USKON ABSOLUUTTISUUDESTA USKON ABSOLUUTTISEEN VAPAUTEEN

Uskon absoluuttisuus tarkoittaa tässä absoluuttista suhdetta Raamattuun ja oppiin. Raamattu ja tietty oppi ovat kokonaan totta ja epäilemättömät. 

RAAMATUN YLIHENGELLISTÄMISEN PROBLEEMA

Heikki Palmu ottaa esille kaksi Raamattuun liitettävää ennakko-odotusta. Ensimmäinen on se, että ylipäänsä kaikkea koetetaan perustella Raamatulla mitä siellä mistäkin asiasta edes vähän sanotaan. ”Toinen kysymys on, että osa kristityistä yrittää pysäyttää ajan. Niin kuin kaikki olisi jo sanottu Raamatussa. Niin ei voi olla. On jokseenkin absurdi ajatus, että Jumala olisi puhunut aikansa, ja jättänyt kaiken sitten kirjanoppineille. Usko Raamatun Jumalaan on uskoa läsnä olevaan ja vaikuttavaan Jumalaan.”ⁱ

Kun syntyy käsitys absoluuttisesta, ajallisesti ja aiheellisesti kaiken kattavasta jumalallisesta ilmoituksesta, on tilanne uskonnon olemusta ajatellen huolestuttava. Ennen valmistettiin jumalankuvia puusta ja kivestä, joskus jaloimmistakin aineksista, mutta sellaista ei enää yleisesti tehdä. Nyt vain aivan kuin otaksutaan, että Raamattu sanasta sanaan ja usein vielä pilkusta pisteeseen on yhtä kuin Jumala. Kun Raamatun avaa, löytyvät Jumalan kasvot tekstinä sivuilta ja Jumalan puhetta kuunnellaan jopa ”mannalapuilla” tai jollain muulla konstilla, kuten sormitaktiikalla. Näin kirjasta on tullut muun ohella vielä ennustusväline. Mutta eihän Jumala mahtunut edes Salomonin temppeliin – kuinka hän voisi sitten asua vain yhdessä kirjassa, joka on ollut vielä osaksi kiistanalainenⁱⁱ alusta lähtien?

Raamattua ei voi monestakaan syystä ottaa vastaan niin kuin Jumalan suoraa puhetta:

1) yleinen tapa on, että Raamatusta valitaan jotain ehdottomasti ja sivuutetaan  jotain muuta ehdottomasti kaikissa kristillisissä seurakunnissa

2) Raamatussa  on keskenään ristiriitaista opetusta tai yksityiskohtien kuvausta tai ainakin siltä vahvasti näyttää

3) monet fundamentalistit eivät lue kokonaan Raamattuaan, jolloin he eivät ole perillä ristiriidoistakaan

4) seurakunta- ja oppikeskeiset uskovat ovat ärsyyntyneinä helposti tuomitsevia ja ahdasmielisiä, mikä voi olla seurausta yhteisöllisen ehdottomuuden periaatteen soveltamisesta – harkitsevaisuuden kustannuksella – muuallekin

5) Raamatussa on sellaisia kohtia, jotka eivät monen mielestä toisi kunniaa Jumalalle

6) Raamatussa on eräitä varmasti paikkaansa pitämättömiä väitteitä, kuten maan pysähtyminen kiertoradallaan ihmekertomuksessa: aurinko on ”seisahtunut” taivaalle

En ajattele, ettei maailmassa olisi Jumalaa ja sellaista Pyhää, mikä voi olla mukana myös erilaisissa kirjoissakin, mutta oletettu Raamatun absoluuttinen pyhyys täytyy rehellisyyden vuoksi nähdä tulevaisuudessa tarkemmasta näkökulmasta kuin nykyisin. Voitaisiin esimerkiksi harkita saattaisiko Raamatun pyhyys ilmetä esimerkiksi siinä jatkuvassa tulkitsevassa pohdiskelussa joka uskovan omassa hengellisessä yhteydessä suuntautuu Raamattuun. Jumala ei ole absoluuttisesti läsnä yksin missään tekstissä, mutta sen sijaan Jumalaa pohdiskelevan eli Häntä etsivän ihmisen mielessä ja ajatuksissa hänen kerätessään Raamatusta vaikutteita Jumalasta.

OVATKO USKONDOGMIT VIELÄ RAAMATTUA TÄRKEÄMMÄT?

Raamatun pyhyyden tähdentäminen saa toisen näkökulman opin korottamisesta. Ylimetsänhoitaja-filosofi Rolf Arnkil väitti viisaasti aikoinaan, että uskovaiset kiivailevat oman uskonsa eikä niinkään Raamatun puolesta. Uskova voi siis viime kädessä asettaa sittenkin opin etusijalle Raamattuun nähden. Hän ei välttämättä aina johda totuutta suoraan Raamatusta kuten on aikaisemmin väittänyt.

Sanotaan, että oikea oppi löytyy Raamatusta, väärä ei. Mutta ellei jokin teksti vastaa tarpeeksi hyvin omalle uskolle keskeistä dogmia, sitä pahempi juttu jakeille, ei dogmille.

Millä keinolla uskon absolutismia harrastava ankkuroi dogminsa johonkin tiettyyn jakeeseen? Oman (mutta pääsääntöisesti seurakunnassa ja sen situaation merkityksellistämän) uskon nojalla. Käsitetään: Raamattu on totuus tuossa, koska se vastaa oikeaa uskoa, mutta jokin muu Raamatussa enemmän tai vähemmän sivuutetaan, mikäli tekstikohta sotii uskonkäsityksiä vastaan. Sivuutus tapahtuu siten, että tekstille asetetaan usein väkisin jokin muu looginen konteksti Raamatussa, esimerkiksi liittyminen ns. Vanhaan liittoon.

Usko ja oppi rakennetaan joskus vielä johonkin erityiseen käännökseen Raamatusta, ei abstraktiin Raamattuun itseensä, jota ei puhtaassa mielessä edes esiinny kuin käsitteiden tasolla. Uskon absolutismissa uskon teoreettinen perusta ei ole silloin enää edes Raamatussa, vaan omassa seurakuntakontekstissa ja omissa uskonnollisissa käsityksissä, kokemuksissa, tunteissa, ja lopulta tahdossa, jolla opillisia valintoja ja ”huoltoja” suoritetaan.

Uskonelämässä uskoa ohjaa usein dogmi, joka oikeuttaa itse itsensä olemassaolon. Jokin oppi on absoluuttisesti totta, koska määrätyn yhteisön, oman ajattelun ja erityisten syvien uskonnollisten tunteiden, kuten riemukkuuden tai pelokkuuden perusteella, uskotaan siihen ja koska saadaan sellaiseen tukea jostain turvallisen tuntuisesta seurakunnasta ja mahtavasta Raamatusta ja raamatunkäännöksestä ... mutta se ei ole totta esimerkiksi siksi, että se perustuisi mahdollisimman tarkkaan raamatunkäännökseen tai ylipäänsä erityisen laajasti Raamatun kirjoituksiin.

Uskon absolutismissa Raamattu palvelee enemmän oppeja kuin nämä Raamattua. Jos oppi tai tapa on mainio eli sillä on selkeä sosiaalinen tilaus, se omaksutaan lähes mistä hyvänsä ja ”kuorrutetaan” ajan myötä kulloinkin korrektilla uskontoperinteellä, kuten olemme oppineet esimerkiksi kristillisen joulujuhlan ajallisesta sijoittumisesta antiikin Saturnus-juhlaan.

RAAMATTU OSOITTAA ETTEI LÖYDY KULTTUURIVAIHDOSTA RIIPPUMATONTA ILMOITUSTA

Usein väitetään, että Raamattu on Jumalan puhetta kannesta kanteen ja että se on syntynyt ihmeen kautta ilman että millään muulla ei-juutalaisella tai ei-kristillisellä kulttuurilla tai uskonnolla on asian kanssa varsinaisesti mitään tekemistä. Itse löydän Raamatusta kulttuurista toiseen vaikutteita saaneiden ihmisten kirjoittamaa hyvää, pahaa tai joutavanpäiväistä. Hyvän otan vastaan, pahan tai itselleni merkityksettömän sivuutan. Raamattu ei ole joka suhteessa uniikki vaan siihen ovat vaikuttaneet toiset kansat ja vieraat uskonnot. Muualta on peritty niin hyvää kuin huonoa.

Raamatun Kymmenen käskyn dekalogiⁱⁱⁱ ei ole itsessään historiallisesti ainutlaatuinen vaan etiikasta on havaittavissa yhtymäkohtia egyptiläisten ”Kuolleiden kirjaan” ja jopa babylonialaisten ”Shurpu loitsuihin”.^iv Historioitsijat ovat lisäksi havainneet, että toisen Mooseksen kirjan lainkäskyt osoittavat monessa kohden yhtäpitävyyttä Hammurabin lain kanssa. Hammurabin laki on Mooseksen lakia todistettavasti vanhempi lakikokoelma.^v Liekö sattumaa vai sitten Jumalan johdatusta? Sattumaa vastaan puhuu se, että historioitsijat ovat osoittaneet lakikokoelman yksityistenkin lainkäskyjen olevan toisilleen läheistä sukua sekä sisältöönsä että keskinäiseen järjestykseensä nähden.

Raamatun vedenpaisumuskertomuksessa koko maailman hävittää suunnaton tulva, mutta itse asiassa katastrofista kerrottaneen limittäin kaksi eri versiota, jossa ensimmäisessä kertomus kuvaa 70 päivän ajanjakson ja toisessa runsaan vuoden. ^vi Eikö tämä yksin viittaan erilaisiin kertomuksiin alun perin? Kun Raamattua kirjoitettiin, oli välillä varaa valita mistä lähteestä tietoja poimittiin.

Assurbanipalin kirjasto on myös paljastanut, että muinaisen babylonialaisen ja heprealaisen vedenpaisumuskertomuksen välillä on yhtäläisyyttä yksityiskohdissakin. Gilgamesh-eepoksessa merenjumala Ea antaa tiedon vedenpaisumuksesta UD-napishtimille ja määrää hänet rakentamaan lautan, johon tämä nousee mukanaan oma perheensä ja elintarvikkeita. Seitsemän päivän myrskyn ja suuren tulvan jälkeen lähetetään kyyhkynen, kaarne ja pääskynen ilmoille. Kaarne ei palaa takaisin, mistä tiedetään kuivan maan olevan lähettyvillä.^vii Kumpi on lainannut kummalta? Eikö yleisesti sitten ole niin, että kulttuuritasoltaan alempi kansa tai heimo lainaa tietoutta ja uskomuksia korkeammalta kansalta? Kun babylonialaisten kulttuuri oli korkealla, Israelin esi-isät olivat kirjoitustaidottomia paimentolaisia. Lainaako korkeakulttuuri tänäänkään vakavissaan objektiivisesti katsottavaa historian tietoa paimentolaisalkuasukkailta?

Voivathan heprealaiset tietenkin muistaa vedenpaisumuksen myös omasta takaa, olihan se ikimuistettava vesivyöry. Tulva oli varmasti mieleenpainuva, mutta epäuskottavalta tuntuu, että tulvamuisto säilyisi luotettavana pelkän epämääräisen suullisen perinnön varassa ilman korkeakulttuurille ominaisia tiedon keruu- ja säilyttämistapoja. Alkeelliset heimothan lisäävät tarinoihin kaikenlaisia fantasioita – tosin heprealaisten kertomus on itse asiassa vähemmän fantastinen kuin babylonialaisten. Heprealaiset ovat siis omaksuneet ainakin osan tarinaa suoraan babylonialaisilta, ja he ovat todennäköisesti kehittäneet sitä tästä eteenpäin yksijumaluususkon edistymisen myötä, jolloin heprealaisten vakiintunut vedenpaisumuskertomus edistyi meidän horisontista nähtynä lopulta alkulähdettään kehittyneemmäksi.

Psalmien kirjaa vanhempi, ”pakanaegyptiläinen” Atonin hymni ja Vanhan Testamentin psalmi muistuttavat toisiaan.^viii "Kun Sinä lasket läntiselle taivaanrannalle, maailma vajoaa pimeyteen, kuin olisi se kuollut. Kaikki leijonat tulevat esille luolistaan, kaikki käärmeet pistävät (...)" ^ix Vertaan hymniä Raamatun psalmiin: "Sinä teet pimeän, niin tulee yö; silloin lähtevät liikkeelle kaikki metsän eläimet. Nuoret jalopeurat kiljuvat saalista ja pyytävät Jumalalta elatustansa." ^x

Onko mahdollista, että kummassakin runossa on yhtäläisyyttä sattumalta tai siksi, että kummankin kirjoittaja on käsittänyt samanlaista Jumalasta? Sattuma ei vaikuta yhteneväisyyden luonteen takia ilmeiseltä.

Uskovan on usein vaikeaa ja joskus mahdotonta hyväksyä, että Jumalan ilmoitusta, edes osina, löytyisi Raamatun ulkopuolelta. Jäljistä päätellen jollain tavalla on kumminkin tapahtunut kulttuurinvaihtoa ajattelun ja uskonnon saralla. Joko esimerkiksi psalmin runoilija on ollut tietoinen Atonin hymnistä ja on muokannut sitä omassa runossaan, tai hän on lainannut sitä tietämättään, jolloin juutalaisessakin kulttuuriperinnössä vaikutti psalmin syntymisen aikana jäänne egyptiläisestä uskontokulttuurista.

Seuraavissa esimerkeissä ei sattumallekaan jää sijaa. Jälleen verrataan muinaista egyptiläistä kirjallisuutta juutalaisten Raamattuun. Kyseinen viisaudenkirja ajoitetaan 10. vuosisadalle eKr. Arvostettu, korkea virkamies Amen-em-ope puhuu pojalleen: "Älä käännä sydäntäsi rikkautta tavoittelemaan! Älä vaivaa itseäsi voittaaksesi enemmän, kun sinulla on mitä tarvitset. Jos sinä anastat itsellesi rikkauksia, niin ne eivät pysy sinun luonasi yli yön. Kun päivä koittaa, ne eivät enää ole talossasi... Ne ovat tehneet aukon varastohuoneeseen... ja ryömineet ulos. Ne ovat tehneet itsellensä siivet niin kuin hanhet ja lentäneet taivasta kohti." ^xi Raamatussa Sananlaskuissa neuvotaan: "Älä näe vaivaa rikastuaksesi, lakkaa käyttämästä ymmärrystäsi siihen. Kun silmäsi siihen lentävät, on rikkaus mennyttä; sillä se saa siivet kuin kotka, joka lentää taivaalle." ^xii

Tässä vaiheessa uskova absolutisti ehkä antaa osittain periksi ja rupeaa kehittelemään kuivan järkiperäistä puolustustaktiikkaa: Ellei todella kysymys ole jälleen sattumasta tai mahdollisesta käännösvirheestä, on voinut käydä niin, että Jumala saneli tämän asian vuorotellen, egyptiläiselle ja sitten israelilaiselle. Jos Jumalan haluaa, saattaa hän tehdä poikkeuksen ja ilmoittaa erehtymättömän sanansa laajemmallekin väelle. Onko näin, selviää varmaankin jatkosta.

Sananlaskujen kahdeskymmenestoinen luku, jae kaksikymmentä, kuuluu hepreankielisenä: "Enkö ole kirjoittanut sinulle kolmeakymmentä neuvoineen ja tietoineen (...)" ^xiii Aikaisemmin raamatunkääntäjät eivät ole saaneet luvulle muuta merkitystä kuin että sillä kuvainnollisesti tarkoitetaan kunnon lauseita tai sääntöjä. Siksi varhemmin suomalaisessa raamatunkäännöksessä paikka on kuulunut: "Enkö ole kirjoittanut kunnon lauseita, joissa on neuvoa ja tietoa." ^xiv Seuraavilla käännöskerroilla sanat on jätetty kääntämättä. Vertailun vuoksi vuoden 1933 raamatunkäännös esittää: "Olenhan ennenkin sinulle kirjoittanut, antanut neuvoja ja tietoja." ^xv Mutta kun egyptiläinen kirjoitus tuli julkisuuteen, arvoitus ratkesi. Amen-em-open viisaus on jaettu kolmeenkymmeneen lukuun! Ja kun asia on paljastunut, ovat myös raamatunkääntäjät reagoineet. Tarkistettakoon asia uusimmasta raamatunkäännöksestä: ”Kolmekymmentä ohjetta olen kirjoittanut sinulle neuvoksi ja opastukseksi.” ^xvi

Egyptiläisessä kirjoituksessa ”kolmellakymmenellä” on selvä tarkoitus, Raamatun kirjoituksessa ei. Johtopäätös on mielestäni selvä. Egyptiläinen ”pakana” on kirjoittanut vain tai osaksi omasta päästään jakeen ensimmäisen kerran, ja tämän jälkeen se on siirtynyt miltei sellaisenaan israelilaiseen tekstiin, mutta luvulla ei ole enää ollut alkuperäistä merkitystä ja siksi se on pyörinyt ratkaisemattomana yksityiskohtana käännöksestä toiseen.

Jos Jumala saneli asiansa ensin egyptiläiselle ja sitten juutalaiselle niin a) miksi hän olisi jättänyt sanelussaan merkityksettömän sanankohdan Raamatun tekstiin b) miksi ei ilmoitettu saman tien kaikki kolmekymmentä ohjetta omaksi osastokseen, jos luku on muuten tärkeä? Raamattu ei voi olla Jumalan sanelemaa absoluuttista ilmoitusta, ja tällöin ei ainakaan sanasta sanaan totta, kokonaan virheetöntä tai erehtymätöntä.

Historian tieteellisessä tutkimuksessa pidetään jo varmana, ettei Amem-em-open viisaudenoppi ollut ainoa juutalaistenkin käsissä kulunut teos. Egyptiläisen vaikutuksen jälkiä katsotaan tavattavan vielä Jobin kirjassa, Jeremialla ja Jesajalla. Kansojen käsityksiä yhdistää mm. ajatus Jumalasta punnitsemassa ihmisen sydämen.^xvii

Jos kerran tavataan runsaasti viitteitä sen puolesta, että Israelin kansan kulttuurihistoria kietoutuu toisten, pakanakansojen kulttuurihistoriaan, on johdonmukaista päätellä, että erilaisten tapojen sisältö on ymmärretty vuorovaikutuksessa ympäröivien kansojen käytäntöihin kuten esimerkiksi uhritapoihin. Kaikkea ei ole tietenkään orjallisesti omaksuttu. Uskomusten täytyy sopia omaan kulttuuriin, uskontoon ja poliittisiin olosuhteisiin, ja tämän jälkeen niitä on oman uskonnon sisällä lisää kehitelty.

Onko puhdas totuus kaadettu astioihin, mutta niissä itsessään on ollut satunnaisesti ”tomua ja hiekan ripettä”? Jos olisin kuolemaisillani janoon ja minulle ojennettaisiin ihana, helmeilevä vesimalja, jättäisinkö juomatta siitä syystä, että pinnalla olisi vähän roskia?” Nyt ei ole kysymys ”roskista” vaan Raamatun tärkeistä puheista, jotka voivat liittyä esimerkiksi kuolleiden ylösnousemukseen tai ympärileikkaukseen. Ympärileikkauksesta historiantutkijat tietävät kertoa, että israelilaiset omaksuivat laajemmin joukoin ympärileikkaustavan egyptiläisiltä. Käsitykseen yhtyvät monet raamatuntutkijat.^xviii Kun Joosua kehottaa kansaa ympärileikkaamaan itsensä, hän perustelee tätä toimenpidettä tutkijoiden mukaan sillä, että siten torjuttaisiin erityisesti egyptiläisten pilkka. Ympärileikkaus omaksuttiin vähintään tavalliseksi tavaksi korkeakulttuurikansalta ja siitä luovuttiin oikeastaan vasta, kun juutalaisuudesta irtautuneeseen alkukristilliseen seurakuntaan vaikuttanut korkea kreikkalais-roomalainen kulttuuri sitä jo vieroksui. Vihkimyspeseytymiset se hyväksyi ja monet muut riitit, mutta ympärileikkaus oli kynnys, joka esti tai ainakin vaikeutti juutalaiselle uskonnollista myötämielistä miestä kääntymästä juutalaiseksi tai alussa jopa kristityksi.

Uuden Testamentin puolella tavataan kreikkalaisesta filosofiasta muokkaamalla omaksuttua sisältöä – esimerkiksi Logos- oppi ja myöhemmin uusplatonismin syövereistä hellenistisen juuriravinteensa nostanut kolminaisuusoppi. Tähän voidaan koettaa vastata: Jumala on avannut ”viisauden ituja” pakanakansojen uskonnollisiksi kasvualustoiksi erityisesti juuri tulevaa kristinuskoa silmällä pitäen. Jos nyt viisauden ituja kenties löytyy monelta taholta, koska Jumala on tavallaan Isä pakanakansoillekin (mutta varsinaisen kasvun ja keskeisimmät oivallukset kehittyivät Jumalan toimesta niissä raamatunkirjoittajissa, jotka hän oli valinnut täydellisen, virheettömän ja erehtymättömän ilmoituksensa kirjureiksi), niin onko tällaisia Jumalan viisauden ituja vielä nykyään olemassa esimerkiksi islamissa, hinduismissa tai buddhismissa, ja syntyykö niitä vielä lisää?

SYNKRETISMIN AHDISTAVUUDESTA USKON UUTEEN MAHDOLLISUUTEEN

Uskonnollisten käsitysten sekoittuminen eli synkretismi on peikko uskoville siksi, että he pelkäävät opillisen ”vaihtokaupan” himmentävän ”oikeata oppia”? Älkää tuoko ”vierasta tulta alttarille”.^xix Vähintään osatotuus silti on, ettei maailmassa esiinny täysin muuttumattomia ja vain oman oppitaustansa varassa eläviä uskontoja – vähäisellä varauksella. Kun juutalaiset isänmaanystävät yrittivät makkabealaissotien aikana pysäyttää Makedonian, he eivät vastustaneet vain poliittista valtaa, vaan myös – joidenkin mielestä ennen kaikkea – hellenististä uskontoa, todennäköisesti myös filosofiaa. Tästä puhdasoppisuuden ilmapiiristä saivat myöhemmin voimansa essealaiset, saddukeukset ja fariseukset. He olivat ainakin osaksi oman aikakautensa uskonnon absoluuttisuuden kannattajia. Tästä voisi uskova optimistisesti päätellä, että jokaisena aikakautena löytyy uskovaisia, jotka pysyvät uskollisina Jumalan ilmoitukselle. Mutta kulttuurien keskinäistä vaikutusta ei ollut mahdollista kokonaan estää. ”Tosiuskovainenkin” toimii tänään sen puolesta, mihin makkabealaissotien aikalainen fundamentalisti tai ehkäpä varhainen juutalaiskristittykään ei olisi voinut yhtyä.^xx

Aleksandrian Filon yhdisti lopulta juutalaisuutta kreikkalaiseen filosofiaan ja jo alkukristittyjen teologisessa ajattelussa – erityisesti Paavalin kirjeissä – on tieteellisiä metodeja käyttävien tutkijoiden mielestä havaittavissa kreikkalaisen filosofian vaikutusta.^xxi Myöhemmin tämän filosofian osuus kasvoi entisestäänkin. Myös itämaista alkuperää olevien kulttien^xxii herätteistä kerrotaan, mutta silti monet, erityisesti filosofian historiaan perehtymättömät kristityt, kuvittelevat voivansa uskoa ”puhtaasti”, ilman minkään ”vieraan” opin vaikutusta.

Raamatun absoluuttiseen erehtymättömyyteen ja täydelliseen ainutlaatuisuuteen luottava kristitty saattaa tohtia heittää tomua uusien uskonnollisten aatteiden kannattajien silmille, mutta pystyykö hän perustelemaan sen, miksi kristinuskoon ei saisi siirtyä jotain arvokasta esimerkiksi myös intialaisesta filosofiasta, jos siinä kerran jo nyt on mukana vaikkapa kreikkalaista tai itämaista filosofiaa ja hän itsekin on osittain tietämättään sen kannattaja? En halua itse täydentää Raamattua, mutta en toisaalta tahdo sulkea silmiäni ennen tapahtuneelta siksi, ettei kukaan vain saisi tuoda tänään mitään uutta tai vierasta Raamattuun.

Carl Wislöff myöntää, että kristinuskon Kristus ei ole aivan ainutlaatuinen kertomus verrattuna esimerkiksi Tammuzia tai Balderia koskeviin tarinoihin, mutta hän korostaa miten Jeesus on todella elänyt mutta näistä muista ei ole jäljellä kuin luonnon vuodenaikojen kulkuun liittyvät vertauskuvat.^xxiii Hän ei kumminkaan ota kantaa itse pääasiaan. Oleellista ei ole se onko tietty pakanajumaluus historiallinen olento vai ei vaan se miten pakanajumaluutta koskeneet varhemmat uskomukset kulttuurissa voivat vaikuttaa uuden uskonnon julistajien tulkintaan esimerkiksi Jeesuksen merkityksestä.

Nykyuskovaa voi ahdistaa suurestikin se, että hänen  käsitykset Raamatun ja oikean opin absoluuttisuudesta ovat vaarassa osoittautua vääriksi. Silloin hän ryhtyy vastahyökkäykseen. Usein tämä merkitsee tukeutumista entistä voimakkaammin omaan, usein ahdaskatseiseen uskonyhteisöön, omien käsitysten vahventamista ja toisinajattelijoiden karkoittamista tai eristämistä, ellei näitä ole voitettavissa ”omalle puolelle” opettamisen, ojentamisen ja nuhtelemisen kautta. Vastahyökkäys saattaa olla vahinko kristinuskon kehityksen kannalta. Jo nyt – ja etenkin tulevaisuudessa – luottamus opillista kristinuskoa kohtaan on vakavalla tavalla vähentynyt. On keksittävä toinen vaihtoehto. Kristinuskon uskon absolutismi Raamatun suhteen voi olla ajamassa itsensä tiensä päähän – kuten ennen kristinuskoa tuli antiikin hellenistiselle uskonnolle lähes absoluuttinen päätepiste. Uskon absoluuttisessa vapaudessa usko, Raamattu ja opetus saavat levätä individualismin ja yksilön omantunnon varassa. Silloin myös todella asettaudutaan sen varaan, että kristillinen seurakunta ei ole kuin orkesteri ilman kapellimestaria. Keskinäinen rakkaus hioo tulkinnoista yhtenäisyyttä kaikille.

Johannes

(24.10.2012)
(Muok. 29.12.2013)

i Palmu 2010, 7

ii Raamattu sai nykyisen kirjasisältönsä pitkällisen, useamman sadan vuoden kypsyttelyn tuloksena. Uuden Testamentin kirjat syntyivät 50–150 jKr. UT:n ytimen muodostivat neljä evankeliumia ja Paavalin kirjeet. Erilaisia muita kirjaehdokkaita oli runsaasti. Mukaan tulevat kirjat lukittiin 400 jKr. Viimeksi 1500- luvun uskonpuhdistajat herättivät kritiikkiä kuuluivatko mukaan juuri oikeat kirjat. (Räisänen 1993, 87) Johanneksen evankeliumia vastustettiin aikoinaan gnostilaisten liittymäkohtien vuoksi (Räisänen 1993, 139). Aluksi idän kristityt olisivat tahtoneet jättää pois Ilmestyskirjan ja läntiset kristityt puolestaan Hebrealaiskirjeen ja useat katoliset kirjeet (Jaakobin kirje, 2. Pietarin kirje, 2. ja 3. Johanneksen kirje ja Juudaan kirje). Vasta 300-luvulla kysymyksestä päästiin yksimielisyyteen. UT:n lopullisesta asusta jäi pois eräillä alueilla jo Raamattuun luetut kirjat: Hermaan paimen, Apostolien opetus, 1. Kleemensin kirje ja Barnabaan kirje. Martti Luther vastusti Ilmestyskirjaa ja piti Hebrealaiskirjettä, Jaakobin kirjettä ja Juudaan kirjettä vain ”puoliksi” kanonisina eli Raamattuun kuuluvina. (Räisänen 1993, 89)

iii 2 Moos. 20:2–17, 5 Moos 5:11–21. Käskyjen perusteluissa on hieman poikkeavuuksia. Esim. lepopäivää perustellaan ensimmäisessä (2 Moos. 20:8–11) luomiskertomuksella ja Jumalan lepäämisellä seitsemäntenä päivänä, mutta toisessa yhteydessä (5 Moos. 5:12–15) viitataan Egyptin orjuuteen ja määrätään lepopäivä vietettäväksi työtätekevien ja orjien hyvinvoinnin takia.

iv Raamatun Tietokirja (2. osa), 182–182. Dekalogin merkityksen sanotaan olevan ”kieltämätön” Israelin ja muiden kansojen uskonnon perustavana eettisenä ohjeena. Selvää kumminkin on, että juutalaisten uskonnon eettinen pohja tuli kaikkialla maailmassa tunnetuksi ainoastaan kristinuskon tultua erääksi maailman valtauskonnoista.

v Mooseksen lain tärkeimmät osat ovat ”Kymmenen käskyä”, ”Liiton kirja”, joka sivuaa Hammurabin lakia, ja viimeksi syntynyt deuteronominen laki, joka keskitti kultin Jerusalemiin (5 Moos. 12–26 luvut). Raamatun Tietokirja (2. osa), 191.

vi Raamatun Tietokirja (2. osa), 623–624. Ks. 1 Moos. luvut 6-9. Sellainenkin ero Raamatun kertomuksessa löytyy, että 1 Moos. 6:19–20 määrää ottamaan kaikista elollisista olennoista kaksi (uros ja naaras) mukaan, mutta 7:2 käskee ottamaan uhrikelpoisia karjaeläimiä seitsemän paria kutakin, mutta epäpuhtaita vain kaksi (uros ja naaras), ja 1:3 ohjeistaa pyydystettäväksi myös taivaan lintuja seitsemän paria kutakin, että suku jatkuisi maan päällä. Miten esim. jääkarhut, harmaakarhut ja pingviinit haettiin ja mistä? Raamattu ei voi tässä kummankaan kertomuksen osalta olla erehtymätöntä Jumalan puhetta ihmiskunnalle, mitä sen tulisi olla, jos kerran uskotaan koko Raamatun olevan Jumalan virheetöntä ilmoitusta ensimmäisestä viimeiseen sanaan.

vii Raamatun Tietokirja (2. osa), 624–625

viii Raamatun Tietokirja (1. osa), 345

ix Grimberg 1956, 1. osa, 154

x Ps. 104:20–21; vrt. Job 39:1

xi Grimberg 1956, 1. osa, 323

xii Snl. 23:4-5

xiii Grimberg 1956, 1. osa, 328

xiv Ibid, 328

xv Snl. 22:20 (Vanha Testamentti XI yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1933 käyttöön ottama suomennos)

xvi Snl.22:20 (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos)

xvii Grimberg 1956, 1. osa, 329–330; ks. myös ss. 355–356

xviii Raamatun Tietokirja (2. osa), 674 olettaa, että israelilaisten harrastama ympärileikkaus voi periytyä jopa kivikautiselta ajalta  ja tässä perustellaan teon tekemistä kiviveitsellä (2 Moos 4:25), mutta ei osaa kertoa syytä miksi tapa ei ollut israelilaisten joukossa Egyptissä yleinen, ja esittää, että vasta Joosua (Joos. 5:2) näyttää ottaneen sen yleiseen käyttöön. Toisaalta tiedetään egyptiläistenkin suorittaneen toimenpiteen kiviveitsellä. Ympärileikkaus on erittäin vanha rituaali, joka tunnetaan ympäri maailmaa, myös Etelä-Amerikan eräiden heimojen parissa. Sitä on harrastettu ja harjoitetaan eri syistä, kuten merkkinä ihmisen lupautumisesta Jumalalle, merkkinä kuulumisesta Jumalalle erotettuun kansaan, miehuuskokeena siirryttäessä pojasta miehen kirjoihin, seksuaalisen kiinnostuksen heikentämiseksi ja masturbaation vähentämiseksi, ja etenkin 1800- luvulla ja 1900- luvun alkupuolella erilaisiin terveydellisiin syihin ja olettamuksiin vedoten.

xix Raamattu ei ole syntynyt toisten kirjojen tavalla. Kaikki mitä siinä on, on noussut Israelin pyhän kansan sisältä joko suorassa tai välillisessä vaikutuksessa Israelin Jumalaan … Tuollaisen käsityksen takana piileskelee väärän tiedon lisäksi väärä pelko. Vaikka Israelin kansa ei olekaan todellisuudessa kehittynyt vain omissa oloissaan, vaan myös vuorovaikutussuhteessa toisten kansojen ja heidän uskontojensa kanssa, se ei merkitse mitään vaarallista Jumalan ja häneen luottavan ihmisen välillä. Jokainen kansakunta etsii omana aikanaan Jumalaa siten kuin sille on mahdollista ja oletan, että tämä riittänee olosuhteet huomioiden Jumalalle, jos suhde on vain muuten vilpittömyyteen pyrkivä. Siksi Hän voi välittää ihmisistä ja olla tavalla tai toisella yhteydessä heihin, vaikka monet näkemykset olisivat tarua tai pakanakansalta omaksuttuja. Kuinka uskallan väittää jotain Raamatussa taruksi? Korostanko ihmisviisautta Jumalan rinnalla? Päinvastoin, oma käsitykseni madaltaa itseni ja Raamattuun kirjoittaneen opettajan suuruutta ja karkkitietäväisyyttä, mutta korottaa Jumalaa. Eikö se ole aina oikea, nöyrä suhde näiden kahden välillä?

xx Vrt. Myllykoski – Lindblad 1999, 19–20

xxi Westermarck esittää (1984, 180) miten hengen ja ruumiin vastakohtaisuuden korostaminen on vanha platoninen aate ja monet pakanalliset filosofit opettivat oppia ruumiillisten nautintojen alhaisuudesta. Muistettakoon, että myös ympärileikkauksen yksi maailmalla yleisistä tehtävistä on ollut hillitä miehen seksuaalista nautintoa, tosin Paavali ei käytäntö yleisesti suosinut mutta  tämä tapahtui teologisista ja poliittisista syistä. Myös monet gnostikot mielsivät maailman ja hengen ja ruumiin suhteen hyvin jyrkästi ja kaksijakoisella tavalla.

xxii Heikki Räisänen huomauttaa, etteivät mitkään uskonnot ole todellisuudessa säilyneet muuttumattomina vuosisadasta toiseen, vaikka niin tahdottaisiin uskotella (1993, 93). Kun Jeesus-liike alkoi opillisesti selkiytyä, tämä tapahtui vähintään osittain kreikkalais-roomalais-itämaisen kulttuurin erilaisten herätteiden suuntaamana. Antiikin ajan muinaisista mysteeriuskonnoista tunnetaan Attiksen kultti, Eleusin mysteerit, Isiksen kultti, Mithran uskonto, Orfeuksen kultti ja Tammuzin palvonta. Entuudestaan tiedettyjä asioita olivat Jumalan syntyminen, kuolema ja ylösnousemus, kasterituaali, muut vihkiytymiset, rituaaliateriointi, joka yhdisti kultin harjoittajan Jumalaan, syntien sovituksesta osalliseksi pääseminen veren avulla. Näistä Mithran kehittyi suunnilleen samaan aikaan kuin kristinusko, mutta kultin alkuun saattajaa ei tunneta. Muut kultit ovat huomattavasti vanhempia. Gnostilaisuuden antamista herätteistä ei tiedetä esiintyikö tämä monihaarainen uskontofilosofia voimakkaasti vasta 100–200 –luvuilla vai tätäkin aikaisemmin. On esitetty myös niin, että alkukristillisyyteen olisi osaksi jo liittynyt gnostilaisuutta ja gnostilaiset piirteet kitkettiin myöhemmin (mm. Paavalin kirjeistä), mutta väitettä ei ole pystytty todistamaan. Seksuaalisuuteen kriittisesti suhtautuneen gnostilaisuuden variaatioon tai suhteeseen muuhun itämaiseen, seksuaalisuutta uskonnollisuudessa avoimesti torjuvaan ajatteluun, on Paavalin tekstissä nähtävissä, mihin myös Edward Westermarck (1984, 182–183; vrt. Myllykoski – Lindblad 1999, 20–21) viittaa ja pohtii yhteyttä pythagoralaisiin ja aikansa yleisiin uskonnollisiin ajatuksiin. Johanneksen evankeliumista tunnetaan, että vielä toisella vuosisadalla sitä vastustivat eräät kirkolliset piirit, koska nämä pitivät kirjaa liian gnostilaisena tuotteena (Räisänen 1993, 139). Tuomaan evankeliumin ja Syyrian ns. Tuomas-kristittyjen liikkeen syntyaika ja suhde gnostilaiseen uskontofilosofiaan on yhä epäselvä kysymys. Avoin asia on myös Tuomaan evankeliumin ja ns. Q- lähteen (vanhin kokoelma Jeesuksen puheita) suhde. Q- lähteestä ei ole tähän mennessä todettu merkkejä opista neitseestä syntymisestä, ylösnousemuksesta tai uhriuskosta (vrt. Myllykoski – Lindblad 1999, 28–29; vrt. Räisänen 1989, 68).

xxiii Wislöff 1976, 11