Tervehdys lukijalle

Blogissa on ollut yhteensä 1040 katselua. Kiitän sivuillamme vierailleita lukijoita!

Vaimoni lupasi kirjoittaa useammin tulevaisuudessa, joten tiedossa on hyvää kieliasua ja kriittistä asennetta päivänselviinkin kysymyksiin. Itse jatkan näiden arkifilosofian kysymysten kohdalla vanhaan tapaan.

Rauhallista Joulua ja luovaa Uutta Vuotta!

Johannes

Foto: Deneb

Jos joulusi on musta

Ehkä istuit tänään huoltoaseman kahvilassa ja mietit miten päättää varmasti mutta hienotunteisella tavalla päivänsä. Puntaroit valitsetko esimerkiksi .22 pistoolin vai kenties metsästyskiväärin. Kummallakin on hyvät puolensa, arvioit. Sitten suunnittelet ampumapaikkaa. Pitää huolehtia siisteydestä, miltä ruumis näyttää ja lainehtiiko veri. Olet kehitellyt muunnelmia kuluneesta itsetuhon teemasta. Jokin epävarmuus kumminkin vaivaa sinua niin, ettet ole voinut toteuttaa aikeitasi. Sattuu kyllä öitä, jolloin punnitset itsetuhon "avainta" kädessäsi ja lasket pääseväsi hengestäsi yllättävän nopeasti, jopa kolmen, neljän sekunnin aikana - jos on tarpeen. Joskus sinua aivan himottaa kuolla.


Kun elämänhalu on poissa, jää jäljelle vain tahto elää ja sitä on koeteltu jo monta kertaa. Kukaan läheisesi ei lopulta tajua kuinka mustissa vesissä ajoittain kahlaat. Ehkä olet menettänyt paljon elämässäsi, tai ehkä pelkäät elää, kammoat syöpää, vanhenemista paniikkireaktioita, ihmisiä, omaa itseäsi, vikojasi, heikkouksiasi ja syntejäsi. Kun olet masentunut ja vielä yksin, itsemurha näyttää sinusta järkevältä ratkaisulta tuskaan.


Itsemurhaan liittyy monia hyviä puolia, tiedät kertoa, ja osaat ne perustella ainakin itsellesi. Ne eivät kumminkaan ole aukottomia vai mitä? Onko ihmisen tarkoitus elämässä vain välttää ahdistusta ja pyrkiä tuskattomuuteen? Elämän päättäminen voi ratkaista monta kiperää kysymystä kohdallasi, mutta itsetuho on oikea ratkaisu väärään kysymykseen.


Ajattelen, että ihmisellä on syy, tehtävä ja tarkoitus elämässä. Ellei sitä etsi elämänsä aikana, joutuu ehkä kuoleman jälkeen tavalla tai toisella uudestaan opintojen eteen. Mikä takaa, että tilanne on silloin helpompi kuin tällä hetkellä?


Ja olkoonkin, että olisit kuolleena onnellisempi kuin eläessäsi. Onko sinun tarkoituksesi tässä maailmassa olla vain onnellinen - vai tavoitella myös tätä korkeampaa? Tarvitset silti uusia onnen hetkiä jaksaaksesi toipua halustasi. Joskus parantuminen lähtee liikkeelle hyvin pienestä korjauksesta.


Onko elämäsi todella jo tässä? Jos pinnistät, keksitkö yhden - vaikka kuinka lapsellisen syyn elää? Milloin olit viimeksi onnellinen ja mikä sai sinut nauttimaan olostasi? Voitko yrittää keksiä sen yhden syyn, miten kevyen hyvänsä, ja sitten päättää käyttää hieman aikaa, rahaa ja voimia iloa tuottavan tavoitteeseen pääsemiseksi?


Kukaan ei kumminkaan riistä sinulta perimmäistä vapauttasi ratkaista tilasi elämän ja kuoleman välillä. Kenelläkään ei ole perustetta tuomita sinua nyt eikä mahdollisen kuoleman jälkeen. Kukaan ihminen ei näe syvälle sydämeesi itsesi tavoin.

Johannes

Pyhän päivän uupumus

                                  Veistos Hämeenlinnan hautausmaalta. Foto: Deneb

Pyhäinpäivänä 3.11.2012 mieltäni askarruttaa ajatus, joka pulpahti sauvakävelylenkillä iltahämärissä, kun työviikko oli onnellisesti selvitetty ja metsätie tyhjentynyt muista kulkijoista: Jokaisella ihmisellä on sisällään kaksonen.

Pahalla ihmisellä oma kaksonen on kuin enkeli. Tarvitsee ottaa yksi askel oikeaan suuntaan, kädenojennus hyvään ja Jumalaan päin, niin koko elämä  muuttuu. Pahan kaksonen on piripinnassa kuplivaa muutosvoimaa, jos enkeliinsä  saa yhteyden.  Meitä  ihmetyttää se, että paatuneena pidetty konna, jopa täysi psykopaatti, tulee uskoon tai muusta syystä kääntään jyrkästi kulkuaan pahasta hyvän piiriin. Ehkä se on pohjimmiltaan mitä luonnollisinta. Victor Hugon "Kurjat" kertoo kääntymyksen tielle lähteneestä karkurista, muistaakseni vangista nimeltään Jean Valjen.  Samantapaisia ihmeellisiä elämänmuutoksia tapahtuu myös Suomen vankiloissa. Konnat uudistuvat mieleltään, ne pahimpinakin pidetyt. Outoa vain, että hyvien ihmisten kaksonen on nähätävästi vallan muuta.

Hartaasti Jumalaa rukoilevan ja siistikäytöksisen ihmisen kaksonen on ehkä "demoni",  täynnä mustia houkutuksia seksin, vallan ja väkivallan pariin. Tätäkin puolta on vaikea havaita. Äkkiä vain saamme lukea suositun poliitikon ryvettymisestä nais- ja lahjusjupakoissa, tai karismaattisen liikkeen saarnaajen sotkeutumisesta prostituutioon, pedofiliaan tai peiteltyyn homoseksuaalisuuteen. Mitä korkeammalle ihminen on hyvän suuntaan kavunnut, sitä raskaammaksi käy kiipeäminen. Hyvä tyyppi putoaa helpommin kuin pääsee vielä "sentin" korkeammalla. Miksi näin? Ehkä siksi, että kaikkein pahimmillakin olisi vapaus pelastua, ja ettei hyvimmänkään elämä muuttuisi hyvään nähden liian yksinkertaiseksi, ponnettomaksi, ja omavanhurskaaksi. Jumala rakastaa syntisiä, jotka tarvitsevat joka hetki hänen tukeaan valkeuteen. Kehitys edellyttää motivoitumista muutokseen ja ristiriita antaa aiheita motivoitumisiin.

Pyhäinpäivä olkoon myös pyhyyden päivä. Siitä ei vain näy juuri merkkejä viestimissä. Emme me ole kansana luopuneet ensisijaisesti Kristuksesta vaan luovutimme ensin  tilamme kokea pyhää.  Pyhyyden piirin menettämisen jälkeen luovutaan myös eri asioista, jotka ovat yhdistyneet varhemmin pyhään, ja näihin menetettyihin helmiin kuuluu isiemme usko, kristinusko.  Meitä ei enää opeteta etsimään itseämme pyhempää. Herkkyys on kadonnut, pyhyys kaikonnut. Kun henki kuolee, jää jäljelle ruumis: himot seksiin, valtaan, suosioon, rahaan ja väkivaltaan. Lähes aina kun avaan television tai päivälehden aukeaman, näen jälkiä lihan filosofiasta.


Elämme kuollutta aikaa. Ilma on käynyt raskaaksi hengittää. Hengen miehet - naiset uupuvat.

Johannes

Taivasta nurkka

                                             

Foto: Deneb

Kun ovat autuaat tunteet, liittyy siihen ihminen: rakastettu, kumppani, puoliso;

Tai pienokainen, lapsi iloa tuottavana, lämpöä antavana;

Tai ystävä uskollinen ja tuoksuva illallinen laskevan auringon valossa.

Kun on apea olo, koti kuin kylmä sauna, on tässäkin toinen ihminen, ei hyvä, ei paha.

Kun kammottaa, pelottaa, eniten juuri ihminen kauhistuttaa, kiusaaja, sadisti.

Hyviä kourallinen, toinen täysi pahoja, enin osa kiirastulen puita, ei hyviä, ei pahoja.

Elämänsä tulessa etsii ihminen taivasta kirkosta, puolueesta, veljistä liigan.

Oman elämänsä taivaassa kanssakulkija ihmiselle riittää ismittä iskulauseetta.

Onko tämä taito? Tunnista, karta, torju paha ihminen, valloita hyvä. Ja ole itse hyvä

hyvyyttäsi kunnioittaville. Kaikille muille ole oikeudenmukainen.

Siinä taivasta nurkka.

　

Johannes

"Murhattiin" - perhe on pahin?

Kun pitkään piinattu 8-vuotias Eerika  viimein kuoli kesken pahoinpitelyn - viime äitienpäivänä - äitipuolensa käsissä, totesi syyttäjä murhasta: "Suomen rikoshistorian iljettävin tapaus." Ja rikoshistoriamme on  pitkä ja verinen. 


Yksin maaliskuusta 2008 aina kuluvan vuoden tammikuuhun asti sattui 13 perhesurmaa ja yksi ns. läheltä piti -tilanne. Tahti on kiihtyvä. Vuoden sisällä tapahtui kahdeksan perhesurmaa.


Lasten ja nuorten kuolleisuus väkivallan tai tapaturman takia oli v. 2009, perhesurmien välivuotena, puolet suurempi kuin Euroopan turvallisimpiin maihin kuuluvassa Hollannissa.


Joka uskoo Suomen olevan turvallisin ja paras maa asua, pettyy mikäli kuulu lapsiin, nuoriin, äiteihin tai vanhuksiin. Tavallisimmin perheen isä tekee vahvemman ja perheenpään "oikeudella" tapot/murhat, mutta myös naiset voivat surmata lapsiaan, ja myös jonkun toisen oman kuten 8-vuotiaalle kävi suomalaisten syventyessä muistamaan äitejään.

Pohtiessaan perhesurmien taustoja Lastensuojelun Keskusliitto kiinnittää huomiota (3.9.-12)  lastensuojelutoimeen liittyvään tiedonkulun puutteeseen. Lainsäädäntömme ei liiton mukaan sellaisenaan estä tiedonkulkua (lastensuojelutapauksissa), mutta voidaan epäillä byrokratian tämän tekevän haitatessaan "inhimillistä kohtaamista".

En tiedä mitä kaikkea haukuttu byrokratia tässä käsittää, mutta "inhimillisen kohtaamisen" kai tajuan.  8-vuotiaan tytön asiassa byrokratia on paljastanut itsensä ainakin siinä, että lastensuojeluviranomaiset eivät antaneet painoa lapsen ilmaistulle halulle saada jatkaa oleskeluaan Herttoniemen Meripihan perhetukikeskuksessa. He palauttivat lapsen takaisin kotiin, koska lapsen isä oli nähtävästi saanut sellaisen ajatuksen iskostettua lävitse neuvotellessaan sosiaalityöntekijöiden kanssa - siitäkin huolimatta, että samanaikaisesti olivat merkit nähtävillä lapsen huonosta kohtelusta.


Vaikka parantaisimme tiedonkulkua, sillä ei ole perhetyössä varsinaista, tilanteita korjaavaa merkitystä - ellemme kunnioita lapsen ääntä, hänen mielipidettään.  Mitä teemme laeilla, asetuksilla ja johtosäännöillä, mikäli emme pysty "huonokuuloisuuden" vuoksi  keksimään kuka perhehoitokuviossa on hädänalaisin henkilö ja mistä syystä? Onko byrokratiaa tässä se, että työpaikalla mahdollisesti omaksutut "luonnottomat" käsittelytavat menevät luonnollisen  empatian edelle? Vai voivatko sosiaalityöntekijät - ja vielä lastensuojelutyössä - olla yksinkertaisesti helposti jymäytettävissä?

Mitä sitten yhteiskuntana teemme perheiden turvallisuuden puolesta tulevaisuudessa? Vaikka sosiaalivirasto ottaisi tosissaan mahdolliset väkivallan merkit, ei se auta kaikissa tapauksissa, sillä miten ja millä tavoin edes voitaisiin havaita ns. normiperheissä kuka isistä, aviomiehistä ja joskus - onneksi harvemmin -  vaimoista ja äideistä, on päätymässä tappamaan perhettään  siksi, ettei oma ego ja emotionaalinen tasapaino kestä parisuhteen päättymistä? Estääksemme tällaisia perhemurhia pitäisi pakolla terapioida suurta osaa lapsiperheitä.

Mielestäni perheongelmien kohdalla on lopulta kysymys  henkisestä vahvuudesta, kypsymisestä aikuiseksi mieheksi ja naiseksi, ja erityisesti sen puutteesta, henkisen kasvun pysähtymisestä ja siihen kytkeytyvästä sosiaalisesta taantumisesta, jolla ei pärjätä kriisitilateissa. Palautan osavastuun perheille.

Meillä on ihmisinä ja perheenjäseninä  elämäntavan ongelma ja ihmiskäsityksen kriisi.


Lapsen ääntä on ajoissa kuunneltava.

Johannes

Onko Suomessa roskaväkeä?

Foto: Internet

Loppukesän kuuma puheenaihe Tampereella on ollut kaupungin keskustan maleksivat alkoholistit ja narkomaanit. Kunnallispolitiikassa toiminut arvostettu lääkäri kutsui heitä Aamulehden haastattelussa ”ihmisroskiksi”. ”Roskat” pitäisi tavalla tai toisella saada siivottua kaupunkikuvaa rumentamasta, kaupankäyntiä haittaamasta ja yleensä kunnon ihmisiä häiritsemästä.

Nimitys ”ihmisroska” viittaa vahvasti termiin ”roskaväki”, mutta lääkärin luonnehdinnassa – joka myöhemmin selitettiin vitsailuksi sanomalehdessä – arvostelun arkaluontoisin puoli kierrettiin. Suomessa kun ei ole poliittisesti korrektia leimata julkisesti osaa kansasta roskaväeksi. Se on snobismia, jota enemmistö kansasta vieroksuu.

Alkoholismi ja narkomania ovat pohjimmiltaan riippuvuussairauksia. Toisaalta sairas itse kantaa vastuun käyttäytymisestään sairaanakin. Jos päihdeongelmainen toistuvasti laiminlyö kroonistuneen sairautensa hoidon ja jatkohoidon, sivuuttaa suuren osan hänelle aikoinaan edes jollain tavalla opetetuista hyvistä käytöstavoista, pakoilee omaa vastuutaan kaupunkiyhteisön jäsenenä ja on kiinnostunut erityisesti vain viinasta tai huumeista, kuinka kaukana hän on periaatteessa roskaväen rajasta?

Minusta roskaväen joukkoon kuuluvat pöyhkeät ja itsekeskeiset räyhärit, kaiken maailman kestoketkut, elämäntapavalehtelijat, petkuttajat, lintsarit, sotkijat ja päihdeongelmaisista ne vastuuntunnottomimmat tapaukset. He kerääntyvät yhteen, sekoilevat, rähjäävät ja tuottavat poliisille ongelmia lähes päivästä toiseen. Heidän elämäntapansa on täysin röyhkeätä keskellämme.

Miksi Suomessa ei ole luvallista vaatia kunnollista tai vähintään asiallista käyttäytymistä vastineeksi kuulumisesta laajempaan sosiaaliseen yhteisöön? Tätä ei muuta muuksi tosiasia, että osa päihdeongelmaisen moraalisesta vajoamisesta johtuu tosiaalta juuri päihderiippuvuussairauden aiheuttamasta fyysisestä ja sosiaalisesta rappeutumisesta.

Mutta kaikki päihdeongelmaiset eivät  todellakaan ole sottapyttyjä, öykkäreitä tai aina vippaavia liimautujia. Myös juopot ja narkomaanit osaavat käyttäytyä hyvin, joskus jopa selvästi paremmin kuin heidän taustaryhmäänsä arvostelevat, mutta nämä ovatkin tietoisesti päättäneet säilyttää itsekunnioituksensa vastustamalla  rappiota niin pitkälle kuin mahdollista.

Yhteiskunnan roskaavien ääriryhmien pohjaton sietäminen ja ”ymmärtäminen” ilmentää usein enemmän tietämättömyyttä asioiden todellisesta luonteesta tai välinpitämättömyyttä ja näennäishumanismia kuin punnittua vastuuntuntoa ja humaania ihmiskäsitystä. Kyllä ihmiseltä pitää ja voidaan vaatia vastuuta. Vastuullisen käyttäytymisen odottaminen osoittaa kunnioitusta toista kohtaan. Loppujen lopuksi hänen ihmisarvostaan on kysymys. Kaikkien hoitama ja paapoma mies ei voi kunnioittaa itseäänkään.

Toisaalta "ihmisroskia" on varmasti parempisosaistenkin parissa. Heidän "roskaisuutensa" ei vain paljastu yhtä herkästi ja yhtä monelle kuin kadulla elävän viat. Kuinka paljon nykyisessä suomalaisuudessa todella arvostetaan itsensä kehittämistä – pitkäjännitteistä opiskelemista, työuralla taitojen kehittymisen kautta edistymistä, fyysistä ja henkistä treenaamista urheilun, kuntoilun ja esim. vaativan kulttuuriharrastuksen avulla – puhtautta ja siisteyttä hyvää kielenkäyttöä myöten, rehellisyyttä, vilpittömyyttä ja sosiaalista avunantoa – pyyteetöntä toimintaa urheiluseuroissa, ammattiyhdistysliikkeissä, seurakunnissa, puolueissa ja eri järjestöissä? Paksu lompakko tai komea luottokortti, nopeasti hankittu pintapuolinen kauneus/komeus, hauras sivistys, kätketty fyysinen ja sosiaalinen saastaisuus, uskottomuus, lasten laiminlyöminen, ahneus, syöpöttely, juopottelu, epäluotettavuus ja pyrkyrimäisyys ovat tosielämän faktoja suomalaisen kulttuurin reaalitilasta.

Kenties moraalisesti ala-arvoisen alkoholistin ”ymmärtäminen” luonnistuu erityisen hyvin "kunnon" ihmiseltä, joka sisimmässään kokee – ja oikeaan suuntaan – kuuluvansa jollain tavalla itsekin roskaväkeen.

Millä tavoin 1950-luvun Suomi suhtautuisi nykymenoon eli esimerkiksi työväenluokan aatteellisuuden näivettymiseen, nuorten, työttömien ja vanhusten syrjäytymiseen, tuloerojen kasvamiseen, kristinuskon arvostuksen romahtamiseen, kirkon merkityksen vähentymiseen, urheilun ja itsensä sivistämisen katoamiseen suurten harrastusten joukosta, törkeään yleiseen kielenkäyttöön viestimissä, pornoon, ja väkivaltaviihteeseen - tämän jo mainitun ja moneen kertaan korostetun ”katuroskaongelman” lisäksi?



Johannes

(Muokkaus 13.12.2016)

Kun viattomuus murhattiin Meksikossa

Seven Raped in Attack on Youth Camp

Posted by petrichk on July 20, 2012 · Leave a Comment

07/20/12 – A brutal attack on a group comprised largely of teenagers camping outside Mexico City has provoked significant public outcry and prompted the state police to act quickly to investigate. About 90 people were camping in the Colibri ecological park–located near the town of Ixtapaluca, a suburb of Mexico City located in the state of Mexico (Estado de México, Edmox)–on July 12 when an 11-person gang stormed into the site, firing shots into the air. The attackers were armed with a variety of weapons and proceeded to assault the group, who were participating in an overnight Christian retreat. The attack resulted in seven females raped–at least three of whom were minors–, another five people beaten, and cash and goods, including two cars, stolen. Although the cars were eventually recovered by police, the journal Impacto estimated the loss of cash and goods originally taken at approximately $10,000 (USD). The group had apparently arranged for police patrols in the area during their stay, but it appears that there was not a police presence in the park during the time of the attack because the authorities did not learn of the events until one of the adult organizers was able to reach a local police station. Calls for help were hampered by the park’s hilly geographical layout, which also has poor cell phone coverage.

Yesterday, the Attorney General’s Office of Mexico State (Procuraduría General de Justicia del Estado de México, PGJEM) announced the arrest of 17 people in conjunction with the attack. The operation was undertaken jointly between the Secretary of Citizen Safety (Secretaría de Seguridad Ciudadana, SSC) and the state police. Of the detained, there are two women and 15 men, including three policemen and one former member of the military. El Occidental reports that the perpetrators belonged to a local gang called "Los Cadenos" and that items belonging to the campers and reported missing were found in the homes of those arrested. The Attorney General of the state of Mexico, Alfredo Castillo Cervantes, went on to state that six people had already confessed to the crime and that 11 of the people arrested had been identified by eyewitnesses. This case of swift justice is notable given that Amnesty International recently reported that the state of Mexico has one of the worst human rights records within the country, and that on average police are able to solve one out of 21 rapes in the region.

The area is within the territory of a variety of drug cartels but in general it is unaffiliated criminal gangs who prey on campers. There have been scattered attacks on campers in the park by small scale criminal groups in the recent months.

Sources:

http://justiceinmexico.org/2012/07/20/seven-raped-in-attack-on-youth-camp/

----

Kun ajattelen mitä uutisessa mainitut 90 lasta ja nuorta joutuivat kokemaan kirkon vaellusleirillä - kristinuskoa virallisesti tunnustavassa Meksikossa, jokin sisälläni vaikenee.


Kuvittele itsesi nuoreksi, jota vanhemmat ovat siihen asti suojelleet ja joka viettää viimeisen lapsuuden illan rukoillen ja lukien Raamattua. Sydämessäsi on  uskoa ja luottamusta elämään ja Jumalan suojeluun. Heräät keskellä yötä laukauksiin, joita ammutaan ilman pelkoa paljastumisesta, vaikka ampumisen melske kiirii etenkin yöllä  pitkälle.


Rosvojoukko, jossa on mukana poliiseja ja yksi entinen sotilas, käyvät uskovaisten lasten ja nuorten kimppuun. Rukoilet valtavassa hädässä ja pelossa samalla, kun katseesi etsii piilopaikkaa, mihinkään et voi mennä. Valokiilat vilkkuvat, ruuti haisee, kiroillaan, komennellaan ja ojennetaan kiiltäviä aseita. Et halua saada luotia selkääsi.


Vapiset ja tottelet. Rosvoilla ei ole kiirettä. He varmaankin tietävät saavansa riehua rauhassa. Kuulet rukoilevia ääniä, anontaa, kiljumista, hakkaamista, ja voit vain seurata vierestä kuinka raakalaiset valikoivat joukosta mieleisiään tyttöjä ja nuoria naisia raiskattaviksi. Leiriä piti vartioida rehellisten poliisien - kumma kyllä heistä ei näy jälkeäkään. Sinua ei lohduta myöhemmin se, että tämä rikos selvitettiin harvinaisen nopeasti. Ehkäpä valtuudet ylitettiin ja joku veteli naruista niin, että kopla joutui heti kiikkiin. Tämän rikoksen taustat jäävät todennäköisesti pitkään hämäriksi. Yksi asia on päivänselvä. Jos olisit ollut paikalla, et jatkaisi enää lapsuuttasi. Aikuistuit yhdessä yössä. Tervetuloa maailmaan, jossa sairainkin mieli saa toteuttaa rikolliset fantasiansa. Kuka jaksaa tämän jälkeen rukoilla tai luottaa ihmisiin? Sen miettiminen hiljentää ainakin minut.

Johannes

Arvot ja uskonnonopetus

Foto: Deneb

Sanotaan: "Meitä on moneen junaan, ja kaikki eivät löydä edes asemalle." Minusta tuntuu, että arvoskekustelussa junan, kiskojen ja aseman ymmärtäminen on ylipäänsä jokin lähes mahdoton tehtävä.

1) Teesi

”Arvoilla täytyy olla jokin kiinnityspinta, eivät ne voi ilmassa kellua.”

Lapuan piispa Simo Peura uskonnonopetuksesta. Pohjalainen/Aamulehti 13.7.-12.

2) Erittely

Oikeata ja väärää mittaavat määrätyssä mittausjärjestyksessä tapa, normi ja arvo. Esimerkki: Oikeasta tavasta käyttää autoa siirrytään yleisesti hyväksyttyyn normiin kiinnittää turvavyö ja lopuksi arvoon elämän suuresta merkityksestä. Mitä abstraktimpi oikean ja väärän käyttöyhteys on, sitä enemmän se tavallisesti liittyy arvoon, mutta arvon käyttöyhteys on aina vain abstrakti. Kun puhutaan, että jollain asialla on – siis juuri oikean ja väärän viitekehyksessä – arvoa, viitataan samalla asiaa itseään korkeampaan suhteeseen. Esimerkki: elämällä on arvo, koska se on ainutlaatuinen ja harvinainen ilmiö (luonnontieteellinen perusta), tai koska se on elämän luoneen Jumalan työn ilmaus tai koska Raamattu kieltää tappamasta (uskonnollinen perusta). Näin on samalla esitetty arvon päätepiste etiikassa. Arvojen korkein taso on itseisarvo eli arvo, joka ei ole arvokas vain jotain hyvää käyttöä varten vaan arvokas itsessään ilman muuta välitöntä tai välinehyötyä arvon kannattajalle.

Tavan kiinnityspinta on yksilöä ohjaava käyttäytymismalli. Tapa voi olla hyvä, huono tai siltä väliltä. Tavan oikeudellisuus on usein kiistanalainen eri tilanteissa. Siksi käytetään tavallisesti eri tapoja eri tilanteissa. Esimerkki: Ihminen auttaa rahapulaan joutunutta ystäväänsä mutta ei kadulla rahaa kerjäävää romanialaista. Tavan valinta pohjautuu eri perustoille, kuten yleiseen mielipiteeseen, oman viiteryhmän tottumuksille, tai erityisesti tunteeseen (tunneihmiset) tai paljolti järkeen ja analysointiin (järki-ihmiset). Tapoja, ja niitä astetta korkeammalla tasolla olevat normit, ovat postmodernissa Suomessa suuresti vaihtelevia. Arvojen puolella havaitaan tätä suurempaa yhteneväisyyttä. Arvoja voidaan asettaa keskenään moneen järjestykseen mutta lopulta suurin osa ihmisistä arvostaa korkeimmalle sijalle terveyden, perheen, ystävät ja hyvät harrastukset. Näiden arvojen ns. kiinnityspinta on suoraan henkilön välittömässä elämässä, hänen ns. situationaalisuudessaan. Arvot voivat myös muuttua. Esimerkki: Huume- tai päihdeongelmainen ihminen kokee ensin arvokkaaksi nauttia, pitää hauskaa ja vältellä  vapautta rajoittavia vastuusuhteita. Päästyään irti huumeista muut arvot ovat ajaneet päihtymyshakuisen ja irrallisen elämäntavan ohitse.

Itseisarvot ovat alue, jossa arvon kiinnityspinta on arvoista haurain ja abstraktein. Mikä ja millä perustein on niin tärkeätä itsessään, että se ajaa ohitse jopa itsesäilytysvaiston? Altruistinen toiminta 1900- luvulla on pohjautunut neljään pääaatteeseen: kommunismiin ja sosialismiin, natsismiin ja fasismiin, vapauden ja tasa-arvon humanistiseen aateperintöön alkaen valistuksen ajasta, ja uskontoon (esim. kristinusko, islam, ja juutalaisuus). Postmodernissa yhteiskunnassa juuri itseisarvojen kiinnityspinta on käynyt ja on ilmeisesti edelleen käymässä entistä kapeammaksi. Pääaatteemme ovat kokeneet  arvon menetystä islamia lukuunottamatta.

3) Johtopäätös

Arvot eivät ole silti tosiasiassa mihinkään hävinneet eivätkä tavat kadonneet, mutta arvoja arvollistetaan monella tavoin ja yhden hyvä tapa voi merkitä toiselle huonoa tapaa. Piispa Simo Peura kenties ajattelee, että koulujen uskonnonopetus vahvistaa arvopohjaa juuri itseisarvojen suuntaan, sillä  itseisarvot ovat kaiketi menettäneet eniten sijaa nykymaailmassa mutta erityisesti Euroopassa. Kun arvoja asetetaan moneen järjestykseen ja kun järjestys on muuttuvaista, ihmisiä ohjaa käytännön arvovalinnoissa pitkälti itsekkyys ja oma etu, kasvojen menettämisen pelko ja huoli ajautumisesta tärkeiden sidosryhmien ulkopuolelle. Riittääkö ns. arvopelaaminen yhteiskunnan arvopohjan perustaksi?

Yhteiskunnalla on edessään tulevaisuutta koskevia suuria muutoksia ja sosiaalisen elämän haasteita. Miten selvitä energiapulan ja ilmastomuutoksen ja uusien ”kansainvaellusten” tuomista rasituksista? Miten hoidamme inhimillisellä tavalla vanhukset ja sairaat, kun suuret ikäryhmät kypsyvät hoitoasteelle? Kuinka Suomi huolehtii oikeudenmukaisella tavalla maaseudustaan? Miten Suomi hoitaa ihmisoikeuskysymyksiin puuttumisen esim. tilanteessa, jossa ihmisoikeuksia  rikkonut Kiina on suuri taloudellinen voimatekijä? Näiden ja muiden samankaltaisten kysymysten arvollisiin linjauksiin eivät riitä varsin suhteelliset tavat, normit ja länsimaiset arvot.

Myös yksilön elämässä on ruohonjuuritasolla runsaasti valintoja, joissa edellytetään nykyistä enemmän itseisarvojen ymmärtämistä ja sisäistämistä. Mikä estää ihmistä irstailemasta ja särkemästä perheitä, pettämästä, varastamasta, valehtelemasta, lusmuilemasta, ja mikä estää häntä ryyppäämästä ja sekaantumasta huumeisiin? Mikä estää koulumurhat, joukkomurhat ja kiduttamiset? Se, että ihmisellä on eräitä tärkeitä itseisarvoja, joita seuraten hän pääsee vaikean tilanteen ylitse, kun elämässä tulee vastaan houkutuksia ja kiusauksia, pettymyksiä, petollisuutta, väkivaltaa ja rakkaudettomuutta.

Itseisarvot eivät esiinny kiinnityspinnoitta. Uskonnon opettaminen on parhaimmillaan lapsen ja nuoren ohjaamista egosentrisyyttä suurempaan arvoyhteyteen. Länsimaissa on mielestäni luontevaa opettaa laajasti kristinuskosta, koska tietylle uskonnolle uskontoihin liittyvät arvot aina liittyvät, ja koska islamin vahvistaminen maassamme ei varmaankaan ole kansan yleinen tahto. Etiikkaa voidaan tietenkin opettaa myös elämänkatsomusopin ja koulufilosofian avulla. On silti pidettävä mielessä, ettei elämänkatsomusopin tai filosofian opetuksella ole arvoihin vaikuttavaa voimakasta, itseisarvoja tuottavaa merkitystä ilman uskoa ja luottamausta sen ideologiseen viitekehykseen. Emme siis voi palauttaa vain filosofiaa opettamalla uskoa valistuksen ajan ja humanismin arvoihin, jos yhteiskunnassamme – sen todellisessa elämässä – humanismi on vain yksilön egosentrisyyden tai määrättyjen poliittisten puolueiden itsekkäiden pyrintöjen naamioverkko. Tällä hetkellä vain kristinusko ja islam ovat Euroopassa vielä riittävän elinvoimaisia kyetäkseen luomaan ympärilleen itseisarvoihin liittyvää henkisyyttä jopa postmodernissa maailmassa. Luonnontieteellinen katsomus esim. elämän suuresta arvosta harvinaisuuteen pohjautuen on itseisarvokeskustelussa hatara. Siitä ei voida esim. johtaa mikä elämä on toista ensisijaisempaa arvollisessa mielessä.

Uskonnonopetusta vastustavilla tahoilla ei ole tuoda uskonnon tilalle mitään yhtä voimakasta kysymyksen arvollisessa merkityksessä. He siis kritisoivat opetusta, jonka älyllistä ja filosofista merkitystä he eivät entuudestaan riittävästi ymmärrä. Tietämättömyys saa heidät  jakamaan tietojaan.

Johannes

Kesätervehdys

"Kesäyö Norjassa" (1978) Deneb

Viihtyisää juhannusta ja keskikesän juhlaa  luonnollisissa merkeissä: sauna, hyvä ruoka, kahvi, kirjat, vanhan ajan musiikki, hitaasti nouseva ja vitkaan tyhjentyvä jussinmalja.

"Elämä täällä on vain kuin vedessä

kuun kuvajainen

Otat sen kämmenelle

Kummeksit: Onko sitä?"

(Tsurayuki)

Johannes

Luostariuskovaisuudesta arkikristillisyyteen

"Pylväspyhimys". Foto: Internet

Ajallemme on luonteenomaista kahtiajako ns. tavallisen ja ns. tosiuskovaisten elämän välillä. "Normaalit ihmiset" sisäistävät kouluopetuksesta tieteen popularisoituja tutkimustuloksia, seurustelevat keskenään vapaita seksisuhteita harrastaen, pitävät hauskaa enemmän tai vähemmän "kosteissa merkeissä", käyvät kesätapahtumissa kuuntelemassa rockia tai tangoa, viljelevät rentoa, joskus ronskia ja välillä aivan roskaväen kieltä, ja ovat työ- ja harrastuskeskeisiä puuhamiehiä. "Normaaleilla ihmisillä" on avoimesti hetero- tai homosuhteita.

"Tosiuskovaiset" hylkäävät tieteen ja kouluopetuksen tulokset, jos nämä ovat joidenkin raamatunjakeiden vastaisia, sinnittelevät vaivoin seksuaalisten yllykkeidensä kanssa. Heillä on oma musiikkikulttuuri. Nämä ihmiset ovat kuin aikamme puritaaneja tai protestanttisia "luostariveljiä ja -sisaria". Heidän mielestään Raamattu on auktoriteetti jokaiselle asialle, mutta he eivät välttämättä lue laajasti Raamattua. He voivat myös salassa elää jyrkästikin eri tavalla kuin toisille tiestään opettavat.


Uuteen "luostarikristillisyyteen" kuuluu tärkeänä maneerina iskulauseiden toisto. Määrätyt sanankohdat kertaantuvat. Näitä ns. kaanaan kielen kielikukkasia tavataan peltomäärin.  Yhteistä on se, että  toistetaan  yhteisössä liikkuva puhemaneeri ilman, että se pyritään merkityksellisesti ymmärtämään selvästi syvemmällä tasolla. Osaksi kielikukkasten kautta yhteisön jäsenet tunnustautuvat "luostarinsa" kannattajiksi ja ottavat vastaan jäseneksi samoja maneereja esittävän henkilön. Muurien ulkopuolelta tulvivia viestejä tulkitaan niin, että  säilyy jännite pimeyden ja valkeuden maailman välillä. Oman yhteisön ulkopuolella on saatana valmiina tuhoamaan hetkessä kaiken. Tosiuskovaiset tuomitsevat myös heidän oman viiteryhmänsä ja ns. normaalien ihmisten välimaastoon jäävän "arkikristittyjen" joukon. "Arkikristityt" ovat heistä omaksuneet piirteitä sekä vanhasta kristillisestä kulttuurista että nykykulttuurista. Tämä herättää "tosiuskovissa"  epäluuloja.
  

Nämä kaksi maailmaa, tavallisten ihmisten ja "luostariuskovaisten piiri", elävät Suomessa  varsin rauhallista rinnakkaiseloa. Yhdysvalloissa tavattavia aggressiivisia kärjistyksiä ei meillä esiinny. Pidetään luonnollisena, että jos normaalissa elämässä nousee ylitsepääsemätön seinä eteen - henkinen tai aineellinen vararikko - suruton hakee viimeisenä oljenkortenaan apua nykyajan luostarista. Hänen sallitaan tulla "tosiuskoon". Kuuluu vähän asiaan, että tämä henkilö siirtyy uskovaisuutensa myötä myös henkiseen luostariin. Silloin hänen odotetaan jättävän pois kaikki normaalit tavat, jos ne ovat ristiriidassa uuden luostarisäännön kanssa. Koska tulokkaalla on silta poltettuna entiseen elämään ja poltteleva vararikko käsillä, hän haluaa ottaa vastaan "koko paketin" ja opettelee uudet tavat, erityisesti keskeisen kielen, ja omaksuu luostariveljen identiteetin.

Tavallisten ihmisten iloisen ja mielihyväkeskeisen maailman ja askeettisesti  suuntautuneen luostarin piirin rinnalla on huomaamaton, itsestään vähän meteliä pitävä "arkikristittyjen"  kolmas maailma.


Jumala on Jeesuksessa esittänyt rakkauden koko lain, rakentanut valtakunnan ihmisten puolesta ja kantanut ristillä  urakkaan pystymättömien ihmisten kuorman.  Jumala voisi puhuu Jeesuksessa vaikkapa näin: "Tekoni on kaiken inhimillisen ponnistelun loppu. Tämän jälkeen teidän ei tarvitse koskaan kuluttaa itseänne loppuun täyttääksenne uskonnon lait ja omat vaatimuksenne. Kaikki hyvä, jota teette, tapahtuu vapaaehtoiselta pohjalta ja vain siksi, että rakastatte minua." 


Jeesus on elävä persoona, joka liikkuu keskellämme kaikkialla. Jeesus voi yhä tulla  luoksesi ja kysyä: "Rakastatko sinä arkisesti minua?"

Jeesus on  oman yrittämisen ja sovinnaistapojen loppu. Jeesus on elävä henkilö ja hän ei suostu elämään vain henkisissä luostareissa. Hän on taakkojen kantaja, armahtaja, suuri pelastaja ja etsijä. Tämän rinnalla henkisten luostareiden luostarisäännöt ja kaikki kummallisimmat tavat ja oudoimmat askeettiset rituaalit himmenevät.

Johannes

(Muok. 1.1.2014)

Pedofiia ja kristillinen moraali

Taideteos kunnioittaa Turkin armenialaisvainoissa kärsineitä ja menehtyneitä kristittyjä tyttöjä ja naisia. Foto: Internet

Tytöt ja naiset, joskus myös pojat, ovat aina kokeneet kidutusta ja seksuaalista väkivaltaa sotien ja kansanmurhien yhteydessä. Nämä uhrit ovat olleet karmeita lukuja ihmiskunnan historiassa. Suurten mullistusten varjoon, ikään kuin "vähäisimpinä rikoksina", jää ikävä kyllä normaaleissa yhteiskuntaolosuhteissa tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kirjoituksessani en käsittele islamin ja pedofilian suhdetta, jota usealla taholla jo on käsitelty. Keskityn tunnustavien kristittyjen parissa ilmenevään pedofiliaan .



Seurasin  (24.5.-12) toimittaja Susanna Päivärinnan ajankohtaisohjelmaa, jossa keskustelivat luterilaisen kirkon piirissä toimivan uskonnollisen yhteisön keski-ikäinen johtohenkilö, uhri ja muutama muu aiheen ympäriltä.


Yhdyskunnan "puhemies" korosti ripin - myös maallikon antaman - pyhyyttä ja rippisalaisuuden ehdottomutta. Uhrin mielestä tämän liikkeen keskellä ahdisti elää eikä omista kokemuksista ollut mahdollista kunnolla puhua, koska tässä yhteisössä ongelman selvittely lähtee "evankeliumista". Katsotaan yleisesti, että uhrin pitää antaa anteeksi, ettei "vedä syntiä julkisesti päälleen". Topakka perheenäiti totesi silloin, että on kieroutunutta suunnata huomio uhrin antamaan anteeksiantoon. Kun pedofiili iskee, tapahtuma on aina ensisijaisesti poliisiasia. "Putkaan saa kyllä papinkin ripittämään", nainen huomautti. Yhdyskunnan johtohenkilö sanoi taas ajattelevansa tekijää miten hänet voisi luotsata oikein elämään.

Olen törmännyt ennenkin käsitykseen, että kun pedofiili ns. tekee parannusta - jäätyään kiinni - ja katuu tai jättää elämänsä Jeesukselle, pitäisi lapsen ja aviopuolison "antaa anteeksi" ja tarjota mahdollisuus uuteen elämään. Ellei niin tapahdu ja mies jää ns. ulkoruokintaan, voidaan syyllistään uhri tai vaimo (usein molemmat ovat omalla tavallaan uhreja). Syyllistäminen saattaa johtaa sanktioihin.

Minusta on törkeätä miten joissakin uskovaispiireissä suhtaudutaan välillä jopa lepsusti pedofiliaan ja insestiin. Tupakasta, viinasta, pornosta, huumeista ja muusta saarnataan, jopa seurakuntaporttikieltoja jaellaan, mutta kun on kysymys lapseen kohdistuvasta seksiteosta ollaan joskus valitettavan hillittyjä ja armeliaita.


Jospa jokainen ihminen - joka nyt on pedofiili ja sukurutsaaja - vain joisi viinaa seksihimonsa tyydyttämisen sijasta, mutta ei tekisi mitään pahaa lapselle tai alaikäiselle nuorelle tytölle tai pojalle. Pedofiili on lapsenturmelija. Hänessä asuu kuvainnollisti piru, joka täytyy karkottaa.

On ajateltava erityisesti ja ensisijaisesti uhria ja tehtävä kaikki mahdollinen sen eteen, että hyväksikäyttö loppuu välittömästi. On ajateltava myös lainkuuliaisuutta ja Suomen lakia, joka on seurakuntakäytäntöjen yläpuolella. Emme voi puhua Jumalan rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, jos samalla emme todella rakasta lapsiamme ja pidä lakia yläpuolellamme asioissa, jotka ovat selvästi rikollisuuden piiriin kuuluvia. Vain tämä perheenäiti uskalsi pitää näkökulmaa niin esillä, että jopa Päivärinta katsoi aiheelliseksi kerran toppuutella - yksikin peruutus on liikaa, kun "takapuskurin" edessä odottaa lapsi.

En pidä pedofiiliä ja insestivanhempaa aivan tavallisena persoonana. He ovat pohjimmiltaan häiriintyneitä, vaarallisia, piittaamattomia lapsen suojarajoista. He tarvitsevat ensiksi poliisia, sitten sosiaalityöntekijää ja tämän jälkeen pappia, jotta heillä olisi jokin suora perspektiivi käsitellä syntiään papin edessä. Sittenkään he eivät toivu kuin korkeintaan pitkän terapian avulla. Jotkut heistä eivät tämän jälkeenkään.

Perheenäidin mielestä insestin ja pedofilian harjoittaja ei ole oikea uskovainen ja kristitty. Uhri ei ollut samaa mieltä. Miksi uhrien täytyy aina vain ymmärtää ja jatkaa uhrautumistaan? Pedofiilin kristillisyys on varmaan parhaimmillaankin hauras rakenne ihmisen persoonallisuudessa. Lapseen sekaantuja on tekoa tehdessään lähinnä outo peto, omien pimeiden voimiensa temmellyskenttä. Kristillisyys ei ole häneen syvälle juurtunut vaan on jäänyt ohueksi kuoreksi. Pappia, niin myös maallikkoveljeä, tarvitaan siihen, että usko juurtuisi pedofiiliin ja muuttaisi hänen turmeltuneen tapansa käyttää muita ihmisiä kuin esineitä kieroutuneiden tarpeidensa tyydyttämiseksi.

"Mitä tulee rippisalaisuuteen, ei kirkkolain mukaan maallikoilla ole mitään oikeutta sellaista vaatia", nuori pappismies sanoi keskustelun kuluessa.  Minulla on ollut aikaisemmassa sosiaalityöntekijän työssäni lain asettama velvollisuus tehdä tarvittaessa lastensuojeluilmoitus.


En todellakaan jaksa käsittää miksi edes pappien tulisi olla tässä lain yläpuolella. On varmasti oikein etsiä Jumalaa, pappeja, ja pyytää synninpäästöä. Mutta on yhtä oikein ottaa vastaan rangaistus pedofilian kaltaisesta rikoksesta. Kun sen ymmärtää - ja todellisen kristityn tavoin - ottaa mielellään vastaan poliisin tai sosiaalityöntekijän käynnin, ja lähtee sitten pitkäkestoiseen terapiaan.

Johannes


(Muok. 1.1.2014, 13.12.2016)

Netti totuttaa lapset ja nuoret pornoon ja raakaan väkivaltaan

"Särkynyt lapsuus". Foto: Deneb

Lastenpsykiatri ja nuorisoterapeutti Jari Sinkkonen tuntee syvää huolta lasten tietokoneajan käytöstä. Lapset pelaavat väkivaltapelejä ja seuraavat nettipornoa. Sinkkosen mukaan pornosivuille päätyminen voi vahingoittaa lasta syvästi. Terapeutti arvioi, etteivät lasten vanhemmat huomaa missä mennään tai sitten rajojen asettaminen ei onnistu. Vanhempien pitäisi jämäköityä lastensa ohjaajina ja toimia ajoissa. Sinkkonen miettii, että jo kaksi tuntia päivittäin tietokoneen äärellä alkaa olla liikaa. Mikäli lapsi raivostuu tietokonepelin sulkemisesta, ollaan jo kurinpidossa myöhässä. Yleensäkin puuttua pitäisi ennen kuin lapsi esim. jo kompuroi humalassa kotiin. (AL 10.05-12)

Ajallemme on tyypillistä, ettei vapaamielisen ilmapiirin vallitessa pystytä asennoitumaan kieltoihin oikealla tavalla. Vapauden, perherauhan ja kaveruuden tähden torjutaan luonnollinen ja järkevä huoli oikeasti ihmistä vahingoittavista tavoista.


Televisio ja näyttöpääte ilmeisesti hämärtävät vaaran tajuamista. Kun väkivalta tai porno - joskus molemmat yhdessä - tapahtuu "vain" ruudulla, kuvitellaan todellisuuden jatkavan kulkuaan omaa rataansa. Kuitenkin ihmisen mielen tasolla niin ns. todellisuus kuin fiktio synnyttävät aina sisäisen reaktion. Olemme toiseksi pääasiassa juuri sisäisen rakenteemme rakentamia persoonia maailmassa. Siksi ei ole yhdentekevää mitä ihminen lukee, katselee tai lietsoo itsestään esille ajatuksissaan.

Minusta tuntuu todella absurdilta ajatus, että ihmisestä, joka on varhaisesta lapsuudesta lähtien keskittänyt suuren osan ajatuksistaan ja energiastaan tappamispeleihin, pornoon ja sadismiin voisi lopulta kehittyä luonteeltaan hieno ihminen ja vanhempiensa vanhuuden valopilkku. Hänen kehityksensä tasapainoiseksi ihmiseksi vaatii vähintään paljon ylimääräisiä ponnistuksia.

Johannes

Vamos: kannabispsykoosien määrä kasvanut nuorten parissa

Kannabiksen käyttö on kasvanut "räjähdysmäisesti helsinkiläisten nuorten keskuudessa viimeisen vuoden aikana", kerrotaan Helsingin Diakonissalaitokselta. Vamos-projektin mukaan on selvinnyt, että nuorten asenteet kannabiksen käyttöön ovat usein positiivisia. Vamoksen projektipäällikkö Ulla Nord esittää, että kannabispsykoosien määrät nuorten keskuudessa ovat "kasvaneet ihan hirveästi" Helsingissä.


"Moni nuori kertoo, että kannabiksen käyttö alkaa yläkouluiässä ja pahenee siinä vaiheessa jos yhdeksännen luokan jälkeen jää vaille mitään koulutuspaikkaa tai tekemistä", Nord kertoi Diakonissalaitoksen järjestämässä päihteiden käyttöä käsittelevässä tilaisuudessa tiistaina. Nordin mielestä nuoret ryhtyvät käyttämään päihteitä usein jo 11-12-vuotiaana. Suurimpia ongelmia nuorille ovat Nordin mukaan syrjäytyminen, päihdeongelmat, rikollisuus, talousongelmat ja asunnottomuus.

(US 15.5.2012)

"Alle 25-vuotiaden huumeiden käyttö näyttää lisääntyvän Suomessa nopeasti. Vaikkei tarkkoja tilastoja asiasta vielä ole, on tämä havainto tehtävissä sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että A-klinikkasäätiön palvelupisteissä pääkaupunkiseudulla. Erityisesti nuorten naisten päihteiden käytöstä on vaikea puhua. Naisten päihteiden käyttö on usein vaiettu asia siihen liittyvän häpeän vuoksi."

Helsingin Diakonissalaitos (15.5.-2012) linkki

Varhempien tutkimusten mukaan kannabiksen suosio oli laskenut nuorten keskuudessa mutta lisääntynyt nuorten aikuisten, erityisesti miesten parissa. Nämä uudet tiedot ovat huolestuttavat. Tämä voi viitata asennemuutokseen, joka edeltää huumeaaltoa, mutta erityisen huomionarvoista on se, että nuoret rupeavat käyttämään päihteitä tosiasiassa lapsina, siis 11-12 vuotiaina.

Kun päihteitä yleensä otetaan ja vielä tupakoidaan, voidaan myös kannabista kokeilla jo varhain. Kannabis ja alkoholi ovat hyvin vaarallisia aineita lapsen ja varhaisnuoren aivoille. Ongelma on vielä sikäli polttava, että jos kannabista käytetään yleisemmin ja aloittamisikä vielä laskee, menee pitkään ennen kuin vanhemmat tajuavat lapsensa sortuneen huumeisiin tai lapsijuopotteluun.


Vanhempien käsitys päihdemaailmasta ei aina vastaa lasten ja varhaisnuorten tosiasiallista maailmaa.


Mitä tästä tulee seuraamaan? Voidaanko kehitystä vielä jarruttaa ja miten?

Johannes

Elävä kristinusko vai kiihkeä islam?

Foto: Internet

Kirkon tutkimuslaitoksen teettämän tutkimuksen mukaan kirkon opettamaan kristinuskon Jumalaan uskoo 27 prosenttia suomalaisista, muulla tavoin Jumalaan uskoo 23 prosenttia ja 21 prosenttia ei usko lainkaan. Loput eivät joko kerro kantaansa tai he ovat ns. epäilijöitä. Tutkimuksen tuloksesta on vedetty johtopäätös, että vaikka kansalaisten "usko horjuu" vanhoista perinteistä kuten Suvivirrestä halutaan pitää kiinni. 60% suomalaisista haluaa krisinuskoa opetettavan kouluissa. (AL 15.5.-12.) Tutkimus on ajatuksia herättävä.

Tutkimustulokseen vaikuttaa osaksi yleinen muutos ns. suurten kertomusten uskottavuuskehityksessä. Kulttuurimme merkittävin "suuri kertomus" lienee tieteen evoluutioteoria. Kaikki muu on kärsinyt enemmän tai vähemmän. Jos sosialismin kannatus olisi mitattu periaatteella: "Uskotko sosialismiin niin kuin Karl Marx kirjassaan "Pääoma" kirjoitti?" sosialisminkin kannatus olisi kyselyn mukaan vähäistä.

Marxin ja Leninin kootut teokset ovat päätyneet kommunistikodeista halpamyyntiin "divareihin" tai kaatopaikoille. Silti sosialismi ei ole Suomesta täysin hävinnyt. Aate kerää uusia jäseniä nuorisostakin. Dogmaattisen sosialismin tilalle on noussut joustava sosialismi, joka ei jaa maailmaa yhtä kategorisella tavalla kuin Marxin ja muiden sosialismin suurten "partojen" opetukset.

Kristinuskon tulevaisuus voi olla samanlaisessa kehitysuomassa kuin postmodernin sosialismin. Kristinuskoa tulkitaan entistä enemmän ja sitä sovelletaan yhtä aikaa monesta näkökulmasta maailmaan ja ihmiseen. Ei kyetä nostamaan suuria auktoriteetteja tulkinnan tuomareiksi ainakaan entisellä tavalla. Näkemyksistä kilpaillaan ja parhaimmat jäävät eloon, mutta oikeastaan sama tilanne vallitsi kristinuskon alussa. Alkukristillisyys koostui useista kristittyjen ryhmistä ja heillä on ollut tutkimuksien mukaan erilaisia, keskenään kilpailevia käsityksiä esim. Uuteen testamenttiin päätyneistä kirjoista. Tarkasti katsottuna kristinusko ei ole ollut koskaan  aivan yksiselitteinen ja kaikkialla juuri yhtenä hyväksytty oppi edes kirkon valta-aikana.

Jotkut esittävät tutkimustulosten pohjalta, että kristinusko on aika maallistaa lopullisesti. Kun usko "kirkon oppeihin" on vähäistä, voitaisiin keskittyä vain sosiaalisiin rituaaleihin: avioliittoon siunaamiseen, kaste- ja rippijuhliin, ja koulun päättäjäisiin toivottuine "suvivirsineen". Miksi kuuluttaa enää rukoilevia ja Jumalaa syvemmin ajattelevia kirkonjäseniä? Johtopäätös on aivan väärä. Se ei ota huomioon ihmisen yleisiä uskonnollisia tunteita ja hengellisiä tarpeita. Osa uskonnollisista tunteista sijaistyydytetään urheilun, viihteen ja politiikan saralla. Silti löytyy aina myös niitä henkilöitä, joiden uskonnollinen kaipaus johtaa etsimään Jumalaa kirkosta tai yhteisöstä, jossa opetetaan elävästä Jumalasta, siis Jumalasta, joka haluaa suhteen ihmiseen ja käyttää häntä maailmassa tahtonsa mukaisesti.

Mikäli kristinuskosta ja kirkosta muokataan vain muodollisia riittejä ja rituaaleja tarjoava perinneinstituutio, maatamme lähimpänä oleva seuraava suuri, elävä uskonto valtaa Suomessa alaa. Tämä uskonto on islam, joka on valloittanut "maata" aseitta Euroopassa jo pitkään. Käytännössä valitsemme vain kristinuskon ja islamin välillä. Joko tuemme kristinuskoa tai emme - ja annamme välillisesti apumme islamille.

Islam ei ole lähtökohtaisesti  sen huonompi uskonto kuin mikään muu maailmanuskonto. Monet islamin kannattajat ovat fiksuja ihmisiä ulkomailla tai Suomessa. Islamin ongelma länsimaisen ja suomalaisen kulttuurin kannalta ovat kumminkin sen omat kiihkeät fundamentalistit. Jokaisessa uskonnossa toimii aggressiivinen äärisiipi. Meillä Suomessa on täysin totta, että luterilaisen kirkon, helluntaikirkon, vapaakirkon sekä muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien ja  yhdistysten fundamentalistikristityt ovat osa luonnollista kulttuuriamme mutta fundamentalistimuslimit eivät. Oman suomalaisen kulttuurimme kristityt fundamentalistit eivät tapaa tehdä terroritekoja-

Länsimainen yhteiskunta tekisi viisaasti, jos se antaisi nyt kaiken tuen kristinuskolle - ennen kuin meidät yhteiskuntanan pahimmassa tapauksessa lopulta pakotetaan  seuraamaan islamin uskon lakeja. 

Johannes


(Muok. 1.1.2014)

Olet vapaa valitsemaan mutta et vapaa olemaan valitsematta

En usko sellaiseen individualismiin, että ihminen voi pysytellä täysin rauhassa  maailmassa, ja vain harrastaa itselleen kivoja asioita, kuten käydä vain "meidän porukan" klubissa, hienossa ravintolassa, kauniissa kirkossa tai tunnelmoimassa  lämminhenkisessä helluntailaiskokouksessa. Vaikka ihminen olisi vain kiinnostunut autoista, moottoripyöristä, shoppailusta, ulkomaanreissuista, vaatteista, lapsista, koirista, kissoista - ja kuka mistäkin -  muu maailma työntyy ihmisen halua ja kiinnostusta erikseen kysymättä ihmisen rinnalle. Jokainen valinnan hetki ja jokainen valintaan käyttämätön hetki sitoo meidät kehitykseen, jolla on viimeiset vuosisadat ollut vain kaksi purkautumistietä: totalitarismi -poliittinen  ja uskonnollinen suvaitsemattomuus - ja inhimillisyyden aate -  politiikan demokratia, uskonnollinen suvaitsevaisuus, ekumenia, etninen suvaitsevaisuus, suvaitsevaisuus sukupuolisen suuntautumisten kesken.

En usko sellaiseen harhakuvaan, että Euroopan ja muun maailman totalitarismin kehittyminen huipentui Adolf Hitlerin Saksaan ja näivettyi valtakunnan kukistumisen jälkeen. Natsi-Saksa on ollut vain yksi totalitarismin ilmiöistä. Ilmiöitä tavataan pienemmällä mittakaavalla kaikkialla: laittomuus tai lain kiertäminen, fundamentalismi kristinuskossa ja islamissa, Suomen poliittinen oikeistolaistuminen populaarissa  ajanhengessä pakolaisia, ulkomaalaisia, värillisiä vastaan, homojen halveksunta, ja yhteiskuntapolitiikan arvojen yleinen koventuminen. "Köyhät kyykkyyn ja kuoppaan", on talouselämää todellisuudessa johtavien talousmiesten, poliitikkojen ja virkamiesten motto. Sitä toistavat perässä pienemmät kihot useita rivikansalaisia myöten. Samanlaista kovuutta esiintyi vaikka kuinka paljon natsien hallitsemassa Saksassa, jonka "kansallissosialismi" oli oikeasta sosialismista kaukana.

Mutta uskon sellaiseen realismiin, että ympärillämme pyrkii aktualisoitumaan myös jatkuvasti hyvä, oikeudenmukainen yhteiskunta. Se on totalitarismin kanssa kilpaileva vaihtoehto. Sillä on ihimilliset, hyvät kasvot: laillisuus, demokratian hyveet päätöksenteon avoimmuuksineen, esikeskusteluineen, uskonnollinen suvaitsevaisuus ja liberaalisuus, ekumeenisuus, rotujen välinen yhteistyö, sillanrakennus eri vähemmistöjen ja valtaryhmien välillä.

Kummatkin vaihtoehdot ovat yhtä todellisia. Valinnanvapautemme on samoin yhtä totta. Tässä elämme voimatta irtaantua arkitodellisuudestamme, ja tämä on samalla voimamme hyvään tai pahaan, ja samalla mahdollisuutemme ihmisyyteen ja ihmiskunnan kehittämiseen.

Johannes

Ministeri Räsänen kuittasi professoreiden "ateistipalaveriin"

Sisäasiainministeri Päivi Räsänen näki tarpeelliseksi puuttua (AL 14.12.-11) professoreiden Markku Myllykankaan ja Esko Länsimiehen kirjoitukseen ”Papit ulos yliopistosta!” (AL 20.11.). ”Professoreiden kirjoituksen ymmärtää loukkaavaksi sellainenkin henkilö, joka itse ei usko, mutta joka antaa arvon toisella tavoin ajattelevien ihmisten vakaumukselle.” Ministeri Räsänen nostaa esille uskonnonvapauden ja pitää professoreiden kirjoituksen henkeä syrjivänä. Uskonnonvapaus kuuluu myös tiedeyhteisön jäsenille. 


Hyvä, että Myllykankaan ja Länsimiehen tekstin syrjivä, tyly ja vähättelevä sävy noteerattiin myös näin korkealla taholla. Uskonto ei tarvitse puolustajaa valtiosta mutta uskonnonvapaus kylläkin. Vapaus uskoa on jo nyt uhattuna monessa suunnassa muualla maailmassa. Meidän on maassamme pysyttävä hereillä pitääksemme valtiomme todellisena sivistysvaltiona, jossa uskonnollinen vakaumus tai vakaumuksettomuus eivät nouse syrjinnän perusteiksi. Professorit ovat toisaalta ehkä tyytyväisiä ”ojennukseen”, sillä herrojen ei luulisi vain potetevan tarvetta akateemisen maailman piloihin. Julkisuus on taattu. Toinen mahdollisuus on, että henkilöiden esitys todella ilmentää länsimaisen tiedeyhteisön nykytilan: ateismin kuohuviinilasi poreilee ”ylitsevuotavana”. Silloin tekstin määrätty arrogantti ja jopa vallan vihamielinen vuodatus on manipuloivan tiedetahon tunteenpurkaus, ja voimme pelätä, että länsimaissa, ja erityisesti parhaillaan Suomessa, on korkeassa kurssissa ajattelun moninkertainen yksinkertaisuus. 


Jos edes tiedeyhteisön kärkipäästä ei heru viisautta, mistä sitä hankimme? Voimmeko tässä - onnettomassa - tapauksessa lopettaa vanhat sivistysyliopistot? Mitä yliopistoilla tehdään sivistyksettä?

Johannes

Rajoitteena seksuaalinen vapaus?

"On vapautta ja sitten vapautta." Foto: Internet 

Kuka antaisi ihmiselle takaisin oikeuden seksuaaliseen häveliäisyyteen ja intimiteettiin? Kuka sallisi ihmiselle välttämättömän yksityisyyden?


Kun ihminen saavuttaa sukukypsyyden, hänestä tulee kiinteä osa yhteiskuntamme seksuaaliroolipeliä. Mikään muu "juttu" ei näytä kiinnostavan ympäristöä enemmän kuin seksuaalisuuteen liittyvät yksityisasiat eikä eroa ole sillä puhutaanko uskovaisten, epäilijöiden tai ateistien tungettelevaisuudesta. Nuorta halutaan tavalla tai toisella käyttää hyväksi seksuaalisesti ja hänen asemansa yhteisöjen jäsenenä sidotaan seksuaalista toimintaa, pukeutumista ja puheita koskevien rooliodotuksen täyttämiseen. Suuri osa ihmisen energiaa kuluu roolipeliin ja siihen liittyvään manipuloimiseen vastaamiseen.

Me emme ole seksuaalisesti vapautuneet. Sellainen puhe on pötyä. Suurinta vapautta on saada kokea suojaraja itsensä ja lähiyhteisöjen välillä, mutta niin ei yleensä tapahdu. Yhtäällä omalle alueellemme tunkeutuvat pornobisnes, toiset mielipidemanipuloijat, erityisesti elämämme oman seksuaalisen tyydytyksensä välineeksi esineellistävät "vapaamieliset", toisaalla joudumme ankarien uskovaispiirien normien ja hengellisyydellä ratsastavan aivopesun uhriksi. Joskus - näin etenkin nuorten ihmisten, erityisesti naisten kohdalla - henkinen käännytystyö vapaamieliseksi tai ahdaskatseiseksi muuttuu ruumiilliseksi väkivallaksi. Koskemattomuuden fyysinen loukkaaminen on tulos oman koskemattomuuden turvan menettämisestä ennen ruumiin kosketusta.

Vapautta ei tarjota. Vapauden voittaa onnistuneen kapinan kautta. Älkää antako toisten sanella itsellenne miten avoimia ja rohkeita teidän tulee olla, ei uskovaisille nauraa räkättävän jengin, ei helvetin lieskoja uskomattomien osaksi povaavan hengellisen tai hengelliseksi itseään kutsuvan seurakunnan. Helvetti ei ole edessä ainakaan seksuaalisuuden osalta vaan jo keskellämme. Se on vapauden ja syvimmän inhimillisyytemme kadotus, jossa voimme kumminkin havahtua, perääntyä ja keksiä infernaalisen salin. Tämän kadotuksen portit eivät ole lukitut. Vain pelko vielä pahemmasta pitää vangitun ihmisen vankilassaan.

Seksuaalisuus osana ihmisen omaa itseyttä on suurimpia inhimillisiä saavutuksia. Se on virkistävä armo, vilvoittava kuin järvi roolipelin tulen ja tulikiven jälkeen.

Johannes


(Muok. 1.1.2014, 13.12.2016)

Asko Saari huolissaan nuorista

Lastenkodinjohtaja Asko Saari Tampereelta arvosteli keväällä Aamulehdessä , että osa sosiaalityöntekijöistä ja opettajista vähättelee nuorten häiriökäyttäytymistä. Hän muistuttaa, ettei nuorten kanssa pidä lepsuilla. Aamulehden pääkirjoitus (26.10.2011) palaa aiheeseen ja kantaa huolta rikoskierteeseen ajautuneiden nuorten perheoloista. 


Kiireellisiä huostaanottoja tehtiin v. 2010 yli 20% enemmän kuin edellisenä vuotena. Lisäksi psykiatrisessa laitoshoidossa hoidetaan entistä enemmän nuoria. Nuoret oirehtivat jo varhain tuoden esiin vaikeutensa lintsaamalla koulusta, käyttäytymällä väkivaltaisesti, juopottelemalla tai huumesekoilulla. Kumminkin esim. varastamista ja väkivaltaisuutta saatetaan viranomaisten kesken pitää "normaalina ikäkauteen kuuluvana kokeiluna". 


Pääkirjoitus perää vastuullisempaa ammattiasennetta, sijaisperheisiin sijoittamista ja riittävästi määrärahoja lastensuojelulle. "Kotona kaltoin kohdellusta lapsesta tulee silloin kaksinkertainen uhri joutuessaan odottamaan huostaanottoa siihen saakka kunnes budjettivuosi vaihtuu ja kunnalla on taas rahaa hoitaa velvoitteensa. Jos kuntien säästöille pitäisi panna jokin raja, jota ei saa ylittää, niin se on tässä." 

Aamulehden nostattama uhkaava tilanne on tyypillinen koko Suomelle. Sosiaalitoimi pyrkii säästämään määrärahoja ja pitkittämään huostaanottoja mahdollisimman kauaksi asettamalla epärealistisia tavoitteita lastensuojelun avohoidon tukitoimenpiteille. 


Huostaanotto maksaa yksinkertaisesti liikaa euroja, koska ympärivuorokautinen hoito ja valvonta on kallista nykyaikaisissa nuorisokodeissa. 


Toisaalta yhteiskunnan liberalisoituminen ja postmoderni arvojen pirstoutuminen antaa ymmärtää, ettei enää voida osoittaa koko yhteiskuntaa ja kaikkia ihmisiä koskevaa arvo- ja normikoodia. Nuhteettomuus on asetettu sulkeisiin. Kun tähän vielä lisätään yhteiskunnassamme alati kasvava privatisoituminen ja välinpitämättömyys ja kulutuskeskeisyys, on selvää, että puuttuu lämpimiä sydämiä, valvovia silmiä ja puuttuvia käsiä. Päihteiden liikakäyttö, alkoholimyrkytykset, huumekokeilut ja lopulta myös huumekuolemat ovat jo alkaneen kehityksen loogisesti seuraava jatko-osa, jota ei pitäisi kenenkään ihmetellä.

Johannes

Kun usko on kiihkouskoisuuden harhamaa

Päättelemmekö joskus kristillisessä Suomessa, että muslimi, juutalainen tai hindu voi olla uskontonsa sisällä kiihkouskovainen? Suuri osa meistä epäilemättä päätyy ajattelemaan siten, koska uutiset maailmalta ja historiantieto tukevat tätä käsitystä. Olemmeko sitten itse, kristillisen uskonnon keskellä, osaksi uskonnollisesti kiihkouskoista väkeä? Siihenkin on varmaan pakko vastata myönteisesti. Löydämme esimerkkejä toisuskoisten vainoamisen laajasta repertuaarista alkaen vähättelystä ja lievästä eristämisestä ja päätyen omaisuuden tuhoamiseen, hakkaamiseen, tappamiseen ja kuoliaaksi kiduttamiseen. Historian kuluessa kristityt ovat julmasti surmanneet juutalaisia, muslimeita ja omia ns. toisuskoisia, protestantit katolisia ja katoliset protestantteja ja protestantit esim. baptisteja. Vähäisemmästä vainosta on niin runsaasti esimerkkejä, ettei mikään sellainen erityisesti nouse silmään. Nykyajan voimakkaita vainoilmiöitä ovat muutamien kristillisten yhteisöjen aborttiklinikoita vastaan tehdyt väkivaltaiset iskut ja erään yhdysvaltalaisen baptistiseurakunnan kampanja ”Jumala vihaa Amerikkaa” monien Jumalan vihan sovellutuksineen, joilla mm. hautajaisia on häiritty. Tarkennettakoon kumminkin, ettei seurakunnan tyyli edusta tyypillistä baptistiseurakunnan toimintaa. Lievemmässä määrin kiihkouskoisuutta osoittaa esim. jehovantodistajien ja lestadiolaisten tunnettu tapa (seurakuntakuri) eristää jopa sukulaisten kesken henkilöitä keskuudessaan. Tosin myös monet muut yhteisöt voivat keinolla tai toisella eristää jäseniään.

Mikä on kiihkosuskoisuuden ”resepti” eli mistä aineksista se kootaan? Voimmeko päästä tästä selville erittelemällä kiihkouskoisuudessa esiintyviä käyttäytymisen yksityiskohtia? Mitä ei siis voida kuvitella puuttuvan kiihkouskoisuudesta, että se näyttäytyisi juuri omanlaisenaan? Normaalista sosiaalisesta elämästä jyrkästi poikkeava tapa ymmärtää totuus on ensimmäinen piirre. Kiihkouskoisuudessa totuuteen mielletty absoluuttisuus ylittää aina sopivuuden rajat ihmisten kesken. Toisena piirteenä voisi olla epätavallinen myötätunnottomuus. Jos ihmisellä on empaattinen luonne, hän ei edes totuutensa vuoksi aiheuta muille voimakasta kärsimystä. Kiihkouskoinen puolestaan mieltää sellaisen myötätunnon heikkouteen ja pehmeyteen kuuluvaksi. Kostonhimoiset luonteenpiirteet ovat kolmas piirre. Kiihkouskoisuudessa henkilö ei useinkaan ollenkaan kärsi oman oikeassaolemisensa torjumista ja hän voi kostaa joko uhkaamalla Jumalan tuomiolla, yleensä helvetillä tai jollain välittömällä kostotoimenpiteellä, tai hän voi kestää periaatteessa torjumista, mutta häntä on varhemmin kohdeltu niin kaltoin, että hän tajuamattaan kostaa uskonnon kautta sokeasti syyttömille kärsimäänsä pahaa. Myös erityinen vallanhalu kuulunee mukaan. Kiihkouskoinen pyrkii asemaan, jossa hän voi hallita toista ihmistä vähintään uskonnon ja moraalin alueella, mikä ei ole itse asiassa vähän. Toisaalta, viidentenä piirteenä, kiihkouskoisten kesken yleisesti seurataan jotain ns. karismaattista johtajaa, joka nostetaan muiden yläpuolelle ja jonka virheitä ei haluta nähdä tai ne selitetään parhain päin. Kiihkouskoisuutta ei ylipäänsä voi esiintyä ilman iskujoukkoa. Jopa erakoitunut kiihkouskoinen kuvittelee, että hänen kaltaisiaan on maailmassa tosiasiassa useita ja he muodostavat oman erityisryhmän. Voimakas temperamentti, ”draivi”, ei ole taas kiihkouskoisuutta, koska paljon enemmän pahaa voidaan saada kylmällä ja laskelmoivalla ”tuhonapin” painalluksella. Kiihkouskoinen liike voi kumminkin valjastaa voimakkaan temperamentin palvelemaan agitaatiota. Usein kiihkouskoisuuden koordinoija on narsistinen, jopa vallan psykopaattinen persoonallisuus, ja itse asiassa narsismin piirteet sointuvat kiihkouskoisuuden omiin piirteisiin.

Kiihkouskoisen vastakohta on kristinuskon piirissä henkilö, joka on joka suhteessa päinvastainen mutta pysyy kristinuskon dilemman sisällä. Häneen pätee Paavalin Korinttolaiskirjeessä esittämä rakkauden määritelmä: rakkaus on pitkämielinen ja lempeä, ei kadehdi, ei kerskaa eikä pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä. Henkilön, johon nämä piirteet liittyvät, on mahdotonta tai hyvin vaikea esiintyä tai ylipäänsä olla kiihkouskoinen. Hän ei ole myöskään johtajien vietävissä eikä joukon manipuloitavissa. Hänen kaikki sisäinen voimansa lähtee Jumalasta ja perustuu kahdenkeskiseen rukouselämään, viipymiseen Jumalan itsensä edessä. Tämä ominaisuus oli voimakkainta UT:ssa Jeesuksessa, joka vetäytyi säännöllisesti muista erilleen rukoilemaan ja myös paastoamaan. Jeesus saarnasi voimakkaasti ja häneltä löytyi vahvaa temperamenttia, mutta hän ei pyrkinyt väkisin Messiaan asemaan eikä koettanut luoda väkipakolla Jumalan valtakuntaa liittoutumalla esim. ns. kiivailijoiden kanssa. Jeesus jätti valinnan kuuljoille eikä koskaan vainonnut muita. Hän ei mennyt mukaan opetuslapsiensa inhimillisiin valtapyrintöihin eikä monopolisoinut asiaansa vain opetuslapsiin tai vähätellyt niitä, jotka eivät jostain syystä halunneet liittyä Jeesuksen ydinpiirin ympärille. Rakkaus ei koskaan katoa eikä Jeesuksen sanoma, mutta kaikki uskonkiihkoisuus aikanaan häviää ja jokainen uskonkiihkoisuutta palveleva teko ja sana on täynnä vain Kristuksen ruumiin kuollutta kudosta. Silti kiihkouskoisuus on aina ollut ja tulee olemaan houkutus uskovaisille kuuluivatpa he mihin seurakuntaan tahansa, houkutus, joka on mielekästä tiedostaa.

Johannes & Sinikka

Kiihkousko luo ongelmia kaikkialla

"Täysin kuutamolla." Foto: Deneb

VUORIKOSKEN HUOMIOITA


Aamulehden ”Ylänurkassa” (28.12.-11) Veikko Vuorikoski pohtii uskonnon ja väkivallan suhteita kirjoituksessaan ”Väkivaltaa uskon voimalla”. Hän puntaroi erityisesti kristittyjen ja muslimien huonoja suhteita. Joulunpyhien aikana 30 kristittyä kuoli Nigeriassa islamistiterroristien pommi-iskussa. Maan katsotaan jakautuneen melkein kahtia kristittyihin ja muslimeihin. Vakavia ongelmia on Vuorikosken mukaan myös Egyptissä ja arabimaissa, erityisesti Syyriassa ja Irakissa. Kristityt ovat vaikeuksissa Egyptissä tiukkaa islamilaista valtiota ajavan Salafisti-liikkeen ja Syyriassa ja Irakissa politikoivien shiiamuslimien kanssa. Jakoa eri ryhmien välillä syventää uskonnon ohella normaali kateus ja katkeruus. ”Uskonto voi siten olla vain viikunanlehti, jonka takana taistellaan paljon maallisemmista asioista. Uskonto on silloin vain poltinmerkki, jolla erotellaan viholliset ystävistä”, kirjoittaa Vuorikoski.

USKONKIIHKOA ISRAELILAISITTAIN

Aamulehden toinen kirjoitus ”Israel kohisee pikkutytön vainosta” (28.12.) kuvailee uskontotilannetta Israelissa. Beit Shemeshissä asuvan kahdeksan vuotiaan koululaisen päälle syljetään ja häntä pilkataan koulumatkan varrella. Juutalaisen haredi-lahkon käsityksen mukaan tytön (normaalit) pukimet loukkaavat moraalia. Israelin koko väestösä on ns. äärijuutalaisia 10 prosenttia. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu on varoittanut äärijuutalaisia jatkamasta vainoa.

Viimeisessä tapauksessa vainon syy ei liity kateuteen. Uskonkiihkoisella lahkolla on oma juutalais-fundamentalistinen maailmankuva, jonka puolesta he taistelevat rikkoen sopivuuden rajat. Vastaavia esimerkkejä uskonkiihkoisesti liikehdinnästä voi yhtä hyvin keksiä Yhdysvalloista tai ns. uskonnon uhreja tuottavista suomalaisista uskonnollisista yhteisöistä. 



Uskonkiihkoisuus on itsessään ongelma keskuudessamme ja se liittyy ainakin ensisijaisesti uskonnollis-moraaliseen maailmankuvaan.  


Uskonkiihko on toisaalta tuttua myös politiikasta. Tässäkin sivutaan läheisesti maailmankuvaa ja sen rakentumisen kehityshäiriötä. Se on osaksi sosiaalinen, osaksi yksilöpsykologinen ongelma. On silti oikein seurata tarkoin myös yhteisen hyvän jakautumista yhteiskunnassa. Vuorikosken viittaus ”viikunanlehteen” on tässä paikallaan. Kuinka paljon heikko tulotaso, matala koulutus, huono yhteiskunnallinen asema (tosiasiallinen tai osaksi kuviteltu) ja muut yhteiskunnalliseen onnistumattomuuteen liittyvät seikat vaikuttavat ääriuskonnollisen tai ”ääripoliittisen” vakaumuksen omaksumiseen? Uskonkiihko politiikassa ja kiihko uskonnossa liittyvät ilmeisesti useammallakin tavalla yhteen.

Juutalaisten vainot kautta historian antavat nekin viitteitä molemmista herätteistä. Juutalaisten lainaus- ja liiketoiminta – koron ottaminen oli kristityiltä kielletty – herätti varmasti kateutta monissa ahneissa ja pikkusieluisissa kristityissä. Toisaalta Espanjan juutalaisilla onnistui elämä varsin hyvin. Sitten katolinen kirkko omine juutalaisvastaisine aineksineen sai lisää vaikutuvaltaa Espanjassa. Tämä käynnisti vainot. Mustan surman aikana juutalaisia rääkättiin joukottain kuoliaaksi. Syynä ei enää ollut rahanahneus eikä kateus – useimmat juutalaiset olivat jo aikaa ryöstetyt ja maastaan ajetut – vaan kansan syvä taikausko ja sen takana olevat osaksi kristillisperäiset käsitykset eli ”uskonnollisen maailmankuvan” ainekset. Esim. ehtoollisleivän ymmärtäminen todelliseksi Kristuksen ruumiiksi kiihdytti yksinkertaiset ihmiset kuvittelemaan, että jotkut juutalaiset ehtoollisleipää häpäistessään lyövät uudestaan itse Kristuksen ruumista. Juutalaisten kuviteltiin myös levittävän tahallaan ruttoa, vaikka rutto tappoi juutalaisen siinä missä kristityn.

Viisas valtio huolehtii mielestäni kansansa monipuolisesta sivistämisestä: järjen ja moraalin kehittämisestä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rakentamisesta. Tietämättömyys, epä-älyllisyys, huonojen tapojen hyväksyminen ja yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus lietsovat uskonnollista (ja poliittista) väkivaltaa.

Johannes


(Muok. 1.1.2014)