Olen tuottanut elämäni varrella keon kirjoituspapereita ja laajahkon kokoelman digitaalisia tiedostoja. Kirjoitusharrastukseni alkoi 16-17-vuotiaana ja on siitä asti jatkunut vuodesta toiseen mutta ei tietysti tasavahvana eikä aina samanlaisena.
Jotkut osat teksteistä ovat tulleet päivänvaloon pienimuotoisesti: sosiaalihuoltajatutkinnon tutkielma ihmisyydestä ja abortista, filosofian maisterin tutkinnon gradu ihmisyydestä ja uskonnonfilosofinen dialogiteos "Barsabbas". Jokunen lehtijuttukin tuli tehdyksi. Vasta aivan viime vuosina olen alkanut julkaista vanhempia tekstejäni uudempien lomassa tässä blogissa. Viimeksi lisäsin blogiin "Huomautuksia ateistille ll" -sivun.
Vanhan tekstin lukeminen, korjaaminen ja täydentäminen jäsennyksineen - niin että tulos vastaa myös kirjoittajan nykyisiä mielipiteitä ja muoto omaa tämänhetkistä tyylitajua - on yllättävän työlästä. Lauseet täytyy uudestaan purkaa päässä ja tutkia niiden sisältämät kielelliset rakenteet ja ajatukset. Välillä yllätyn leipätekstistä positiivisesti, välillä taas negatiivisesti ja ihmettelen vaikkapa sitä kuinka hämärä olenkaan ollut. Vanheminen on kohdallani aiheuttanut halun tulla paremmin ymmärretyksi entistä selkeämmillä tuotoksilla.
Jos vain löytyy halua kirjoittaa, kirjoittaminen kannattaa aina. Julkaiseminen ei taas aina kannata. Teksti säilyy "pöytälaatikossa" aina samanlaisena, mutta kirjoittaja itse muuttuu ja toivottavasti hyvään suuntaan - kypsyy ihmisenä ja kielentuottajana kuin odottaisi aikaansa "tammitynnyrissä". Kun määrätyn tuotoksen ottaa useiden vuosien jälkeen esille, tekstin vahvuus on kasvanut siinä, että sitä arvioidaan vuorotellen sekä tekstin alkuperäisen kirjoittajan että nykyhetkessä elävän persoonan elämänkokemuksen "silmin". Näkökulman avartuessa myös kirjoitus voi saada monipuolisemman ilmauksen.
Julkaiseminen on myös mitä tärkeintä. En tarkoita vain "neronleimauksia". Nerojen tekstit kun tavataan riistää jo käsistä. On hienoa saada lukea vaikkapa jo kuolleiden ihmisten peittelemättömistä kokemuksista ja rehellisistä mielipiteistä. Joku 1800-luvun loppupuolen ihminen on voitu valokuvata, maalata tauluun tai kuvailla tekstissä, mutta mikään ei tuo häntä yhtä lähelle kuin sukeltaminen hänen itse käyttämänsä kielen kautta tekstiyhteydessä hänen omaan maailmaansa. Se on samalla osa hänen jättämäänsä kestävää henkistä perintöä ihmiseltä toiselle, kenties unohtumattomintakin. Eikö sinustakin olisi hauska tietää mitä esimerkiksi oma esivanhempasi ajatteli ja millainen persoona hän tosiasiassa oli? Jospa löytyisi joskus edes päiväkirja tai kirjenippu.
J
