USKONNOSTA TOISEEN POLIITTISELLA PÄÄTÖKSELLÄ
Syntyessään tiettyyn aikaan, määrättyyn paikkaan ja yhteen perheeseen lapsi rupeaa ottamaan vastaan myös tämän situaation kulttuurillisia komponentteja uskontoa myöten. Osatekijät antavat vaikutteita myöhempään elämään mutta tarkasti ennustamattomalla tavalla. Ne ovat kuitenkin sikäli määrääviä ja läsnäolevia – faktisia kehityskaarelle – että voidaan karkeasti päätellä ihmisen suhde uskontoon. Kulttuurissa vallalla oleva uskonto ja johtava kirkko tai johtavat kirkkokunnat myös johtavat suhdetta uskontoon.
Jälkikristillisessä Pohjois-Euroopassa, ja meillä Suomessa, uskontoon liittyvää ajattelua on toistaiseksi suunnannut ja uskonnollisten tunteiden merkitystä ja tarkoitusta elämään nähden tulkinnut kristinusko. Sen rinnalle on kuitenkin pyrkimässä islam.
Jos kristinuskon merkitys edelleen vähenee kulttuurissamme, vastaavasti nousujohteisen ja uskonnon sekularisoitumiselle toistaiseksi vastustuskykyisemmän islamin vaikutusvalta loogisesti kasvaa, koska maailmassa ei tunneta laajemmassa merkityksessä uskontojen tyhjiötä. Jo nyt saatetaan kysyä: ”Onko islam vain uhka, sillä eikö islam voi olla myös mahdollisuus?”
Islamin suosion kasvattamista tavoittelevat tahot, ensisijaisesti muslimit itse mutta toissijaisesti myös kristinuskoon uskonsa ja toivonsa menettäneet eräät poliitikot, tiedemiehet ja taiteilijat toivoisivat islamin mahdollisuuksien kasvavan kristinuskon vaikutusvallan supistumisen myötä.
Jälkikristillisessä Pohjois-Euroopassa, ja meillä Suomessa, uskontoon liittyvää ajattelua on toistaiseksi suunnannut ja uskonnollisten tunteiden merkitystä ja tarkoitusta elämään nähden tulkinnut kristinusko. Sen rinnalle on kuitenkin pyrkimässä islam.
Jos kristinuskon merkitys edelleen vähenee kulttuurissamme, vastaavasti nousujohteisen ja uskonnon sekularisoitumiselle toistaiseksi vastustuskykyisemmän islamin vaikutusvalta loogisesti kasvaa, koska maailmassa ei tunneta laajemmassa merkityksessä uskontojen tyhjiötä. Jo nyt saatetaan kysyä: ”Onko islam vain uhka, sillä eikö islam voi olla myös mahdollisuus?”
Islamin suosion kasvattamista tavoittelevat tahot, ensisijaisesti muslimit itse mutta toissijaisesti myös kristinuskoon uskonsa ja toivonsa menettäneet eräät poliitikot, tiedemiehet ja taiteilijat toivoisivat islamin mahdollisuuksien kasvavan kristinuskon vaikutusvallan supistumisen myötä.
Miksi uskonto kuuluu voimakkaasti kulttuuriin ja liittyy myös sen valtapoliittisiin pyrkimyksiin? Kussakin valtiossa on jokin uskonto, jota valtion poliittinen eliitti – parlamentaarikot, ministerit ja politiikan taustavaikuttajat – suosivat jonkin muun uskonnon levittäytymispyrkimyksiä heikentäen.
Arabimaissa uskonto on ollut islam ja eurooppalaisen ja osittain afrikkalaisen kulttuurin valtapiirissä kristinusko. Myöskään Yhdysvallat, joka on lohkonut valtion kirkosta, ei ole ollut eri uskontoihin nähden puolueeton. Se on käytännössä tahtonut antaa eri kristillisille yhteisöille aikaisempaa tasavertaisemmat lähtökohdat osana valistusajan filosofian hengenperintöä. Poliittisen eliitin ja uskonnon johtajien valtaeliitin suhteet on katsottu maailmassa aina tärkeiksi poliittiseen ideologiaan liittynyttä lyhyttä kommunististen kulttuurikokeilujen vaihetta lukuunottamatta. Uskonto on aina hallinnut uskonnollista ihmistä pappiseliittinsä kautta, ja politiikassa kansaa johtava ja määräävä niin uskonnon kuin politiikan eliitti sovittaa tahtonsa ja tarpeensa keskenään ja sopii viime kädessä yhdessä yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat pyrkien näin yhteiskunnan vakauteen.
Arabimaissa uskonto on ollut islam ja eurooppalaisen ja osittain afrikkalaisen kulttuurin valtapiirissä kristinusko. Myöskään Yhdysvallat, joka on lohkonut valtion kirkosta, ei ole ollut eri uskontoihin nähden puolueeton. Se on käytännössä tahtonut antaa eri kristillisille yhteisöille aikaisempaa tasavertaisemmat lähtökohdat osana valistusajan filosofian hengenperintöä. Poliittisen eliitin ja uskonnon johtajien valtaeliitin suhteet on katsottu maailmassa aina tärkeiksi poliittiseen ideologiaan liittynyttä lyhyttä kommunististen kulttuurikokeilujen vaihetta lukuunottamatta. Uskonto on aina hallinnut uskonnollista ihmistä pappiseliittinsä kautta, ja politiikassa kansaa johtava ja määräävä niin uskonnon kuin politiikan eliitti sovittaa tahtonsa ja tarpeensa keskenään ja sopii viime kädessä yhdessä yhteiskunnallisen kehityksen suuntaviivat pyrkien näin yhteiskunnan vakauteen.
Kulttuurin murrosvaiheissa politiikan eliitti on toistuvasti tarpeen mukaan vaihtanut kansallista uskontoa. Kun kristinusko alkoi saavuttaa kansassa tosiasiallista suosiota eikä sitä voitu kitkeä, Rooman valtakunnan poliitikot älykkään ja aikansa kairoksen terävästi aistineen keisari Konstantinuksen johdolla avasivat kristinuskolle ensin oven ja siitä lähtien rupesivat heikentämään uskottavuuttaan menettäneiden pakanauskontojen hegemoniaa. Lopulta ennen niin vahvat pakanauskonnot saivat kokea myös vainoa.
Sittemmin kristinusko levisi yhä laajemmalle ja Pohjolassa kuninkaat ja heimopäälliköt yhdessä oman aikakautensa valtaeliitin kanssa sopivat vähin erin kristinuskon vastaanottamisesta ja vanhojen pakanauskontojen kitkemisestä kansasta. Valtaeliitti teki tämän mielestäni ns. selkä seinää vasten. Älykkäät johtajat käsittivät, että heidän kansansa uskonto oli käymässä väistyväksi ilmiöksi mutta kristinusko ja suuren katolisen kirkon vaikutusvalta vahvistumassa. Politiikalle on tärkeätä säilyttää ja myös vahvistaa kansallinen johtoasema. Jos kulttuurin ulkopuolista virtausta ei voida pysäyttää, sitä on saatava hallita eikä määräysvaltaa ole, ellei tulokas liity osaksi jo aikaisemmin hallittua instituutiota, tässä tapauksessa uskonnon istituutiota.
Sittemmin kristinusko levisi yhä laajemmalle ja Pohjolassa kuninkaat ja heimopäälliköt yhdessä oman aikakautensa valtaeliitin kanssa sopivat vähin erin kristinuskon vastaanottamisesta ja vanhojen pakanauskontojen kitkemisestä kansasta. Valtaeliitti teki tämän mielestäni ns. selkä seinää vasten. Älykkäät johtajat käsittivät, että heidän kansansa uskonto oli käymässä väistyväksi ilmiöksi mutta kristinusko ja suuren katolisen kirkon vaikutusvalta vahvistumassa. Politiikalle on tärkeätä säilyttää ja myös vahvistaa kansallinen johtoasema. Jos kulttuurin ulkopuolista virtausta ei voida pysäyttää, sitä on saatava hallita eikä määräysvaltaa ole, ellei tulokas liity osaksi jo aikaisemmin hallittua instituutiota, tässä tapauksessa uskonnon istituutiota.
Muslimiväestön kasvaessa islam näkyy eurooppalaisessa yhteiskunnassa yhä enemmän ja voi saavuttaa lopulta ratkaisevan sillanpääaseman myös valtakulttuuriin nähden.
Mikäli islam onnistuu vastaamaan perinteisen islamilaisen maailman ulkopuolellakin ihmisten uskonnolliseen kaipuuseen ja herättämään aitoa uskoa kristinuskoa laajemmassa mitassa, en tiedä miksi tulevaisuuden valtaeliittimme ei olisi valmis lopulta ”korvaamaan” kristinuskoa islamilla. Tämän jälkeen hupeneva kristittyjen joukko saa kokea rajoituksia, syrjintää ja vainoa.
Euroopan ulkopuolella eräissä islamin piirin maissa, joissa on ennen suvaittu kristillisiä kirkkoja, jo nyt vainotaan kristittyjä. Voisiko vainoamista niin paljon esiintyä, ellei poliittinen eliitti Euroopassa ja Suomessa tavalla tai toisella hyväksyisi kristillisen kirkon ja kristinuskon heikentämistä? Onko EU-keskeisessä Euroopassa jo tiedostettu kristinuskon poliittisen painoarvon laskeminen jo länsimaita koskien?
Poliittisten suhdanteiden ohjaavaa merkitystä ajateltaessa on mielestäni selvä, ettei islam ole kristityille mikään mahdollisuus parempaan maailmaan vaan yksiselitteisesti vakava uhka. Teoriassa on täysin mahdollista, että Euroopassa voidaan luopua määrätyssä tilanteessa kristinuskosta ja siirtyä islamiin.
Mikäli islam onnistuu vastaamaan perinteisen islamilaisen maailman ulkopuolellakin ihmisten uskonnolliseen kaipuuseen ja herättämään aitoa uskoa kristinuskoa laajemmassa mitassa, en tiedä miksi tulevaisuuden valtaeliittimme ei olisi valmis lopulta ”korvaamaan” kristinuskoa islamilla. Tämän jälkeen hupeneva kristittyjen joukko saa kokea rajoituksia, syrjintää ja vainoa.
Euroopan ulkopuolella eräissä islamin piirin maissa, joissa on ennen suvaittu kristillisiä kirkkoja, jo nyt vainotaan kristittyjä. Voisiko vainoamista niin paljon esiintyä, ellei poliittinen eliitti Euroopassa ja Suomessa tavalla tai toisella hyväksyisi kristillisen kirkon ja kristinuskon heikentämistä? Onko EU-keskeisessä Euroopassa jo tiedostettu kristinuskon poliittisen painoarvon laskeminen jo länsimaita koskien?
Poliittisten suhdanteiden ohjaavaa merkitystä ajateltaessa on mielestäni selvä, ettei islam ole kristityille mikään mahdollisuus parempaan maailmaan vaan yksiselitteisesti vakava uhka. Teoriassa on täysin mahdollista, että Euroopassa voidaan luopua määrätyssä tilanteessa kristinuskosta ja siirtyä islamiin.
USKONNOLLISEN KAIPUUN MERKITYKSESTÄ
Kaipaus ja uskonto liittyvät aina yhteen. Ilmeneekö uskontoinstituutio ennen syviä uskonnollisia tarpeita ja tunteita vai päinvastoin? Olen taipuvainen ”uskomaan” siihen, ettei uskonnon merkitystä ihmiselämän suuntaajana voida selittää vain yhteiskunnan rakenteisiin ja uskontoinstituution hegemoniaan viitaten. Meitä ei voida vain painostaa tai yleensä ohjelmoida uskonnollisiksi ihmisiksi tai uskontoa vastustaviksi ateisteiksi.
Uskontojen murrokset ovat ilmeisesti liittyneet siihen, että on syntynyt tilanteita, joissa politiikan eliitti ja papistoeliitti eivät ole kyenneet heti hallitsemaan muutosvoimaa. Näinhän myös kristinusko lähti liikkeelle. Se oli aluksi lukumääräisesti pieni mutta sisäisesti suuri, voimakas Jeesus-liike. Kun Jeesus-liike saavutti Rooman ja sulautui kaivatuksi osaksi erityisesti orjien ja köyhien maailmaa, siitä sukeutui merkittävä kulttuurillinen muutostekijä. Jos Jeesus-liike olisi ollut papiston ja senaattoreiden hallittavissa, uuden uskonnon ei olisi sallittu muodostuvan. Ainakaan uskonnon ja politiikan instituutioilla ei tuolloin ollut tiedostettua tarvetta uudelle kristinuskolle.
Myös islamiin liittyy mukaan luontaista kaipausta. Islam palvelee tavalla tai toisella muslimikulttuurin jäseniä - mutta myös eräitä maallistuneita nimikristittyjä niin, että he siirtyvät uskonnosta toiseen. Joutuessaan tekemisiin maallistuneen Euroopan väestön kanssa islamiin hengellistä vetovoimaa kokeva muslimi etsii islamista sen fundamentalistista sisältöä, koska juuri siihen suuntautuu muslimin kaipaus - mikäli hän kokeen maallistusmisprosessin lieveilmiöineen itselleen ja perheelleen ahdistavaksi asiaksi tai suoranaiseksi vaaraksi. Islam on Euroopassa itseään hyvin ruokkiva uskonto erityisesti kristinuskon heikentämisen tähden.
Islam saattaa tarjota levittäytyessään myös mahdollisuuden kristinuskon vahvistumiseen. Jotkut liberaalit ja skeptiset kristityt, eräät eri elämänkatsomusten äärellä horjuvat ajattelijat, ja kristillistä kaipausta kokevat mutta ratkaisua tekemättömät etsijät, ja suuri joukko tavallisia tunnustavia rivikristittyjä voivat motivoitua kristinuskon aseman vahvistamiseen ja kristinuskon levittämiseen. Kristinuskon uusi tuleminen käy kumminkin mahdottomaksi, jos politiikan eliitti - joka samalla, kehityksen myötä, on myös islamisoitunut maahanmuuttajien takia - ryhtyy poliittiseen toimintaan kristinuskoa vastaan.
Myös islamiin liittyy mukaan luontaista kaipausta. Islam palvelee tavalla tai toisella muslimikulttuurin jäseniä - mutta myös eräitä maallistuneita nimikristittyjä niin, että he siirtyvät uskonnosta toiseen. Joutuessaan tekemisiin maallistuneen Euroopan väestön kanssa islamiin hengellistä vetovoimaa kokeva muslimi etsii islamista sen fundamentalistista sisältöä, koska juuri siihen suuntautuu muslimin kaipaus - mikäli hän kokeen maallistusmisprosessin lieveilmiöineen itselleen ja perheelleen ahdistavaksi asiaksi tai suoranaiseksi vaaraksi. Islam on Euroopassa itseään hyvin ruokkiva uskonto erityisesti kristinuskon heikentämisen tähden.
Islam saattaa tarjota levittäytyessään myös mahdollisuuden kristinuskon vahvistumiseen. Jotkut liberaalit ja skeptiset kristityt, eräät eri elämänkatsomusten äärellä horjuvat ajattelijat, ja kristillistä kaipausta kokevat mutta ratkaisua tekemättömät etsijät, ja suuri joukko tavallisia tunnustavia rivikristittyjä voivat motivoitua kristinuskon aseman vahvistamiseen ja kristinuskon levittämiseen. Kristinuskon uusi tuleminen käy kumminkin mahdottomaksi, jos politiikan eliitti - joka samalla, kehityksen myötä, on myös islamisoitunut maahanmuuttajien takia - ryhtyy poliittiseen toimintaan kristinuskoa vastaan.
OPIN SAUNAT
Jokainen uskonto sisältää opillisen tason, ja vaikka ne kaukaa katsoen ja eri uskontojen jäseniä harvakseltaan tavaten tuntuisivat sointuvan enemmän tai vähemmän yhteen, mutta tosiasiassa erot vain vahvistuvat lähietäisyydellä. Siitä syystä niissäkin maissa, joissa on monia uskontoja ja joissa eri uskontoihin kuuluvat joutuvat tavalla tai toisella usein tekemisiin toistensa kanssa, esiintyy uskontopohjaista erottelua, väkivaltaa ja lievempää vainoamista. Ei ole takeita siitä, että islamin ja kristinuskon läheinen rinnakkaiselo Euroopassa voisi johtaa syvään ekumeeniseen suhteeseen, päinvastoin, on syytä pelätä, että ekumeniaa harjoitetaan vähän ja eliittien tasolla, mutta erottelua ja vainoamista paljon uskonnollisten ihmisten ns. syvissä riveissä. Euroopan tilanteessa kristityt eivät ole niinkään uhka islamilaisille kuin päinvastoin.
Opit ovat kaikissa uskonnoissa eräällä tavalla uskonnollisten tunteiden hyödyntäjiä. Uskon ihmisyyteen kuuluvan faktisesti tasoja, jotka tuottavat uskonnollista kokemusmaailmaa ja joihin liittyy syvä intuitiivinen kokemus rajantakaisen maailman ja silmällä ei-havaittavan todellisuuden läsnäolosta. Tämä on se ihmisyyden herkkä alue, jonka uskonto johtoeliittinsä avulla voi vallata, ja vallattuaan tämän tietyn opillisen uskonnon territorioksi se voi opillisiin seikkoihin vedotessaan usein lähes rajoituksitta määrätä vallanalaisiaan, uskollisia seurakuntalaisia. Kristinusko ja islam eivät voi näin ollen koskaan ryhtyä jakamaan toistensa oppeja ja rituaaleja ns. veljellisessä hengessä. Nämä uskonnot ovat lähtökohtaisella tavalla asettuneet kilpailemaan keskenään. Ja kilpailun henkeen kuuluu nykyään se, että fundamentalistikristityt tyytyvät pääasiassa sanallisiin aseisiin mutta fundamentalistimuslimit jatkavat usein tästä eteenpäin aina jihadistien harjoittamaan väkivaltaan asti.
Opit ovat kaikissa uskonnoissa eräällä tavalla uskonnollisten tunteiden hyödyntäjiä. Uskon ihmisyyteen kuuluvan faktisesti tasoja, jotka tuottavat uskonnollista kokemusmaailmaa ja joihin liittyy syvä intuitiivinen kokemus rajantakaisen maailman ja silmällä ei-havaittavan todellisuuden läsnäolosta. Tämä on se ihmisyyden herkkä alue, jonka uskonto johtoeliittinsä avulla voi vallata, ja vallattuaan tämän tietyn opillisen uskonnon territorioksi se voi opillisiin seikkoihin vedotessaan usein lähes rajoituksitta määrätä vallanalaisiaan, uskollisia seurakuntalaisia. Kristinusko ja islam eivät voi näin ollen koskaan ryhtyä jakamaan toistensa oppeja ja rituaaleja ns. veljellisessä hengessä. Nämä uskonnot ovat lähtökohtaisella tavalla asettuneet kilpailemaan keskenään. Ja kilpailun henkeen kuuluu nykyään se, että fundamentalistikristityt tyytyvät pääasiassa sanallisiin aseisiin mutta fundamentalistimuslimit jatkavat usein tästä eteenpäin aina jihadistien harjoittamaan väkivaltaan asti.
Islam ei ole uskontona pohjimmiltaan muita uskontoja huonompi. Valtapoliittisissa tavoitteissaan jokainen uskonto on instituutiona tietyssä mielessä yhdenmukainen. Kristityt, muslimit, juutalaiset, hindut ja buddhistit kilpailevat mahdollisuudesta vallata alkuperäisen uskonnollisen kokemuksen henkevöittämän ihmisen. Tempaistuaan ihmisen keskelleen uskontojen johtajisto merkitsee uuden jäsenen omaan uskontoonsa kuuluvaksi määrätyllä riitillä ja opillisella stigmalla. ”Polttomerkin” tulee olla niin syvällä mutta samalla niin näkyvillä, että uskonto voi missä tahansa herätysuskonnollisessa yhteisössään kilpailla vastaavien muiden kanssa. Ilman opillisuuden kirkasta tunnusmerkkiä institutionaalinen uskonto ei pysty hallitsemaan ympäristöään. Uskonnon synnyttäjät henkivät syvää uskonnollista kokemusta, uskonnon opilliset vaalijat - teologit, papit, imaamit - henkivät puolestaan usein, ehkäpä jopa aina, halua järjestää kokemukset käsityksiin ja tehdä käsityksistä käsitteellisesti orientoituneita kokonaisia oppeja.
Uskonnon hallinnalla puolestaan ei ole muuta suurta tavoitetta kuin levittää oma uskonto ja siihen liittyvä uskontopoliittinen hegemonia niin pitkälle ja laaja-alaisena kuin suinkin mahdollista – ellei jokin piirre uskonnossa tai uskonnollisessa yhteisössä itsessään faktisesti rajoita sen kuuluvan ensisijaisesti tietyyn etniseen tai muuhun ryhmään. Valtauskonnoilla on tavallisesri taipumus koettaa kasvaa tai "monistaa" itseään lähes rajattomasti.
Jos uskonnot kerran haluavat vain kasvaa, miksi luterilainen kirkko Suomessa ei levitä nykyistä aktiivisemmin kristillistä evankeliumia, ja miksi se näyttää haluavan suosia ja tukea islamin asemaa maassamme? Nykyinen luterilainen kirkko on elänyt viimeiset vuosikymmenet siirtymävaihetta tunnustuksellisesta ja raamatullisesta kristinuskosta yleishumaaniin, liberaaliin ja ekumeeniseen yleisuskontoon. Kansankirkossamme niin Martti Luther kuin hänen suurtyönsä, kansankielinen Raamattua, alkavat olla yhä enemmän "kirkkoveneen" kulkua hidastava painolasti kuin rikkaus.
Luterilainen kansankirkkomme on käytännössä siirtynyt jo itse jälkikristilliseen kulttuuriin, ja tarjoaa Jumalan lain ja kristillisen armon sijaan laajan kokoelman humanistisia pyrintöjä ja viihteellisiä yhdessäolon hetkiä. Kirkko on kehitysoptimistinen, naiivisti humanistinen, ja sen johtoa dominoi puolue- ja virkamieskunnan eliitin näkemykset, pyrkimykset ja toivomukset.
Kehityshybriksessään kansankirkkomme kuvittelee myös voivansa pitkällä tähtäimellä levittää liberalismiaan ja humanismiaan vielä maahan tulevien muslimien pariin. Voi olla, että kun Suomessa tasaantuu Lähi-idän islamin nykyinen uutuudenviehätys ja kirkon omaa tärkeyttä ihmisten silmissä korostava auttamishalu, kirkon miesten ja naisten syöttämät liberaalit mielipiteet ja päällekäyvät ekumeeniset hankkeet rupeavat ärsyttämään muslimeita. Islaminuskoisten joukossa voi syntyä jonkinlaista tarvetta - kukaan ei voi sanoa tässä vaiheessa tarpeen vahvuutta - syrjäyttää luterilainen kansankirkko tieltään tai ainakin "islamisoida" se jonkinlaiseksi kristinuskon "nukkekirkoksi" vahvan islamin rinnalle - kontrolloimaan Suomessa sallittavaa kristillistä toimintaa. Tietysti ko. uhka on tuntuva vain jos muslimien määrä nousee Suomessa tulevaisuudessa riittävän korkeaksi. Jos islam pysyy jatkossakin nykyisessä, laajenemishaluisessa muodossaan eikä se maallistu, muutama sata tuhatta muslimia kai jo riittää erinäisten, tuntuvien ongelmien synnyttämisessä Suomeen. Yksi kiistakapuloista tulee silloin olemaan islamin oppeihin kuuluvan sharian roolit ja valta yhteiskunnassamme.
Jos uskonnot kerran haluavat vain kasvaa, miksi luterilainen kirkko Suomessa ei levitä nykyistä aktiivisemmin kristillistä evankeliumia, ja miksi se näyttää haluavan suosia ja tukea islamin asemaa maassamme? Nykyinen luterilainen kirkko on elänyt viimeiset vuosikymmenet siirtymävaihetta tunnustuksellisesta ja raamatullisesta kristinuskosta yleishumaaniin, liberaaliin ja ekumeeniseen yleisuskontoon. Kansankirkossamme niin Martti Luther kuin hänen suurtyönsä, kansankielinen Raamattua, alkavat olla yhä enemmän "kirkkoveneen" kulkua hidastava painolasti kuin rikkaus.
Luterilainen kansankirkkomme on käytännössä siirtynyt jo itse jälkikristilliseen kulttuuriin, ja tarjoaa Jumalan lain ja kristillisen armon sijaan laajan kokoelman humanistisia pyrintöjä ja viihteellisiä yhdessäolon hetkiä. Kirkko on kehitysoptimistinen, naiivisti humanistinen, ja sen johtoa dominoi puolue- ja virkamieskunnan eliitin näkemykset, pyrkimykset ja toivomukset.
Kehityshybriksessään kansankirkkomme kuvittelee myös voivansa pitkällä tähtäimellä levittää liberalismiaan ja humanismiaan vielä maahan tulevien muslimien pariin. Voi olla, että kun Suomessa tasaantuu Lähi-idän islamin nykyinen uutuudenviehätys ja kirkon omaa tärkeyttä ihmisten silmissä korostava auttamishalu, kirkon miesten ja naisten syöttämät liberaalit mielipiteet ja päällekäyvät ekumeeniset hankkeet rupeavat ärsyttämään muslimeita. Islaminuskoisten joukossa voi syntyä jonkinlaista tarvetta - kukaan ei voi sanoa tässä vaiheessa tarpeen vahvuutta - syrjäyttää luterilainen kansankirkko tieltään tai ainakin "islamisoida" se jonkinlaiseksi kristinuskon "nukkekirkoksi" vahvan islamin rinnalle - kontrolloimaan Suomessa sallittavaa kristillistä toimintaa. Tietysti ko. uhka on tuntuva vain jos muslimien määrä nousee Suomessa tulevaisuudessa riittävän korkeaksi. Jos islam pysyy jatkossakin nykyisessä, laajenemishaluisessa muodossaan eikä se maallistu, muutama sata tuhatta muslimia kai jo riittää erinäisten, tuntuvien ongelmien synnyttämisessä Suomeen. Yksi kiistakapuloista tulee silloin olemaan islamin oppeihin kuuluvan sharian roolit ja valta yhteiskunnassamme.
KRISTINUSKON ALKU – JA LOPPU?
Jokainen uusi uskonto joutuu ympäristössään vanhempien uskontojen häiritsemäksi tai vainoamaksi. Uuden uskonnon synty merkitsee nimittäin kriisiä ympäristössä entuudestaan vaikuttaneiden uskontoinstituutioiden kannalta. Taistelussa vanhat uskontoinstituutiot pyrkivät ensiksi käännyttämään – ja ellei tämä onnistu – vähättelemään, torjumaan ja voimiensa mukaan vainoamaan uskonnollista alakulttuuria, ja ellei vielä sekään auta, tappion tullen lopulta sulattamaan eräitä piirteitä ja käsittyksiä itseensä ikään kuin ne olisivat siihen aina liittyneet. Taistelussa uudet uskonnot pyrkivät ensiksi käännyttämään valtauskontoon kuuluvia – ja ellei tämä onnistu – vähättelemään, torjumaan, eristämään, tai voimiensa mukaan vainoamaan uskonnollista valtakulttuuria. Jos uusi uskonto on tappiolla ja se mielii saada arvostusta valtauskonnoilta, jse tyytyy sulattamaan eräitä piirteitä ja käsittyksiä itseensä ikään kuin ne olisivat siihen aina liittyneet.
Uskonnot lainaavat toisiltaan sen mihin eivät varmasti itse pysty vastaamaan tilanteissaan. Kristinuskossa on juutalaislainaa ja islamissa lainattuja osia näistä molemmista, koska islam on kumpaakin nuorempi uskonto. Islamin varhaisvaiheessa siihen sulatettiin osia juutalais-kristillisestä uskontokulttuurista. Kun islam vahvistui ja rupesi levittämään uskontoa aktiivisesti ja sotavoimia hyväksikäyttäen, ei löytynyt enää tarvetta käydä vastaavaa vuoropuhelua. Modernissa maailmassa islamin vahvistuminen on ollut välillisessä yhteydessä öljyntuottajamaiden asemaan ja vanhan länsimaisen siirtomaapolitiikan ja marxilaisen yhteiskuntapolitiikan päättymiseen. Tänään islaminuskoisten parissa vaaditaan monella taholla islamin oman sharian tunnustamista ainoaksi islamin laiksi. Monet muslimit vastustavat tätä myös itse, koska he ovat tottuneet vapauksiinsa, mutta islamissa on työlästä torjua sen oppeihin syvästi kuuluvan sharian asemaa horjuttamatta itse klassillisen islamin perusteita.
Vanhan uskonnon – tai saman uskonnon sisällä perinteisen kirkon – on hyvin vaikea torjua valtataistelussa elinvoimainen mutta hyvin muuntautumiskykyinen uskonnollinen liike. Joskus joudutaan konkreettiseen taisteluun ja vuodatetaan verta molempien osapuolten etsiessä politiikan eliitiltä aseellista suojelua tai aseellista ratkaisua. Uskonsodat muslimien ja kristittyjen ja muslimien ja hindujen kesken ovat olleet verisiä ja aiheuttaneet paljon myös aineellista hävitystä.
Länsimaalainen yhteiskuntaeliitti tahtoo välttää vahingollista uskontojen kamppailua. Hyväksi koettu pääsääntö politiikassa vaatii ottamaan huomioon kansan yhtenäisyyden tarpeen ja valitsemaan ratkaisut esimerkiksi uskontokysymyksessä voimakkaamman liikkeen puolesta, mikäli liikkeellä uskotaan olevan riittävästi omaa poliittista tahtoa tulla osaksi kulttuurin valtaeliittiä ja ottaa tarpeellisia vaikutteita yhtenäiskulttuurista. Aika näyttää onko nykyinen EU-valtaeliitti osunut arvioissaan oikeaan kuvitellessaan voivansa kesyttää islamin laajentumishalun tarjoamalla sille erityiskohtelua kristinuskon ja länsimaisen kulttuurin rinnalla, jopa osittain niiden kustannuksella.
Uskonnot lainaavat toisiltaan sen mihin eivät varmasti itse pysty vastaamaan tilanteissaan. Kristinuskossa on juutalaislainaa ja islamissa lainattuja osia näistä molemmista, koska islam on kumpaakin nuorempi uskonto. Islamin varhaisvaiheessa siihen sulatettiin osia juutalais-kristillisestä uskontokulttuurista. Kun islam vahvistui ja rupesi levittämään uskontoa aktiivisesti ja sotavoimia hyväksikäyttäen, ei löytynyt enää tarvetta käydä vastaavaa vuoropuhelua. Modernissa maailmassa islamin vahvistuminen on ollut välillisessä yhteydessä öljyntuottajamaiden asemaan ja vanhan länsimaisen siirtomaapolitiikan ja marxilaisen yhteiskuntapolitiikan päättymiseen. Tänään islaminuskoisten parissa vaaditaan monella taholla islamin oman sharian tunnustamista ainoaksi islamin laiksi. Monet muslimit vastustavat tätä myös itse, koska he ovat tottuneet vapauksiinsa, mutta islamissa on työlästä torjua sen oppeihin syvästi kuuluvan sharian asemaa horjuttamatta itse klassillisen islamin perusteita.
Vanhan uskonnon – tai saman uskonnon sisällä perinteisen kirkon – on hyvin vaikea torjua valtataistelussa elinvoimainen mutta hyvin muuntautumiskykyinen uskonnollinen liike. Joskus joudutaan konkreettiseen taisteluun ja vuodatetaan verta molempien osapuolten etsiessä politiikan eliitiltä aseellista suojelua tai aseellista ratkaisua. Uskonsodat muslimien ja kristittyjen ja muslimien ja hindujen kesken ovat olleet verisiä ja aiheuttaneet paljon myös aineellista hävitystä.
Länsimaalainen yhteiskuntaeliitti tahtoo välttää vahingollista uskontojen kamppailua. Hyväksi koettu pääsääntö politiikassa vaatii ottamaan huomioon kansan yhtenäisyyden tarpeen ja valitsemaan ratkaisut esimerkiksi uskontokysymyksessä voimakkaamman liikkeen puolesta, mikäli liikkeellä uskotaan olevan riittävästi omaa poliittista tahtoa tulla osaksi kulttuurin valtaeliittiä ja ottaa tarpeellisia vaikutteita yhtenäiskulttuurista. Aika näyttää onko nykyinen EU-valtaeliitti osunut arvioissaan oikeaan kuvitellessaan voivansa kesyttää islamin laajentumishalun tarjoamalla sille erityiskohtelua kristinuskon ja länsimaisen kulttuurin rinnalla, jopa osittain niiden kustannuksella.
Islam on uhka kristinuskolle ja kristilliselle kulttuurille nykymuodossaan, mutta mielestäni se on uhka jopa maallistuessaan. Mikäli ns. maltillinen islam osoittaa vielä nykyistä enemmän joustavuutta ja halukkuutta tulla osaksi länsimaista kulttuuria, en keksi miksi sekularisoituneen kristinuskon kamppaillessa hiipuvasta vallastaan poliitikomme eivät valitsisi entistä näkyvämmin islamin puolesta.
Kristinusko on "puun ja kuoren välissä". Se pysyy tässä asemassaan jopa yrittäessään itse palata entistä vahvemmin omille juurilleen. Jälkikristillisessä kulttuurissa, jota dominoivat liberaalit ja humanistit, ajatellaan, ettei itsessään hyvää uskonnollista peruskokemusta voida vuosikymmenestä toiseen upottaa toistuvasti heidän mielestään yhä irrationaalisemmaksi käyvään opilliseen rakenteeseen.
Nykyään yhä vähemmän tavataan uskovaisia, jotka haluavat tulla merkityksi kristinuskon perinteisen dogman "stigmalla". Katsotaan, että kristinusko odottaa opillista uudistumista, joka vastaa ”uskottavammalla tavalla” kehittyneen kulttuurimme uutta tietämystä universumista, ajasta ja avaruudesta ja yleensä ihmisen kehityksestä seuraten tieteellisesti päteväksi katsottavaa tietämystä maailmastamme. Lisäksi varmaankin toivotaan, näin maltillinen kristinusko ja maltillinen islam auttavat ja tukevat toisiaan vuoropuhelun kehittämisellä ja yhteistoiminnan syventämisellä. Ekumeenisen vuorovaikutuksen kautta eri uskonnot voivat oppia elämään rauhassa rinnakkain. Tällöin suuretkin uskontoparadigman muutokset voidaan läpikäydä traagisia seurauksia ennaltaehkäisten tai ainakin niitä vähentäen. En voi tällä haavaa uskoa tällaiseen uskonto-optimismiin enkä edes usko, että uskonnollisten kokemusten ja niiden tulkinnan tulisi orjallisesti seurata kunkin aikakauden tieteen, psykologian ja filosofian kehitys. Kaikki kehitysvaiheet kun ovat myös suhteellisia siinä mielessä, ettei niihin liity uskontoon tavallisesti ankkuroitua pysyvän ymmärtämisen toivetta.
Ymmärtääkseni eurooppalaisella kristinuskolla ei ole kuin kaksi tosiasiallista mahdollisuutta: väistyä EU-Euroopasta jatkuvasti kasvavan muslimiväestön kannattaman islamin tieltä ainakin toiselle sijalle, tai uudistua oman alkuperäisen kokemus- ja oppimaailmansa pohjalta. Tällaista uudistusta kutsutaan "herätykseksi", jonka vaikutuksia ja suuntaa on ihmisjärjellä vaikea tai mahdoton ennustaa ainakin kysymyksen keskeisiltä osilta.
Kristinusko on "puun ja kuoren välissä". Se pysyy tässä asemassaan jopa yrittäessään itse palata entistä vahvemmin omille juurilleen. Jälkikristillisessä kulttuurissa, jota dominoivat liberaalit ja humanistit, ajatellaan, ettei itsessään hyvää uskonnollista peruskokemusta voida vuosikymmenestä toiseen upottaa toistuvasti heidän mielestään yhä irrationaalisemmaksi käyvään opilliseen rakenteeseen.
Nykyään yhä vähemmän tavataan uskovaisia, jotka haluavat tulla merkityksi kristinuskon perinteisen dogman "stigmalla". Katsotaan, että kristinusko odottaa opillista uudistumista, joka vastaa ”uskottavammalla tavalla” kehittyneen kulttuurimme uutta tietämystä universumista, ajasta ja avaruudesta ja yleensä ihmisen kehityksestä seuraten tieteellisesti päteväksi katsottavaa tietämystä maailmastamme. Lisäksi varmaankin toivotaan, näin maltillinen kristinusko ja maltillinen islam auttavat ja tukevat toisiaan vuoropuhelun kehittämisellä ja yhteistoiminnan syventämisellä. Ekumeenisen vuorovaikutuksen kautta eri uskonnot voivat oppia elämään rauhassa rinnakkain. Tällöin suuretkin uskontoparadigman muutokset voidaan läpikäydä traagisia seurauksia ennaltaehkäisten tai ainakin niitä vähentäen. En voi tällä haavaa uskoa tällaiseen uskonto-optimismiin enkä edes usko, että uskonnollisten kokemusten ja niiden tulkinnan tulisi orjallisesti seurata kunkin aikakauden tieteen, psykologian ja filosofian kehitys. Kaikki kehitysvaiheet kun ovat myös suhteellisia siinä mielessä, ettei niihin liity uskontoon tavallisesti ankkuroitua pysyvän ymmärtämisen toivetta.
Ymmärtääkseni eurooppalaisella kristinuskolla ei ole kuin kaksi tosiasiallista mahdollisuutta: väistyä EU-Euroopasta jatkuvasti kasvavan muslimiväestön kannattaman islamin tieltä ainakin toiselle sijalle, tai uudistua oman alkuperäisen kokemus- ja oppimaailmansa pohjalta. Tällaista uudistusta kutsutaan "herätykseksi", jonka vaikutuksia ja suuntaa on ihmisjärjellä vaikea tai mahdoton ennustaa ainakin kysymyksen keskeisiltä osilta.
Johannes
(2013/2016)
(2013/2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti