtoiko Abraham koskaan epäillä oliko hän kuullut omiaan, kutsusta, lupauksista, vaatimuksista. Saaran kuollessa Abrahamilla ei ole vieläkään omaa maata Kanaanissa, vaan hän joutuu ostamaan maapalan haudatakseen vaimonsa. Kun Abraham elämänsä lopulla muistelee lähtöään kotiseudulta, hän sanoo heprealaisen alkutekstin mukaan: ”Jumala johdatti minut harhaan … ”(Suomalainen käännös: ”Jumala vei minut sukuni parista ...”) Ehkä Abraham ainakin sillä kertaa epäili, että Jumalan äänen kuuleminen oli ollut vain harhaa.

Jumalan valittu

Petturiksi vajoava Jaakob oli jostain syystä Jumalan suosikki jo äitinsä kohdussa. Miksi Jumala valitsi yhden ja hylkäsi toisen, siihen ei anneta mitään selityksiä. Ovela Jaakob varasti esikoisoikeuden veljeltään ja äitinsä avustuksella sai isältään siunauksen petoksella sekä ”huijasi” enoltaan Laabanilta suurimman osan tämän karjasta. Mies joutui kuitenkin itsekin petetyksi, kun palveltuaan enoaan seitsemän vuotta valitsemansa tytön vuoksi saikin Raakelin sijasta vaimokseen Lean ja joutui palvelemaan Raakelin takia vielä toiset seitsemän vuotta. Joka tapauksessa kertomuksessa annetaan ymmärtää, että Jumala siunasi juuri Jaakobia ja enon omaisuuskin tuli Jaakobille Jumalan siunauksena.

Hyvin epätavallinen episodi Jaakobin tarinassa on Jabbokin virralla tapahtunut painiminen muukalaisen kanssa, joka kysyy Jaakobin nimeä ja antaa tälle sitten uuden nimen Israel. Gardell kertoo tapauksen taustalla olevan tarinan jokidemonista, joka käy kahlaamoa ylittävän miehen kimppuun, ja kun mies ei antaudu, demonin on siunattava mies päästäkseen pakenemaan aamunkoittoa. Tässä tapauksessa "jokidemoni" siis olikin Jumala, joka voi ilmestyä missä hahmossa tahansa, ihmisenä kuten vieraillessaan Abrahamin ja Saaran luona, tai jopa demonisena voimana.

Jaakob pettää vielä kerran: kohdatessaan veljensä Esaun, joka antaa kaiken anteeksi ja jota Jaakobin ei missään tapauksessa olisi syytä pelätä, Jaakob lupaa seurata Esauta tämän asuinseudulle mutta Esaun lähdettyä kääntyykin aivan toiseen suuntaan ja asettuu asumaan kauas veljestään. Lopulta Jumalan jo äitinsä kohdussa valitsema mies alkaa kuin alkaakin palvoa El-Jumalaa, jota hänen isoisänsä palvoi.

Veljiensä herra

”Lellikki” Joosef on Gardellin arviointivuorossa seuraavana. Hän oli isän lemmikki ja El Šaddain suosikki. Hän onnistui lähes kaikessa mitä vain teki ja selvisi miltei mistä hyvänsä. Hänestä tuli mahtava mies, mutta veljet olivat surkeita ihmisiä, joista sen enempää isä kuin Jumalakaan eivät Raamatun kertomuksen pohjalta pääteltynä välittäneet. Kuolinvuoteellaan isä antaa siunauksen vain Joosefille, oikeastaan tämän ylle suorastaan sataa siunauksia. ”Yksi on ylitse muiden”, toisilla pojilla ei ole mitään vastaavaa arvoa. Jaakob lausuu siunauksessaan monta erilaista Jumalan nimeä, jotka Gardellin mielestä ovat aikaisemmin olleet eri jumaluuksia mutta nyt yhden Jumalan eri nimityksiä: Jaakobin Väkevä, Paimen, Israelin Kallio, El Šaddai (Kaikkivaltias).

Jahven kiivaus

Mooseksen Jumala ei ollut Gardellin mukaan El vaan JHWH eli ”Jahve”. Midianilaisten parissa elänyt Mooses todennäköisesti omaksui appensa, midianilaisen papin palvoman vuoren Jumalan omaksi Jumalakseen.

Israelilaisten vaellus erämaan halki Jahven johdolla on kertomus israelilaisten sitkeästä uppiniskaisuudesta ja hämmästyttävästä pelottomuudesta: kerta toisensa jälkeen Jumala ilmaisee aggressiivisesti mahtinsa, ja yhä uudelleen israelilaiset kapinoivat ja napisevat. Unohtavatko he niin pian Jumalan pelottavuuden vai eivätkö he alun alkaenkaan kunnolla usko? Jahve astuu vuorelle, joka vavahtelee ja savuaa, salamat lyövät ja kuuluu voimakasta torventoitotusta. Jumala myös varoittaa ankarasti ketään muuta kuin Moosesta lähestymästä vuorta. ”Jokaista, joka koskettaa vuorta, rangaistakoon kuolemalla.” Ja kansa pelkää ja vapisee ja pyytää Moosekselta: ”Puhu sinä meille … mutta Jumalasi äköön puhuko meidän kanssamme, se on meille kuolemaksi.” Jumala oli siis tässä nimenomaan Mooseksen Jumala. Mooses ehkä vakuutti kansalle, että salamat, jyrinä ja sauhu merkitsivät Jumalan läsnäoloa. Mooses kielsi ihmisiä lähestymästä vuorta etteivät he kuolisi; Mooses sai kansan vakuuttumaan – ainakin taas joksikin aikaa – että Jumala oli hirmuinen.

Kertomus kultaisesta vasikasta on kai aina herättänyt kristityissä ihmetystä ja jopa halveksuntaa: että israelilaiset saattoivatkin langeta palvomaan kultaista vasikkaa! Gardellin kirjassa kerrotaan, että ”vasikka” tai paremminkin sonni oli kanaanilaisten El-Jumalan vertauskuva. Kun Mooses siis katosi vuorelle ja israelilaiset luulivat ettei tämä enää tulisi takaisin, kansa kääntyi ehkä juuri entisen Jumalansa Elin puoleen. Ehkä myös Aaronilla oli epäilyksiä siitä, kuka oikein oli se Jumala, joka johdatti heidät pois Egyptistä, ja koska Mooseksen Jahve oli ilmeisesti vielä vieras Jumala, tuntui luonnollisesti turvallisemmalta pitäytyä vanhassa. Mooses kuitenkin palasi ja rankaisi erehtyneitä armottomasti antaen väkevästi ymmärtää, ettei Jahve sietänyt rinnallaan muita jumalia.

Kertomus israelilaisten lähdöstä Egyptistä sisältää jälleen kummallisia tapahtumia. Kaikkien tapahtumien takana on Jumala. Farao kehottaa israelilaisia lähtemään mutta muuttaa sitten mielensä, ja mielenmuutos on Jumalan aikaansaannosta. Jumala lähettää Egyptiin mitä ankarimpia vitsauksia: paarmoja, syöpäläisiä, rakeita, karjaruton, paiseita ja märkiviä rakkuloita. Hän langettaa maahan pimeyden ja muuttaa Niilin veden vereksi ja hirveimpänä kaikista tappaa jokaisen egyptiläisen esikoisen niin ihmisistä kuin karjastakin. Jokaisen vitsauksen jälkeen farao päästää israelilaiset, mutta jälleen Jumala paaduttaa hänet niin että hän muuttaa mielensä. Tämän Raamatun episodin Jumala siis leikkii faraon kanssa omituista kissa ja hiiri -leikkiä. Vitsauskertomuksessa on ristiriitaisuutta, kun karja ensin kuolee ruttoon ja sitten sitä kiusaavat paiseet ja rakeet, ja vielä jää karjaa jäljelle niin että karjan esikoiset voidaan tappaa. Mutta ehkä vitsauksia ei ole kerrottu ihan oikeassa järjestyksessä, tai ehkä aivan koko karja ei kuollutkaan ruttoon.

Jumala oli valmis tappamaan myös israelilaisten esikoiset, mutta nämä pelastuivat ”taikakeinon” avulla, sivelemällä verta asunnon oven kamanaan ja pihtipieliin. Veren nähdessään Tuhooja kulki ohi, mutta jos joku israelilainen olisi jättänyt sivelemättä veren – vaikkapa luottaen siihen ettei Jumala tahtonut tehdä sellaista pahaa – hänenkin esikoisensa olisi kuollut.

Tässä yhteydessä Gardell kertoo myös kerrassaan omituisen tapauksen Mooseksesta, joka yöpyessään perheineen eräässä paikassa saa kimppuunsa Herran, ja Herra aikoo surmata Mooseksen! Vaimo Sippora pelastaa miehensä leikkaamalla poikansa esinahan ja koskettamalla sillä miestään jalkojen väliin. ”Niin Herra jätti Mooseksen rauhaan”, todetaan Raamatussa (2 Moos. 4:24-25). Gardell on pohdinnoissaan päätynyt selitykseen, että yöpyminen tapahtui paikassa, jossa mellasti demoni, ja myöhemmin demoni jostain syystä samastettiin Jumalaan!

Kirouksia

Gardell toteaa Jumalan Israelin kanssa solmimista liitoista, että liiton rikkojia uhataan mitä moninaisimmilla rangaistuksilla. Kirouksia luetellaan viljakoreja ja taikinakaukaloita myöten, lapset kirotaan, sato kirotaan, karja kirotaan, ihmiset itse ovat kirottuja niin syntyessään (?) kuin kuollessaan; uhataan rutolla, kuumeella, tulehduksilla, tulella ja miekalla, viholliset lyövät, haaskalinnut syövät ruumiit, tulee paiseita, ajoksia ym. ihotauteja, sokeutta, hulluutta, sortoa, riistoa ja orjuutta, nälkää ja janoa – toinen toistaan julmempia uhkauksia. Jahve ei ollut ainakaan näiden kirousten pohjalta ajateltuna rakkauden Jumala. Raamatun Jahve itse toistaa olevansa kostava ja kiivas Jumala.

Pahinta mitä voi tehdä on palvoa jotain toista jumalaa. Mooses tapatti Raamatun mukaan yli 3000 ihmistä kultaisen vasikan – eli vasikan symboloiman Jumalan – palvomisen takia ja myöhemmin, israelilaiset sotiessaan muita (epäjumalia palvelevia) kansoja vastaan, tappavat Jumalansa käskystä kaikki, niin miehet, naiset kuin lapsetkin, myös vauvat, ja lisäksi eläimet. Kaikki täytyi julistaa ”Herralle kuuluvaksi uhriksi” ja tuhota. Oli suuri synti jättää joku henkiin, esimerkiksi kuningas Saul hylättiin armotta siitä syytä, että hän jätti henkiin yhden kuninkaan ja osan karjasta.

Veren maku

Raamatun Jahve piti veren ja rasvan hajusta, palavan lihan hajusta, ja halusi teurastettavan lähes loputtomasti eläimiä. Gardell arvioi, että Jumalan temppeli oli muinaisajan kaikkien temppeleiden tavoin kuin teurastamo. Tämä ”verenhimoinen raakalais-Jumala”, kuten runoilija Eino Leinoon kuvannut israelilaisten Jahvea, ei mitenkään voi olla Gardellin mielestä samaan aikaan armollinen ja anteeksiantava Jumala.

Gardell analysoi: ”Se, mitä kristillisen kulttuurin piirissä kutsumme nykyään Jumalaksi oli alun perin koko joukko Jumalakäsityksiä ja -kuvia, joita Lähi-Idän eri kansat ja kulttuurit kehittivät itselleen useiden tuhansien vuosien kuluessa. Raamatun teksteistä löytyvät nämä usein ristiriitaiset Jumalakuvat eikä niitä voi saada täsmäämään toisiinsa – koska ne ovat kehittyneet erilaisten käsitysten, erilaisten tarpeiden, erilaisten yhteiskuntien, erilaisten aikojen pohjalta – ja uskon, että on tärkeää tiedostaa ne, vaikka uskovaisen ei tarvitse elämänkatsomuksessaan ymmärtää jokaista niistä tai hän ei edes pysty siihen.”

Pitäisikö sulkea silmänsä, ohittaa nämä Gardellia ja monia muita arveluttavat kertomukset, jättää ne huomioimatta ja kuitenkin hiljaa hyväksyä ne, hyväksyä se että Jumala jota nyt kunnioitamme, on Raamatun tekstiyhteydessä joskus ollut säälimätön rankaisija ja tuhoaja, vihaava, kostoa janoava ja verta vaativa, ja kuitenkin samalla väittää että Jumala on rakkaus? Jonas Gardell muistuttaa, että emme saa sulkea silmiämme. Meidän täytyy lukea ”… yhä uudelleen tästä iljettävästä, alkukantaisesta Jumalasta, joka kehottaa tunnustajiaan vihaamaan ja tuhoamaan, sillä tällä jumalakuvalla on tosiaan yhä tunnustajia, ei vähiten omissa kirkoissamme … ”

Herralle kuuluvat uhrit

Eräs nykykristitylle karmea asia Jahven palvonnassa on ihmisuhrit, jotka nykyään kielletään kristittyjen keskuudessa, mikä on sinänsä ristiriitaista, koska kristittyjen pelastus kuitenkin perustuu dogmaattisen käsityksen mukaan nimenomaan ihmisuhriin – vaikka uhratun ihmisen opetetaan olevan samalla myös Jumala.

Ihmisuhreista kyllä kerrotaan Vanhassa testamentissa. Moosekselle antamassaan laissa Jahve määrää, että jokainen esikoinen, niin ihmisten kuin eläinten, kuuluu hänelle. Eläinten kohdalla tämä merkitsi sitä, että eläin surmattiin, se oli Herralle kuuluva uhri. Esikoispojista sanotaan, että heidät voi lunastaa eli pojan sijasta voi surmata eläimen tai antaa temppelille rahallisen korvauksen, mutta tytöistä ei mainita mitään. Eivätkö esikoistytöt kuuluneetkaan Jumalalle – vai eikö heitä lunastettu? Toisissa raamatunkohdissa mainitaan yleensä vain esikoinen, toisissa nimenomaan esikoispoika. 2. Moos. 13:2: ”Pyhitä minun omakseni jokainen esikoinen israelilaisten keskuudessa, niin ihminen kuin karjaeläin. Jokainen, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, kuuluu minulle.” 2 Moos. 22:28: ”Uhraa minulle viivyttelemättä ensi hedelmä viljastasi ja viinistäsi. Anna minulle myös esikoinen pojistasi.”

Mikäli joku sai päähänsä ”tuomita” lapsensa Herralle, häntä ei voinut lunastaa. 3 Moos.27:28-29: "Mitään Herralle tuomittua, ihmistä, eläintä tai perintömaata, ei saa myydä eikä lunastaa takaisin. Kaikki Herralle tuomittu on erityisen pyhää; se kuuluu yksin hänelle. Herralle tuomittua ihmistä ei voi lunastaa vapaaksi, vaan hänet on surmattava.”

Kuten jokainen Raamatun tunteva tietää, Jefta uhrasi tyttärensä polttouhrina saatuaan voiton ammonilaisista. Kun Jefta pyysi Jumalaltaan voittoa, hän lupasi kotiin palattuaan uhrata polttouhrina ensimmäisen, joka tulisi ulos hänen talonsa portista. Vaikka tämä epäonninen tulija oli Jeftan ainoa tytär, Jefta piti lupauksensa. Tästä olen kerran lukenut selityksen, jonka mukaan tyttöä ei suinkaan surmattu vaan lähetettiin temppelipalvelukseen! Raamatun kertomus ei anna pienintäkään vihjettä moisesta, vaan selkeästi kerrotaan, että Jefta teki lupauksensa mukaan. Ihmisuhreja on siis ollut aina jossain määrin, muitakin kuin ne lukemattomat valloitettujen kansojen miehet, naiset ja lapset, jotka aina ”julistettiin Herralle kuuluvaksi uhriksi” ja surmattiin.

Naisen lohduton osa

Gardell ottaa kirjassaan esille myös erään Raamatun moraalittomimmista kertomuksista, jossa kuvaillaan miten muuan mies pelastaakseen oman nahkansa luovuttaa sivuvaimonsa ”roskaväen” raiskattavaksi ja hakattavaksi. Vaimo kuolee raa'an käsittelyn seurauksena, ja mies vielä paloittelee vaimonsa kahteentoista osaan ja lähettää ruumiin palaset kaikille Israelin heimoille, jotta nämä näkisivät miten miestä on loukattu! Raiskaajat olivat benjaminilaisia, ja niin muut heimot hyökkäsivät benjaminilaisten kimppuun ja tappoivat kaikki naiset ja lähes kaikki miehet. Kun jäljelle jääneet miehet, jotka säästettiin sen takia että heimo jäisi henkiin, tarvitsivat vaimoja, hyökättiin kaupunkiin, jonka asukkaat eivät olleet osallistuneet taisteluun benjaminilaisia vastaan, ja tapettiin kaikki miehet sekä naiset, jota eivät olleet neitsyitä. Benjaminilaiset saivat sitten ryöstää vaimoikseen henkiin jätetyt neljäsataa koskematonta nuorta tyttöä.

Gardell toteaa, että tämä kertomus on ajalta, jolloin ihminen oli mies, ja nainen – niin vaimo kuin tytärkin – oli omaisuutta, ja jatkaa:”On käsittämätöntä, että vielä meidän päivinämme on ihmisiä, jotka väittävät kovaan ääneen, että Raamatun jokainen sana on Jumalan pyhää sanaa. Yleensä he eivät ole lukeneet Raamattua koskaan kovin tarkkaan, vielä vähemmän ovat pohtineet lukemaansa. He valitsevat sen, mikä sopii heidän mielipiteisiinsä ja ennakkoluuloihinsa ja jättävät muun huomiotta.”

Gardellin mielestä meidän on valittava, mihin Jumalaan uskomme. Jokaisesta jumaluudesta ja jumalakuvasta ei voi pitää kiinni. Kaikki jumalakäsitykset, jotka vallitsivat muinoin Kanaanissa, Mesopotamiassa ja Egyptissä, eivät voi olla yhtä aikaa oikeita ja vielä nykyaikaan rinta rinnan soveliaita.

Suosittu ja hylätty

Tarina Jumalan suosikista Daavidista ja epäonnisesta, Jumalan hylkäämästä Saulista on monelle tuttu jo koulun uskontotunneilta. Kerran toisensa jälkeen vain Daavid saa anteeksi, kun taas Saul hylätään ensimmäisestä ”rikkeestä”, joka oli erään kuninkaan ja muutaman mullikan henkiin jättäminen. Raamatun Jahve oli taas kerran antanut ankaran käskyn profeetta Samuelin kautta: ”Julista heidät ja heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi. Älä sääli heitä vaan tapa kaikki, miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, härät ja lampaat, kamelit ja aasit.” (1. Sam. 15:1-2).

Tätä ”rikkomusta” Saul ei voinut saada anteeksi vaikka katui kun Samuel nuhteli häntä. Gardell kertoo tunteneensa aina myötätuntoa Saulia kohtaan, joka ei ollut varmasti sen pahempi kuin Daavidkaan, itse asiassa hän ei ennättänyt tehdä kuin yhden ”väärän teon”, joka oli siis se ettei hän tapppanut ja tapattanut ihan niin paljon kuin olisi pitänyt, ja sen perusteella hänet hylättiin, kun taas Daavid teki törkeitä rikkomuksia ja sai aina anteeksi. Herra vieläpä lähetti Raamatun väitteen mukaan pahan hengen kiusaamaan Saulia! Jokainen voi itse lukea Raamatusta, mitä kaikkea Daavid touhusi ja sai touhuta – ja aina säilytti Jahven siunauksen.

Muuttunut jumalakuva

Rautakaudella, 700-luvulla, alkoi esiintyä uudenlaisia profeettoja, Aamos, Hoosea, Jesaja, Miika, julistamassa toisenlaista Jumalaa.

Jesajan mukaan Herra ei pidä uhreista: ”Olen saanut kyllikseni polttouhreista, pässien ja syöttiläiden rasvasta, ei minua miellytä vuohien, ei mullien eikä karitsojen veri. Kuka teitä on käskenyt niitä tuomaan ja tungeksimaan minun esipihoillani, kun tulette kasvojeni eteen. Lakatkaa jo tarjoamasta turhia uhrejanne, minä inhoan niiden savua!” Onko Jumala muuttanut mielensä kun ei enää halua uhreja, vai olivatko uhraamiset alun perinkin lähtöisin ihmisen omasta pimeästä mielestä? ”Kuka teitä on käskenyt..?” Joka tapauksessa Raamatun arvolle on myönteistä, että kehittyneempiä jumalakäsityksiä alkaa ilmetä. Jesaja jatkaa: ”Lakatkaa tekemästä pahaa. Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.” Tämä kuulostaa ainakin minusta oikean kristittyjen Jumalan puheelta.

Gardell toteaa: ”Raamatun läpi kulkee kaksi rinnakkaista linjaa. Sieltä löytyy sekä vihaa että rakkautta. Niitä ei saa sovitetuksi yhteen. Se on mahdotonta. Ne ovat peräisin ihmisen jumalakäsityksen aivan eri kehitysvaiheista. Meidän on valittava kahdesta. Meidän on päätettävä, kumpaa linjaa seuraamme, kumpi vie Jumalan luo.” Gardellin mielestä Jeesus teki valinnan. Kun fariseukset syyttivät häntä lakien rikkomisesta, Jeesus vastasi evankelista Matteuksen mukaan: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.” Jeesus siteeraa tässä profeetta Hooseaa. (Vanha käännös niin Hoosean kirjassa kuin Matteuksen evankeliumissa: "Laupeutta minä tahdon...") Profeetta Miikan kirjassa uskonnon ydin on kiteytetty yksinkertaisesti: ”Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” Miksi muuten nykyään kirkoissa ei julisteta enemmän tällaista Jumalaa?

Turvattomat lapset ja profeettojen mahti

Gardell ottaa kirjassaan esille muutaman esimerkin Raamatun Jumalan kaltoin kohtelemista lapsista. Jeftan tytär – ei enää lapsi iältään, mutta vanhempiensa lapsi yhtä kaikki, jonka Jumala hyväksyi polttouhriksi, ei kieltänyt Jeftaa uhraamasta lastaan kuten viime hetkessä kielsi Abrahamia; Egyptin esikoiset iästä riippumatta, epäilemättä lukuisia vauvojakin joukossa; Daavidin vastasyntynyt lapsi suhteesta Batsebaan (Raamattu kertoo Herran lyöneen lasta ja aiheuttaneen tässä lapsessa kuolemaan johtaneen sairauden); profeetta Elisan kiroamat pikkupojat, jotka joutuivat karhujen raatelemiksi. Viimeksi mainitusta kohdasta olen lukenut selityksen, että Raamatussa mainitut ”pienet poikaset” ( 2. Kun. 2:23-24, v. 1975 käännös,) tai ”pikkupojat”(v. 1992 käännös) olivat itse asiassa nuorukaisia, jotka lisäksi olivat Baalin pappien oppilaita! Miksi tällainen selitys? Tietysti siksi, että jopa fundamentalistikristityistä tuntuu pahalta, että pienet pojat kirottiin ja annettiin petojen raadella heidät pelkän ajattelemattomuuden takia. Raamattu kuitenkin ilmaisee selkeästi, että kysymyksessä olivat pikkupojat, jotka Elisa kirosi niin Herran profeetta kuin olikin.

Myös profeetta Elia näyttää mahtiaan ja manaa tulen taivaasta polttamaan kuningas Ahasjan lähettämät viisikymmentä miestä, jotka Ahasja oli lähettänyt noutamaan Eliaa. Yksi kerta ei riittänyt Elialle ja Jahvelle, vaan sama toistui toisten viidenkymmenen miehen kanssa. Kolmas päällikkö, joka oli jälleen lähetetty yhtä suuren joukon kanssa, heittäytyi maahan Elian eteen ja rukoili henkensä puolesta. Hänet miehineen säästettiin.

Pahuuden alkuperä

Kirjassa pohditaan myös pahuuden ongelmaa. Voiko Jumala olla paha? Monissa Raamatun kohdissa Jumala kuvataan tekemässä asioita, jotka ihmisten tekeminä epäilemättä luokiteltaisiin pahoiksi. Näistä on jo tässä arvioinnissa käsitelty useita. Saatana kummittelee siellä täällä Vt:ssa, esimerkiksi Daavidin väestönlaskua käsittelevässä kertomuksessa Toinen Samuelin kirja kertoo: ”Herra vihastui jälleen Israeliin, ja yllyttääkseen Daavidia kansaa vastaan hän sanoi: ”Mene ja laske Israelin väki.” (2 Sam. 24:1), mutta samasta tapauksesta kertova Aikakirja puolestaan selittää:”Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelin väestönlaskun.” (1 Aikak. 21:1)

Herra myös lähetti pahoja henkiä eli nämäkin henget olivat hänen palvelijoitaan. Saulia vaivasi Herran lähettämä paha henki, kuningas Ahabia harhautti Herran lähettämä paha henki, Jobia kiusasi Herran lähettämä Saatana. Kun Paholainen ilmestyy näyttämölle, herää kysymys: Mistä hän sai pahuutensa? Jos Jumala loi hänet ja jos Jumala on läpikotaisin hyvä, mistä pahuus ilmestyi?

Valinnan paikka

Kirjansa lopulla Gardell palaa jo alussa esittämäänsä toteamukseen sovittamattomista jumalakäsityksistä: ”Se, mitä kutsumme nykyään Jumalaksi, oli alun perin koko joukko jumalakäsityksiä ja -kuvia, joita Lähi-idän eri kansat ja kulttuurit kehittivät itselleen useiden tuhansien vuosien kuluessa. Raamatun eri teksteistä löytyvät nämä usein ristiriitaiset jumalakuvat eikä niitä voi saada sopimaan yhteen – koska ne ovat kehittyneet erilaisten käsitysten, erilaisten tarpeiden, erilaisten yhteiskuntien, erilaisten aikojen pohjalta.”

Jonas Gardellin johtoajatuksen mukaan meidän on valittava millaista Jumalaa haluamme pitää korkeimpana, ”vihan Jumalaa” vai ”rakkauden Jumalaa.” Molemmat kuvat Jumalasta löytyvät samasta Raamatusta.

Teksti: Seija 

Kuvat: Internet

Sinikka: Loukkaava Suvivirsi ja paheksuttava Jeesus

Sinikan pennasta:

                            

Uutinen Iltalehdessä 31.5.2013:

"Helsinkiläisessä Latokartanon koulussa Suvivirsi jää tänäkin keväänä veisaamatta. Koulun rehtori perustelee asiaa käytännön syillä. Iso osa lapsista pitäisi siirtää juhlasalista pois suvivirren ajaksi.

...

Iltalehti tavoitti Latokartanon koulun rehtorin Satu Elon, joka ei suostunut kommentoimaan asiaa, vaan löi luurin korvaan."

Helsinkiläisessä koulussa ei veisata Suvivirttä, koska rehtorin mukaan suuri osa oppilaista pitäisi poistaa luokasta virren veisuun ajaksi. Siis "pitäisi poistaa". Miksi heidät pitäisi poistaa? 

Jos haluavat lähteä, siitä vaan, ja jos korvat kestävät kuulla ja ehkä suukin laulaa, miksi eivät saisi jäädä? 

Rehtori ilmeisesti järkeilee, että koska nämä oppilaat eivät ole luterilaisia, heille on vahingollista kuulla tai laulaa Suvivirttä. Kukahan tässä nyt on "traumatisoitunut", oppilaat vai rehtori? 

Mikä Suvivirressä voisi loukata muita kuin luterilaisia? Siinä kerrotaan suven (kesän) tulosta, kukista, auringon lämmöstä, luonnon heräämisestä. Niityt vihannoivat ja laiho kasvaa, puissa on lehtiverho, linnut laulavat. Jumalan hyvyydestäkin mainitaan, mutta ketä se voisi loukata? Muslimejako? 

Eivätkö kaikki uskonnot opeta, että Jumala on hyvä? 

Virressä todetaan myös että meillä ihmisillä on syytä kiittää. Eikö jokainen löydä joskus jotain syytä kiitokseen? Mikä tässä virressä siis loukkaa ja ketä?

Rehtori ei halunnut kommentoida asiaa Iltalehdelle eli hänellä ei ollut toiminnalleen mitään järkevää perustelua.

Kotimaa24 puolestaan kertoo:

"Runoilija Anna-Mari Kaskisen sanoittaman ja Pekka Simojoen säveltämän laulun sanat muutettiin jyväskyläläisen koulun kevätjuhlissa. Uudet sanat oli saatu toisesta koulusta, jossa laulua oli laulettu.

Keskisuomalaisen (26.5.) mukaan laulusta on poistettu toisesta säkeistöstä viittaus Jeesukseen. Alkuperäisessä versiossa sanat kuuluvat: "On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää: Jeesus vierellemme aina jää", kun taas uudessa versiossa "Muista, että kanssa hyvän ystävän voit jakaa ilon sekä ikävän".

"Jäähyväislaulussa" lauletaan eroamisesta, toivotetaan turvallista matkaa, todetaan elämän tiellä tulevan niin naurua kuin kyyneleitäkin ja vakuutetaan yhden ymmärtävän ystävän, Jeesuksen, pysyvän aina vierellä. Kaikki muu kelpasi jyväskyläläiskoulussa, mutta Jeesus ystävänä - eihän nyt toki! 

Fiksumpaa olisi tietysti ollut valita laulu, jossa ei olisi alun perinkään mainittu Jeesusta - onhan sellaisia lauluja "pilvin pimein" - kuin mennä sorkkimaan runoilija Anna-Mari Kaskisen tekstiä. Oliko laulu muuten niin erinomainen, että se haluttiin ottaa laulettavaksi, mutta tämä kohta Jeesuksesta oli liikaa? Ja miksi se oli liikaa ja kenelle? Opettajalleko vai oppilaille?

Suurin osa koulun oppilaista on todennäköisesti luterilaisia ja evankelisluterilaisen kirkon opetuksen mukaan Jumalan lapsia. Miksi Jumalan lapset vierastaisivat Jeesuksen nimeä? 

Entä sitten jos joukossa on muihin uskontokuntiin kuuluvia, esim. muslimeja. Loukkaako Jeesuksen nimi heitä? Eikö Jeesus ole islamissakin kunnioitettu profeetta? 

Joku oppilas voi olla ateisti tai ainakin ateistin lapsi. Miksi ateisti ei siedä Jeesuksen nimeä? Yleensä ateistit pitävät Jeesusta taruolentona, kuten ovat joulupukki, tontut yms. Jouluna kuitenkin lauletaan tontuista ja joulupukista eikä varmaan kukaan ateisti vaadi niitä lauluja poistettaviksi tai niiden sanoja muutettaviksi. Kai satuolennoista saa laulaa?

Mahtaako kukaan lapsi ahdistua niin tavattomasti Jeesuksen nimestä ettei kestä sitä kuulla vai onko kysymys aikuisten ihmisten "ahdistumisesta" = suvaitsemattomuudesta?

Politiikan pääkallokelit

                                              Kielitieteilijä ja filosofi Erik Ahlman

Filosofialle on varmaankin ollut jossain suhteessa vahingollista Martin Heideggerin natsipuoluejäsenyys ja suomalaisen Erik Ahlmanin saksalaismyönteisyys 2. maailmansodan aikana. Miten on mahdollista etteivät nämä nerot ajattelijat aikanaan varoittaneet maailmaan natsien ideologian vaaroista? Selvät vaaran merkit olivat esillä.

Kaikkia politiikan kentän psykopaatteja yhdistää vallanhalu, jolloin tapa osoittaa valtaa tai ottaa vallankäyttöä vastaan saattaa liittää ilmiön kuoleman viettiin eli thanatokseen. Esimerkiksi Adolf Hitlerin persoonallisuutta ei voida pitää sosiaalisesti mielekkäänä aikakautensakaan yleisissä olosuhteissa eikä hänessä määrätyn esteettisen tajun ja kasvatukseen tähtäävän itsekurin lisäksi voida keksiä kantavimpia rakenteita humanismiin. Hitlerin kova ihmiskäsitys ja ns. terveiden arjalaisten ihaileminen ja yleensä ruumiinkulttuuri eivät tosin olisi olleet vallan vieraita asioita Kreikassakaan. Politiikan psykopaateissa esiintyy siis jokin muukin piirre kuin vain kuolemakeskeisyys ja lyhyen tähtäimen omanvoitonpyynti. Heissä on myös heikko elämävietti, jonka vastavoima luo psykopaattipoliitikon erilaiset idealistiset yhteiskuntaunelmat.

Natsi-Saksassa harjoitettu kehitysvammaisten, eräiden epilektikoiden ja psykiatrisesti sairaiden ihmisten todistettu tuhoaminen asettuu praktisesti samaan linjaan monien politiikan psykopaattien perinnön kanssa. Hitlerin persoonallisuus kuvasti juuri oman aikakautensa militaristisia ja erityisesti autoritaarisia aineksia mutta siinä on täytynyt olla mukana  myös jokin psykopaattinen juonne.

Hitlerin persoonallisuudessa yhtyivät osaksi ankeasta lapsuudenkodista johtunut patologinen psykopatia ja hyvin harvinainen kyky suggeroida suuria massoja välineeksi. Se, että Hitler oli toisaalta ideologi (yhteiskunnallinen ajattelija, kasvissyöjä jne.) ja kulutti oman elämänsä Napoleonin ja yleensä suurmiehen tavoin aatteelleen, jää ainakin omasta mielestäni kevyeksi sen rinnalla miten hän uhrasi muita aatteidensa eteen. Hitlerillä oli eräitä hyviä tavoitteita, mutta hänen oma persoonallisuutensa vääristi sitä maailmaa, jota hän halusi toisaalta parantaa.

Hitler ei arvostanut johdonmukaisella tavalla koteja, koska hän särki niitä ja hajotti ja tyhjensi kodit lapsista sotakentille tai keskitysleireihin; yhtään enempää hän ei palvellut uskontoa vaan asetti kirkon natsiaatteen käskyläiseksi ja käytännössä lähes korvasi jumalanpalvelusmenot hurmoksellisilla puhe- ja paraatitilaisuuksillaan; Saksan kansa ei saanut Hitleristä palvelijaansa, kansalainen Hitler tuhosi kansakuntaa fyysisesti, moraalisesti ja henkisesti palvellakseen omaa maailmankuvaansa oman itsensä ja Saksan kohdalla. Hitleriä kumarsivat erityisesti pelkurit, sietivät arat alistetut ja piestyt, ”palvoivat” ne, jotka laskivat saavansa osakseen muiden palvonnan hänen rinnallaan, ja salaa tai suoraan ihailivat ne, joille Hitler edusti subjektin tarvetta ottaa viimeinkin oma elämä ja maailma haltuun. Mitättömistä kerskailijoistakin, kiipijöistä, tunnekylmistä konnista ja heikoista, helposti johdateltavista ihmisistä sukeutui äkkiä tärkeä joukko. Epäilen, että hänen joukkoihinsa liittyneet ajattelijat ja tiedemiehet ja yleensä älymystö potivat enemmän rahapulaa ja kahlitsevaa pelkoa kuin romanttisia kuvitelmia Saksan ihmeellisestä roolista maailmanhistorian näyttämöllä.

Narsistiselle persoonallisuudelle tyypillisesti Hitler myös kiinnitti suurta huomiota ulkonäköönsä ja ulkonaiseen esiintymiseensä. Tiedetään, että hän otatti valokuvia Heinrich Hoffmannilla valitakseen teatterillisista poseerauksista itselleen edullisimpia malleja, joita hän ehkä hyödynsi propagandatilaisuuksissaan. Hän harjoitteli peilin ja valokuvien kautta miten esiintyisi Saksan kansalle mieluisana idolina. Sellaisen teatterimaisuuden luulisi pistävän erityisesti filosofin silmään.

Pelottavinta lienee Hitlerin väitetty nekrofiilisyys, kuolemasta, tuhosta ja hävittämisestä kiinnostuneisuus, sillä erityisesti tämä viitannee Thanatoksen valta-asemaan elämän- ja kuoleman vietin polariteetissa. Hitlerin arvoja koskee väistämättä sama huoli. Kuvastavatko ja edistävätkö ne juuri kuoleman valtaa? Silmiin pistävää on Hitlerin SS-miesten asepuvussa ilmenevät kuolemat merkit, pääkallo – joka on tosin kuoleman symbolina moniulotteinen, jopa viisauteen viittaava ja musta väritys, mikä toisaalta johtaa aprikoimaan esimerkiksi nykyisen ”metallimusiikin” ympärille ryhmittyneen musiikkikulttuurin motiiveita, musta väri ja kuoleman symbolit ovat heillekin keskeisiä.

Jälkiviisaus ilman opetusta on toisaalta turhaa. Opetuksena olkoon mielihyvin filosofien tehtävä toimia valtakunnan ”vartijoina”. Filosofia ei saa olla  yhteiskunnalliselta tehtävältään absoluuttisesti arvovapaa vyöhyke. Hitlerin Saksa ei noussut tyhjästä eikä thanatoksen limittyminen osaksi politiikkaa vaipunut hautaan hänen mukanaan. Voimme tutkia arvoja objektiivisuuteen tähdäten, mutta niiden sulkeistaminen pois käytännöllisestä yhteiskuntakeskustelusta on hyvin vahingollista,

Omassa maassamme käyvät arvot aina vain  yhä "kovemmiksi". Työttömien ja köyhien halveksunta, tunnekylmyys, torjunta, heitteillejättäminen, muut hoidon laiminlyönnit, kristillisten arvojen vähättely/mitätöinti, taiteen yksipuolistuminen ja älyllisen tason madaltuminen, ja väkivaltaviihteellä mässäily sointuvat juuri Thanatokseen. Kun karkeat, veltot, tietämättömät, kyyniset ihmiset osaavat vaivoin äänestää, lukea ja kirjoittaa, mutta viettävät tuntikausia väkivaltaviihdykkeiden ja päihteiden ja muiden neuroottisten riippuvuuksiensa äärellä, ihmettelen miten he onnistuvat tukemaan elämänvietin ja länsimaisen kulttuurimme parhaita saavutuksia: tervettä nationalismia, kotia ja perhettä, demokratiaa, lehdistön sananvapautta, henkevää taidetta, humanismia, hyvää sosiaalipolitiikkaa, ja arvotasolla kristinuskon voittoa aikanaan Euroopassa miekkalähetystyötä harjoittaneesta islamista ja magiasta ja vielä taikauskosta. Jos kansakunta rappeutuu henkisellä tasolla (kuten Saksa hävittyään maailmansodan ja kärsittyään tässä häpeää ja ajauduttuaan lopuksi syvään lamakauteen), se on sitä helpompi saalis politiikan psykopaateille.

Johannes

Isäntämieshegemonia ja päihteet

Iso isäntä ....                                                                  Foto: Internet

Ihmisellä on yksi yleinen asenne- ja energiaongelma: Hänellä riittää  intoa puhua miten kurjasti häntä on  kohdeltu. Hänellä ei riitä yhtä lailla halua eikä "paukkuja" kertoa kohtaamastaan hyvästä. 

Silloin maailmassa kiitollisuus vähenee, mutta katkeruus tasaisesti kasvaa. Se sulkee itsekeskeisen ihmisen myös tiukemmin omien väärien valintojensa puristukseen. Vaikka hän voi ajatella panevansa vain kärsimänsä vääryyden kiertämään, hän viimekädessä vahingoittaa itseään.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö otti esille v. 2013 uudenvuodenpuheessaan miten moraalittomuus nivoutuu  rahan ympärille. 

Tiedämmekin, ettei raha tunnusta moraalia. 

Niinistö olisi voinut jatkaa puhettaan samassa hengessä  päihdepolitiikan suuntaan. Erityisesti huumeraha ei yleisesti välitä  millaisia vahinkoja huumeidenkäytön ympärille syntyy. Silti eräät huumemaailmassakin  kieltäytyvät välittämästä huumeita alaikäisille/lapsille, tai he eivät suostu myymään huumetta ensikertalaiselle. Näillä ihmisillä on  jäljellä kiitollisuutta kokemastaan huolenpidosta lapsina, tai muuten suojattomina ihmisinä, ja empatiaan pohjautuvaa hyvää moraalia.

Usein moraalittomuutta puolustetaan  kohdatulla vääryydellä: "En ole maistanut rakkautta - miksi välittäisin muista?" Silti vain harva on  elänyt täysin vailla hyvän kosketusta. Katkeruuden ja omantunnon paaduttamisen sijasta tulisi  antaa sijaa kohdatulle hyvälle. 

Hyvää ajatellessaan ihmisen omatunto herkistyy. Tasavallan presidentti ei ilmeisesti pidä "vapaamatkustajista", siipeilijöistä, eikä siitä, että lähiyhteisöille kuuluvaa vastuuta yritetään siirtää yhä enemmän viranomaisille. 

Olemme yhteisvastuussa myös toistemme ja itsemme päihdetottumuksista. Vielä 1800-luvulla, ja ainakin Etelä-Pohjanmaalla, talon tai torpan isäntä sääteli milloin ja kuinka paljon hänen talonväkensä käytti alkoholia. Viina oli ja pysyi isännän takana.

Tarvitsemme  taas "isäntämieshegemoniaa". 

Nuoria ei ole syytä totuttaa käyttämään oman, kehittymättömän mielensä mukaisesti päihteitä. Koteihin ei saa laskea vieraita päihteitä mukanaan. Vanhemmat asettakoot rajat päihteille ja jättäkööt kannabiksen myös sallittujen päihteiden ulkopuolelle. 

Oikea isäntämies on  itsensäkin herra. Milloinkaan käyttäjä ei ns. seuraavana päivänä kadu, että otti alkoholia vähemmän kuin kaavaili, tai että ei juonut lainkaan. 

Moraalinen vastuu ja ennaltaehkäisevä päihde- ja huumetyö lähtee liikkeelle yksinkertaisista valinnoista ja päätöksistä ilman päihteitä koskevaa paatosta ja  moralisointia.

Johannes