Raamatussa on runsaasti käskyjä mutta vain yksi universaali yksilöetiikan periaate. Pitäytyminen sanatarkalla tavalla koko Raamattuun - ja erityisesti Vanhaan Testamenttiin - ajaa lukijan hämmennykseen. Kokoavan yleisperiaatteen keksiminen tasoittaa ristiriitoja. Tämä periaate on kristillinen rakkaus, joka on täydellisintä maailmassa.
VIHOLLISEN RAKASTAMISESTA
5. Moos 23:3-6 kieltää ammonilaiselta ja mooabilaiselta pääsyn juutalaisen uskonnonharjoittamisen yhteyteen, ja myös heidän jälkeläisiltään on pääsy kielletty, vaikka aikaa olisi kulunut jo kymmenen sukupolvea. Käytännössä kielto on ajaton. Syy menettelyyn on se, että Egyptistä paenneille israelilaisille ei tuotu vettä eikä leipää ammonilaisten ja mooabilaisten toimesta. Tämän lisäksi he koettivat saada mahtavan Bileamin kiroamaan Israelin kansan. Kukaan israelilainen ei saa koko elinaikanaan tukea ammonilaisten tai mooabilaisten tai heidän jälkeläistensä onnea.
3. Moos. 19:18 kieltää vihanpidon oman kansan jäsentä kohtaan, mutta vihollisista ei puhuta.
5 Moos. 20:10-13. Yleinen sotalaki. Sodan aikana kaupunki on ensisijaisesti saatava puolelle väkivallalla uhkaamalla. Jos se antautuu, riittää, että kaupunkilaiset maksavat veroa ja palvelevat valloittajaa. Vastarintaa tekevän kaupungin kanssa menetellään siten, että valloittamisen yhteydessä tai tämän jälkeen kaikki miehet on surmattava ja naiset, lapset, karja ja omaisuus otettava saaliiksi. Naissotavangin kohdalla voi menetellä niin, että jos hän on tarpeeksi seksikäs ulkonäöltään miestä miellyttääkseen, hänet saa viedä väkisin kotiinsa, harrastaa seksiä ja ottaa vaimokseen kunhan hän saa sopeutua kohtaloonsa ensin yhden kuukauden ajan. Mikäli naiseen kyllästyy hänestä saa luopua ja hänet saa päästää lähtemään pois, mutta häntä ei saa myydä maksusta eteenpäin. Maksua ei saa ottaa, koska mies on jo kohdellut häntä "alentavasti". (5 Moos. 21:10-14). Vielä erikseen lakia tehdään ankarammaksi lähellä olevien, vaarallisten vihollisten kanssa meneteltäessä. Esimerkiksi heettiläiset ja kanaanilaiset asutuskeskukset on tuhottava niin totaalisesti, ettei kukaan jää henkiin. (ibid. 14-18).
Näiden ankarien ja omaa kansaa etusijalla korottavien Mooseksen kirjojen hengessä oli syntynyt sananparsi, johon Jeesus viittaa (Matt. 5:43) mutta joka ei löydy Raamatusta: "Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi". Tämän vallitsevan ja yleisesti hyväksytyn normin Jeesus kumoaa käskemällä rakastamaan myös vihollisia ja rukoilemaan heidän puolestaan (ibid. 44-48). Samalla kun Jeesus kiistää sananparren ohjaavuuden ja kumoaa sen normina, hän asettaa sen tilalle eettisesti vaativamman normin (Matt. 5:43-48), ja samalla hän väistämättä puuttuu Mooseksen kirjojen kirjaimelliseen opetukseen.
Rukoileva ihminen harrastaa rukouksen kohteena olevan ihmisen onnen tukemista päinvastoin kuin kiroava ihminen. Jeesus ei tee tässä eroa esim. roomalaisen, juutalaisen tai ikuisesti kirottujen ammonilaisten tai mooabilaisten jälkeläisten suhteen. Jeesus siirtää toisen ihmisen kunnioituksen ja arvostuksen koskemaan myös ei-juutalaisia ja vihollisia.
Tämä näkökulman avartaminen Israelin kansasta muihin kansoihin ja ikuisista kirouksista luopuminen vahvisti perustusta myöhemmälle antiikin kansallisuusrajat ylittävälle kristinuskolle. Jeesus teki tämän ilman Mooseksen kirjojen tukea ja syrjäyttämällä osan sen säädöksistä. Tämä koskee myös sotalakeja. Vuorisaarnan ihmisystävällisessä ja rauhaa rakastavassa hengessä pysyen olisi ihmiselle mahdotonta toteuttaa Mooseksen kirjojen lievempää sotalakia ankarammasta puhumattakaan. Mooseksen kirjoissa pysyminen ei kumminkaan sellaista joustoa hyväksy eikä suo. Sotalakien lieventäminen on ts. näiden kirjojen vastustamista sotalakeja koskevien säädösten osalta.
Myös Vanhan testamentin mukaista naissotavangin kohtelua koskee yhtäläinen säädöksen mitätöinti. Mooseksen kirjassa myönnetään, että naissotavangin ottaminen jopa elinikäiseksi seksiorjaksi on naisen arvoa alentavaa, mutta syyllisyys tästä oli muinaisen Israelin kansan aikana vähäistä tai kokonaan olematonta "oma kansa vastaan viholliskansa" -dualismin takia.
Jeesuksen yleisen oman opetuksen ja käyttäytymisen pohjalta on ainakin evankeliumit tuntevalle selvää, ettei hän olisi hyväksynyt naisvangin seksiorjuutta edes ns. jalkavaimosuhteessa. Jeesuksen maailmankuvassa ihmiset kuuluivat jo enemmän samaan Jumalan perheeseen kuin määrättyyn kansaan, sukuun ja perheeseen. Ihmistä on kohdeltava ensisijaisesti yksilönä eikä yhteisönsä roolihenkilönä. Tavallisen kansan ja siihen kuuluvan yksilön kärsimys ei merkinnyt muinoin yhtä paljon kuin uudempana aikana, ja tämä asenne paistaa pääsääntöisesti lävitse myös Raamatun vanhemmista osista. Jobin kirjakin käsittelee rikkaan ja huomattavan ihmisen kärsimyksen ongelmaa.
RANGAISTUKSET
Raamatussa näkyy miten suhtautuminen rangaistuksiin on muuttunut jo kauan ennen Jeesusta. Muinaisessa Israelissa hengenotto, ns. vuodatettu veri, vaatii sovitukseksi aina tappajan kuoleman, ja tämä periaate koski jopa kuoleman aiheuttanutta eläintä (1 Moos. 9:6; 2 Moos. 21:12, 14, 28). Yleisesti käytössä ollutta verikostoa kumminkin rajoitettiin, ja myöhemmin tehtiin ero tahallisen ja tahattoman kuolemantuottamuksen välillä (2 Moos. 21:13). Myös rahasakko tuli varhain mukaan löyhentämään kovaa rangaistuskäytäntöä (2 Moos. 21:22). Kumminkin ainakin osa vanhoista rangaistuksista oli käytössä vielä alkukristillisenä aikana. Esimerkiksi apostoli Paavali sai raamatunmukaisesti (ks. 5 Moos. 25:1-3) 40 raipaniskua mutta yhdellä vähennettynä. Vanhassa testamentissa määrätään kuolemanrangaistus useasta eri rikoksesta. Usein se tapahtui kivittämällä.
Kivityskuolema on Raamatussa säädetty mm. epäjumalanpalveluksen, lasten kurittomuuden ja sapattina puiden keräämisen takia (ks. esim. 1 Kun. 21:13; 4 Moos. 14:10; 5 Moos. 21:18; 4 Moos 15:36). Antiikin aikana juutalaiset eivät voineet kivityksiä mielin määrin toteuttaa, koska valloittajan eli Rooman valtakunnan oikeus oli kansallisen oikeuskäytännön yläpuolella. Siksi Jeesuksenkin tappamiseen tarvittiin roomalaisten apua.
Puolison pettämiseen syyllistynyt nainen joko poltettiin tai kivitettiin (1 Moos. 38:24; 5 Moos. 22:23). Mies joutui syytteeseen vain jos kajosi toisen vaimoon (5 Moos 22:22; 2 Sam 11). Vaimo ei ts. saanut ryhtyä seksisuhteeseen naimattoman nuorukaisen kanssa tai käyttää prostituoidun palveluksia miehensä tavoin. Naisella ei ollut miehestä poiketen avioero-oikeutta. Sen sijaan naisen, jonka katsottiin olevan miehen omaisuutta, sai koska vain hylätä, jos vain nainen kävi syystä tai toisesta miehelle erityisellä tavalla vastenmieliseksi (5 Moos 24:1). Syyt voivat olla tällaisen määritelmän pohjalta moninaiset epäonnistuneesta taloudenpidosta ja kodinhoidosta seksielämän pettymyksiin. Mies sai myös ottaa vanhan vaimon rinnalle toisen, jopa useita, jos edelleen suostui harjoittamaan seksiä ensimmäisen kanssa (2 Moos 21:10). Naisella ei vastaavaa oikeutta moniavioisiin suhteisiin ollut. Jos mies raiskasi neidon eli naimattoman naisen, hänen oli mentävä avioliittoon tämän kanssa eikä tällaisessa liitossa saanut naista myöhemmin hylätä (2 Moos 22:15; 5 Moos 22:28). Siihen ei kiinnitetty huomiota, että naisen oli yhteisön painostuksesta suostuttava menemään naimisiin jopa raiskaajansa kanssa eikä välitetty raiskaamisen mahdollisuudesta naimisiin pakottamisen keinona. Nuori, naimaton nainen saattoi tosin houkutella mieleisensä miehen ottamaan hänet ns. väkisin - mutta raiskauksien yleistä luonnetta arvioiden kysymys on enemmän teoreettisesta mahdollisuudesta kuin edes vähäisestä käytännöstä. Naisiahan ei totutettu patriarkaalisessa yhteiskunnassa omatoimisuuteen miehen hankkimisessa.
Jeesus toisaalta ankaroitti mutta toisaalta lievensi erityisesti avioliittoa, aviorikoksia ja seksuaalista vetoa koskevia käytäntöjä. Kiellettyä seksuaalisuutta ei ole vain aviorikos ja luvaton muu sukupuolisuhde, vaan erityisesti seksiriippuvuudelle ominainen ylikeskittyminen toisen seksuaalisiin piirteisiin (Matt. 5:27-30). Tämä kavensi erityisesti miehen perinteisesti laajaa liikkumavaraa. Onhan niin, että moniavioisuuden ja prostituoitujen käytön takana on miehen mielessä ensin yleensä ilmennyt myös antiikin ajan itämaiselle kulttuurille tyypillinen nautinnonhaluisuus. Jeesus myös mitätöi miehen oikeuden ryhtyä avioeroon kunhan teki sen sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla, ns. erokirjaa käyttäen, mistä säädettiin erikseen Mooseksen kirjoissa (ks. esim. 5 Moos 24:1), ja vaati, ettei mies saa hylätä vaimoaan, ellei vaimo ole syyllistynyt avioliiton aikana seksisuhteeseen toisen kanssa (Matt. 5:31-32).
Jeesus viittaa (ibid. 7:13) tiukentuneeseen normistoon sanoilla: "Menkää ahtaasta portista sisälle. Sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen, ja monta on, jotka siitä sisälle menevät". Jeesuksen etiikan ja uskonnollisen opetuksen mukaan pitäytyminen sen ajan Raamattuun, Mooseksen kirjoihin ja sitä täydentäviin pyhiin teksteihin normeineen, ei riitä ihmiselle kadotukselta pelastumisen portin läpäisemiseksi. Säädöksiä höllentävä Jeesus nousee esille esim. Johanneksen evankeliumissa. Varhain aamulla Jeesus meni pyhäkköön, jonne aikansa uskonnolliset johtomiehet palvelijoineen raahasivat avioliiton ulkopuolisesta, luvattomasta seksisuhteesta tavatun naisen. Nämä oman aikakautensa fundamentalistiuskovaiset entuudestaan jo tiesivät, että Jeesus teki lain suhteen poikkeuksia, ja tunsivat vanhastaan, että hänellä oli lempeyttä syntisiä ja ehkä erityisesti langenneita naisia kohtaan. He asettivat Jeesuksen selkä seinää vasten vetoamalla yhteisön korkeimpaan auktoriteettiin: Mooseksen lakiin. Laki vaati, että tällaisen synnin tehnyt kivitetään. (Joh. 8:1-5; vrt. 3 Moos 20:10; vrt. 5 Moos 22:22). Jeesus vastasi: "Joka teistä on synnitön, se heittäköön ensimmäisenä kivellä" (Joh 8:7). Kaikki syyttäjät poistuivat paikalta. Kun nainen jäi yksin hänen eteensä, Jeesus sanoi (ibid. 8:11), ettei itsekään tuomitse naista mutta muistutti, ettei nainen saa jatkaa väärää suhdetta.
Jeesuksen ratkaisu on ns. Salomonin tuomioon verrattavissa oleva klassinen esimerkki luovasta älynkäytöstä mutta samalla Jeesuksen korkean aate- ja arvomaailman ilmaus. Vanhat tekstit kävivät Jeesukselle käytännössä toisinaan alamittaisiksi, mikä raivostutti raamattutuntemuksellaan ja siihen perustuvalla opetuksellaan kansan ihailua ja kunnioitusta nauttivia teologian oppineita. Oli hyvin harvinaista - ellei aivan tavatonta - että yksilö nosti persoonallisen oikeustajunsa normeineen lain asiantuntijoiden auktoriteetin yläpuolelle.
PYHÄPÄIVÄ- JA PUHTAUSSÄÄDÖKSET
Sapatti, viikon seitsemäs päivä, on ollut perinteisesti oman aikamme lauantaita vastaava lepopäivä. Nykyään tosin viikko lasketaan alkavaksi maanantaista jolloin seitsemäs päivä osuu sunnuntaille. Sapatin vietto on ollut - ja on edelleen - hyvin säädeltyä juutalaisissa yhteisöissä. Sapattina uhrattiin uhreja eikä käyty kauppaa, mutta matkustaminen oli sallittua (Hoos 2:11; Aam. 8:5; 2 Kun. 4:23). Tärkeätä oli alun perin, että työssä käytettävät eläimet ja myös orjat saivat levätä rasituksistaan (2 Moos 23:12). Raamatussa ei ole annettu heti täydellisiä sapattiohjeita, vaan ne ovat olleet ensin löyhemmät, mutta myöhemmin ohjeita kiristettiin. Määräykset tulivat seikkaperäisimmiksi ja esim. tulen sytyttäminen kiellettiin (vrt. 2 Moos. 35:3). Makkabilaisaikana omantunnonarat sotilaat jopa kieltäytyivät taistelusta sapattina (1 Makk. 2:31-41). Jeesuksen aikana tunnettiin "sapatinmatka", joka määräsi sen kuinka kauaksi sai sapattina poistua kodistaan. Matka oli 2000 kyynärää eli 880 m. Tuolloin oltiin työn suhteen vielä niin tiukkoja, ettei edes viljasta olisi saanut taittaa tähkää syötäväksi (Matt. 12:2). Niin pikkutarkkoiksi oltiin tultu, että jopa auttamisen kuten sairaan parantamisen katsottiin kuuluvan kartettavaan työhön.
Jeesus ei ollut samaa mieltä sapattia koskevista normeista. Hänen mielestään esim. tähkäpäiden poiminen oli sallittua (Mark. 2:27) ja tietenkin auttaminen ja parantaminen.
DEDUKTIIVINEN MORAALIKÄSITYS JA JEESUS
Ne Raamatun kohdat, joissa Jeesus joko lieventää tai paradoksaalisella tavalla koventaa juutalaisten moraalikäsityksiä lain ja yleisten tapojen osalta, jäävät irallisiksi ja hämäriksi poikkeamiksi, ellei Jeesuksen toiminnalle löydetä määrättyä prinsiippiä lähteä liikkeelle arvollistamaan sosiaalista elämää. Kristillisissä yhteisöissä selitystä etsitään Jeesuksen oletetusta korkeasta uhrisovitustietoisuudesta ja halusta osoittaa lain seuraaminen vaikeiden esimerkkien kautta mahdottomaksi, mutta kun evankeliumin Jeesusta tarkastellaan kaikkialta jakeista, ei voi olla päätymättä käsitykseen, jonka mukaan Jeesus oli vähintäänkin vielä aito Jumalan valtakunnan tulemista odottava profeetta ja sen uusia moraalikäsityksiä ajava arvo-opettaja.
Päinvastoin kuin aikansa monisyisen normi- ja tapakäytännön asiantuntijat eli ”fariseukset ja kirjanoppineet” Jeesus ei mielestäni edennyt käsityksissään induktiiviselta pohjalta. Palestiinan ”kirjanoppineilla” oli käytössään niin pyhiksi luettavia tekstejä kuin perimätietoa normeista miten kuuluu kussakin tilanteessa menetellä. Induktiivisesti lähestyttäessä uutta tilannetta verrataan esimerkkeihin, jotka koskevat vanhoja tilanteita teksteissä tai suullisessa perimätiedossa. Yksityisistä esimerkeistä edetään ts. yleiseen, uuteen asiaan ja sen arvollistamiseen hyväksi tai pahaksi moraalisessa merkityksessä. Deduktiivisessa päättelyssä toimitaan puolestaan siten, että yleisestä edetään yksityiseen. Tässä tapauksessa jostain moraalia koskevasta universaaliperiaatteesta johdetaan menettelytapa yksityiseen tilanteeseen.
JEESUKSEN UNIVERSAALIETIIKAN POHJA
Antiikin viisaan tapaan myös Jeesuksella oli käytössään ajattelun abstrakteja hierarkioita. Hän ei ts. vain toistanut kuulemiaan lakeja ja tapoja ja matkinut aikansa kuuluisia saarnamiehiä saadakseen joskus vastaavaa suosiota ja valtaa. Hän ei ollut vähäisessäkään mielessä poliitikko tai keskivertoihminen. Jeesus oli yhtäällä kansankieltä käyttävä, herkulliset vertauskuvat taitava ja aikansa itämaisen retoriikan tunteva puhetaituri mutta toisaalla mitä syvällisin ajattelija, joka vietti toisinaan päiväkausia yksinäisyydessä mietiskellen ja rukoillen. Hän ei ajatellut vähempää kuin puhui ja julisti – päinvastoin kuin monet muut julistajat Jeesuksen tai meidän omana aikanamme.
Jeesus arvollisti yksityiset tilanteet ja vaati joko lujempaa moraalista ryhtiä tai lievempää suhtautumista sen mukaan täytettiinkö kussakin tilanteessa prinsiippiä ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (vrt. Matt. 5:43-48). Sama periaate on Jeesuksen opetuksessa kuvattu myös toimintakeskeisemmin: ”Kaikki mitä haluaisit tehtävän itsellesi, tee se toiselle”. Sanatarkasti: ”Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä tämä on laki ja profeetat" (vrt. Matt. 7:12). Jakeen lopussa Jeesus tuo nähdäkseni kiistatta esille sen, että hän on todella käsittänyt mikä ero on pelkällä yksittäisellä käytösnormilla ja mikä arvolla, joka johdetaan korkeimmasta käsityksestä. Jeesuksen mukaan niin laki kuin vanhojen, suurten profeettojen opetus koskevat tätä prinsiippiä, jonka Jeesus nyt valaisee kuulijalle ja formuloi tiiviiksi kristillisen rakkauden moraaliprinsiipiksi. Jeesus ei kumonnut vanhojen teksien merkitystä tai suunnannut epäilystä uusiin, tuleviin, vaan hän antoi itsestään valon, jonka avulla tekstit nähdään lukea oikein, ts. oikeassa valossa.
Korkean moraalin ja hienon, ihmistä ja hänen elämänolosuhteitaan ymmärtävän intuitiivisen luonteensa pohjalta Jeesus esimerkiksi päätti puhua kivitettäväksi tuomitun naisen puolesta, tai tuomitsi avioeron, jonka pääkärsijä Jeesuksen aikana oli aina vain toinen puolisko, nainen.
Jeesuksen moraaliprinsiippi innosti myöhemmin esimerkiksi nerokkaan filosofin Immanuel Kantin kehittelemään kokonaisen moraalifilosofian ns. kategorisen imperatiivin pohjalta. ”Tee niin kuin saatat ymmärtää kaikkien voivan tehdä vastaavassa tilanteessa.” Filosofian kristillinen lainaosa oli selviö esim. postmodernia aikaa ennakoineelle Friedrich Nietzschelle, joka puhui halveksuvasti Kantin etiikan yhteydestä kristinuskoon.
TAPAETIIKASTA SOVELLUSETIIKKAAN
Olen ymmärtänyt Jeesuksen opetuksen ja esimerkin yksilön omia valintoja kannustavaksi, kristillisen uskon ja toiminnan perimmäiseksi esikuvaksi. Kun nykyaikana pohditaan hyvää ja pahaa suhteessa sosiaaliseen elämään – esimerkiksi naispappeuteen, homouteen, homoavioliittoon, ns. kestävään kehitykseen, vanhusten hoitoon, aborttiin, eläkeuudistukseen ja työelämän tilanteisiin – kristillinen ajattelu ei voi missään näistä vedota johonkin normifragmenttiin osaksi siksi, ettei niitä ole juuri moderniin maailmaan soveltuen saatavilla, ja osaksi siksi, ettei vetoaminen ole Jeesuksen opettamaan uskontoon ja etiikkaan nähden pätevää.
VUORISAARNAA LAKIA JA KOHTUULLISUUTTA HYLKÄÄMÄTTÄ
Jeesuksen etiikan prinsiippi ei ole ollut itselleni vuosien varrella helppo ymmärtää. Perusongelma on siinä, että tavataan paljon häiriintyneitä ihmisiä, joiden ajattelun horisontti on niin vääristynyt, etteivät heidän tarpeensa ja toiveensa ole yhteismitalliset verrattuna normaaliin tai vain vähän häiriintyneeseen, neuroottiseen, ihmiseen. Jos he tekevät toisille niin kuin haluaisivat itselleen tehtävän, tapahtuu paljon ikävää. Toinen heikkous on siinä, että ihmisellä on taipumus sääliä itseään joutuessaan vastaamaan kovin ikävällä tavalla vääristä teoistaan. Esimerkiksi ”elinkautisvanki” haluaisi mielellään lopettaa rikoslaista elinkautisen tuomion. Näiden kahden vaikean asian takia on hyvä, että kristillisen universaalin prinsiipin rinnalla on ensiksi oikeuskäytäntö, joka perustuu korkean moraalin sijasta ensisijaisesti lakiin, tuomioistuimeen ja sanktioihin, ja toiseksi kohtuullisuuden elementti.
Ymmärrän Jeesuksen moraalifilosofian sovellutuksen neuroottiset ilmiöt huomioivaan psykologiaan näin: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Toimi toista kohtaan niin kuin haluaisit itsellesi kohtuudella tehtävän vastaavassa tilanteessa.” ”Rakasta itseäsi niin kuin lähimmäistäsi. Salli itsellesi se sama, jonka voisit kohtuudella sallia lähimmäisellesi omassa tilanteessasi.”
Uskon, että Jeesuksen arvofilosofia ratkaisee kristillisessä arvokeskustelussa esimerkiksi kristikuntaa nyt jakavia pulmakysymyksiä niin naispappeuden kuin homoseksuaalisuuden suhteen. Tulevaisuudessa uusia haasteita nousee vielä runsaasti suhteesta luontoon ja eläimiin. Nekään eivät ole ylitsepääsemättömiä, kun mielessä pidetään ihmisen asema luonnossa alkuperänsä suhteen.
Johannes
(2.9.2013)
(Muok. 29.12.2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti