COYENE JA PUOLIMATKA - ATEISTI VERSUS KRISTITTY

Olemeko mieluummin lapsia löytöretkellä vai tieteen vanhuksia saarnaamassa? 
Foto: W Eugene Smith

Uskontoon kohdistuva kritiikki suuntautuu usein uskontojen välisiin jännitteisiin, totuutta ja perustelemista koskevaan erilaisuuteen tieteen kanssa, väitettyyn tieteen tulosten vastustamiseen ja toisinaan vielä uskonnon oletettuun tehtävään tuuditella köyhät ja kurjat ”Herran rauhaan”. Näitä puolia kritisoi biologi Jerry Coyne. Ateismi taas esiintyy aatteena usein yhteydessä materialismiin, ideologiseen käsitykseen, joka pitää materiaalia tosiolevaisena. Naturalismissa kielletään kaikki muu kuin se luonto, josta meillä on (empiiristä) kokemusta. Näin naturalismi on materialistisen filososofian eräs ilmenemismuoto ja molemmat sointuvat yhdessä ateistiseen filosofiaan. Professori Tapio Puolimatka kritisoi ateismia materialismin ja naturalismin kritiikin kautta. Itse varaan tilaisuuden arvioida kriittisellä silmällä niin ateisti Coynen kuin uskovaisen ateismikriitikon näkemyksiä. Yksinkertaista totuutta ei ole eivätkä Coyne ja Puolimatka pysty tahoillaan vastakkaisia katsomuksia kumoamaan, mutta heidän esittämänsä huomautukset antavat kumminkin kaikille aihetta tarkistaa omaa suhdetta uskonasioihin.

Biologi ja kirjailija Jerry Coyne on taustaltaan juutalainen mutta tunnustautuu ateistiksi - eli ateistiuskovaksi! Oivallus siitä, ettei Jumalaa ole ja käsitys uskontoa koskevasta yleisestä ”satuilusta” selvisi nuorelle miehelle kotisohvalla Beatlesien Sgt. Pepper -albumia kuunnellessa. Coyne sopeutui ilmeisellä huippuälykkyydellään hyvin tilanteeseen ja luki itsensä tiedemieheksi. Coynen harjoittama uskontokritiikki liittyy tieteen ja uskonnon rooleihin, uskontojen keskinäiseen suhteeseen ja evoluutioteorian opettamisen vaikeuksiin.

COYNEN TIETO- JA TOTUUSKRITIIKKIÄ JA SEN VASTAKRITIIKKIÄ

”Uskonnot eivät voi löytää totuutta, koska ne esittävät yhteensopimattomia väitteitä, joista parhaimmillaan yksi voi pitää paikkansa. Mielestäni kaikki ovat väärässä.”

Tämä ei ole argumentti esim. kristinuskoa tai islamia vastaan. Jokaiselle valtauskonnolle riittää se, että yksi on oikeassa, ja jokaisen maailmanuskonnon kannattajat toivovat olevansa onnellisesti oikean uskonnon kannattajia. Siitä, että jokainen uskoo olevansa oikeassa, ei taas seuraa sitä, että todellisuudessa mikään niistä ei voi olla oikeassa. Coyne esittää todellisuudessa subjektiivisen väitteen nostaen samalla itsensä kaikkien uskontojen itseoikeutetuksi arvioijaksi.

On toisaalta kyseenalaista esittää, että uskonnot esittävät vain tai edes voittopuolisesti yhteensopimattomia väitteitä. Esim. juutalaisuus, kristinusko ja islam sisältävät samojakin ajatuksia, jopa yhteisiä lähteitä. Osa yhteensopimattomuudesta on selitettävissä myös kulttuurieroilla. Samoja tai lähes samoja asioita voidaan kuvata eri kulttuurikontekstissa eri sanoin ja vivahtein.

Usko ja uskonto olisi syytä myös pitää kritiikeissä osaksi erillään. Uskonto on tietenkin yhteys, jossa usko herää, mutta jo ilmaantuessaan kaikki usko rupeaa muotutumaan yksilöllisellä tavalla. Tähän yksilölliseen prosessiin nivoutuu uskonnon henkilökohtainen totuus ensisijaisemmin kuin uskontoon itseensä, koko instituutioon dogmeineen ja uskonnollisine normeineen. Tulokset saattavat toisinaan järkyttää kokonaista uskonnollista instituutiota kuten Jeesus juutalaisuutta tai Martti Luther katolista kirkkoa.

”(…) uskonto on yksi maailman suurista erottelevista voimista”, sivaltaa Coyne. Tässä on tietyssä määrin perää. On olemassa useitakin jopa aivan aggressiivisia uskonnollisia liikkeitä, mutta kaikki eivät ole sellaisia. Uskontojen kesken harjoitetaan ekumeenista toimintaa, ja buddhismi on ollut satoja vuosia jo perinteisesti varsin suvaitsevainen uskonto. Toisaalta onko meidän uskonnon ohella luovuttava myös politiikasta ja puolujärjestelmästä – siis erittäin väkevistä erottelevista voimista? Onko hylättävä poliisi, armeija ja miliisijoukot? Myös tieteessä eri koulukunnat kiistelevät keskenään ja professorit ja laitokset pelaavat siinä sivussa ”likaista peliä”. Kaikki nämä järjestelmät ovat eri maissa eri tavalla mukana erottelemassa ihmisiä toisistaan. Pahimmassa tapauksessa poliitikot vangitsevat kansalaisia poliittisin perustein tai teloittavat.

Coyne ei tyydy kritisoimaan uskonnon totuutta vaan tuo tilalle toisen, vähintään yhtä ehdottoman ja vielä ankaramman. Totuuteen on vain yksi tie: tiede. ”Uskonto taas on paras itsensä huijaamisen tapa.” Uskontojen totuus ja tieteen tuntema totuus eivät kuitenkaan ole verrannolliset keskenään, tämä selviää tutkimalla rinnan tieteenfilosofian totuusteorioita ja uskonnollista puhetta totuudesta esim. evankeliumeista. Totuudet eivät voi näin korvata toisiaan eikä niitä voi vaihtaa kontekstista toiseen tekemättä yhteyttä samalla mielettömäksi. Toiseksi, mistä Coyne osaa kertoa maailman uskovaisten puolesta, että he huijaavat (tai vain huijaavat) sillä itseään? Onko hänellä yhteys ympäri maailmaa ja genius tulkita ehdottomasti oikein uskovaisten motiivit ja pyrkimykset? Epäilemättä uskonnonharjoitukseen liittyy myös itsepetosta, uskottelua, korvaamisen etsintää, mutta myös itsepetoksesta luopumista ja uskottelusta aitoon uskoon siirtymistä, korvausluonteisten asioiden paljastumista, mitä kaikkea kuuluukaan uskovaisen ihmisen hengelliseen kasvuun ja kypsymiseen persoonallisuutena. Ihminen on ylipäänsä taipuvainen eri tavoin kompensoimaan puutteitaan ja piilottamaan pelkojaan ja toimii usein alitajuisten yllykkeiden virittämänä riippumatta siitä onko hän uskonnollinen vai ei. Tästä ihmisyyden puolesta tai ”inhimillisestä heikkoudesta” on psykologia ja sosiaalipsykologia riittävässä määrin tutkimusaineistoa tuottanut, joten Coyne tässä kohden nähtävästi tietoisesti päättää keskittyä yksipuolisella tavalla uskovaisiin.

COYNE: USKONNOISTA ON PÄÄSTÄVÄ EROON

”Ainoa tapa olla älyllisesti rehellinen uskovainen tiedemies on olla uskomatta mihinkään uskontoon, joka edellyttää jumalolentoa.” Ensiksi tulee mieleen se, että miksi puhuttaisiin Jumalasta luopumisen jälkeen uskovaisesta ainakaan juutalais-kristillisessä tai islamilaisessa kontekstissa? Sitten on mahdollisuus keksiä, että juuri tämä määritelmä sopii Coyneen itseensä. Hän on omassa määritelmässään uskovainen tiedemies siten, että uskoo, ettei Jumalaa ole olemassa, ja tässä uskossaan hän ei tarvitse jumalolentoa, päinvastoin, yksikin pieni Jumalan olemassaolosta kielivä jumalolento, keijukainen tai piru, veisi häneltä uskon.

Meidän ei tarvitse hyväksyä sitä, että uskovaiset tiedemiehet tyrkyttävät tieteen ohella juuri uskonnollisia näkemyksiään. Mielestäni objektiivisuuteen pyrkivä tiedemies osaa puhua aiheestaan sotkematta siihen mukaan uskoaan Jumalaan tai uskoaan Jumalan olemattomuuteen. Coyne ei näköjään ”julistavana ateistina” tätä taitoa toistaiseksi vielä hallitse.

”Oman määritelmäni mukaan tiede sulkee pois kaiken uskon jumaluuteen tai yliluonnollisiin voimiin (...)” Coyne on tässä varannut oikeuden määritellä tieteen, Jumalan, uskonnon ja kaikki yliluonnolliset voimat. Tämä on suuri ponnistus yhdeltä biologi-kirjailijalta. Kriittisellä lukijalla ei synny motivaatiota ottaa arrogantti julkilausuma todesta.

Erityisesti yhdysvaltalaista Coynea kismittää evoluutioteorian saama kritiikki kristittyjen taholta. Tästä hän päättelee, ettei evoluutioteorian leviämistä haittaa tietämättömyys itsessään vaan (oikeata) tietoa vastustava uskonto. Tämän seikan biologi esittää yhdeksi tärkeäksi syyksi miksi hän harrastaa itse uskontokritiikkiä. Coyne jättää huomioimatta sen, että maailmasta löytyy USA:ta myöten runsaasti uskovaisia ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenien ajan hyväksyneet evoluutioteorian tämänhetkisenä todennäköisenä tieteellisenä tosikäsityksenä. Jos uskonto on itsessään este kehitykselle, miksi se ei ole estänyt näitäkin kristittyjä omaksumasta eräitä tieteellisiä teorioita? Kuvitteleeko Coyne nämä ihmiset kenties uskonnottomiksi? Olisi käytännössä yhtä perusteetonta väittää, että biologian opetus ja biologia on suurin syy sille, ettei usko Jumalaan leviä maailmassa, ja siitä syystä pitäisi kokoontua harjoittamaan ”biologiakritiikkiä”. Miksi Coyne ei yleensä ryhmittele tarkemmin kristillisen uskon suuntauksia ja tapoja tulkita Raamattua? Ja ennen muuta, minkä tähden Coyne ei kiinnitä huomiota siihen, miten uskonnollinen liikehdintä on myös osa muuta yhteiskunnallista kuohuntaa ja ääriliikkeitä eikä uniikki ilmiö ”omalla saarellaan”? Coynelta puuttuu näissä tuumailuissaan sosiologinen kiinnostus yhteiskunnan eri ilmiöihin ja kenties kononaan sosiologin talentti.

”Taistelevana ateistina” eli ateistisia mietteitään provosoivalla ja yksipuolisella tavalla julistavana henkilönä Coyne haluaa häätää uskonnon ihmiskunnan keskuudesta ja korvata tyhjiön näennäisesti tiedettä muistuttavalla ”tiedeuskovaisuudella”. Yhtenä keinona uskonnon poistamiseksi maailmasta Coyne näkee sosiaaliturvan ja yleensä elinolosuhteiden parantamisen. Köyhät turvautuvat tiedemiehen mukaan erityisesti uskontoon. Puhutaan siis vanhasta fraasista, joka on tuttua jo Karl Marxin ja I. Leninin yleistyksistä. On totta, että uskonto auttaa köyhiä ihmisiä heidän puutteessaan, mutta samoin uskonto auttaa kaikkia uskovaisia heidän ongelmissaan varallisuudesta, koulutuksesta ja sosiaalisesta statuksesta riippumatta. Coynen muotoilemana väite on lisäksi elitistinen, alentuva ja leimaava. Siitä tulee ensimmäiseksi mieleen Nietzschen yliolkaisuus, ehkäpä jopa kauna, kristinuskoa kohtaan.

Uskovaisia ihmisiä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista. Monet biologi Coynea rikkaammat, suositummat, tietävämmät ja älykkäämmät ihmiset uskovat Jumalaan samalla tavoin Coynen kritiikin jälkeen, kuten myös monet häntä yksinkertaisemmat ja vähemmän onnellisessa asemassa olevat ihmiset maailmassa.

TAPIO PUOLIMATKA: ATEISMIKRITIIKKIÄ

Professori Tapio Puolimatka arvioi aikamme ateismin pyristelevän kriisissä, koska se ei pysty selittämään ihmisyyden ”keskeisiä ulottuvuuksia” eli tietoisuutta, järjellisyyttä, moraalia ja persoonallisuutta naturalismista käsin. Naturalismista ei Puolimatkan mukaan ole sen enempää laajemmaksi yhteiskunnallisen hyvän tai yksilön moraalisen kehityksen täyttymisen pohjaksi. Puolimatka väittää, ettei materialismi tarjoa edellytystä elää viisasta ja hyveellistä elämää, koska se ei anna perustaa tiedolle arvoista, Jumalasta ja kuoleman jälkeisestä elämästä.

PUOLIMATKAN ETIIKAN KRITIIKKI JA SEN VASTAKRITIIKKIÄ

Puolimatkan kritiikki ei ainakaan tässä huomioi sitä, että maailmassa on esiintynyt useita moraalitajunnaltaan korkeatasoisia ja arvotietoisia materialisteja ja ateisteja kuten eräät sosialistit Karl Marxista lähtien. Tietenkin myös ateistilla voi olla korkea moraali ja hänet saatetaan mieltää viisaaksi eli ymmärtäväiseksi, harkitsevaksi ja laajoja asiakokonaisuuksia käsittelemään kykeneväksi ihmiseksi. Toiseksi myös kristityllä tai yleensä uskovaisella voi löytyä suuria puutteita moraalin, arvojen ja viisauden suhteen. Yksilön moraalinen taso ja viisaus johtunevat objektiivisesti katsottuna siis, ainakin pääpiirteiltään, muista asioista kuin suhteesta uskontoon puolesta tai vastaan. Sen sijaan on mahdollista loogisesti esittää, että materialisti ja ateisti ovat sosiaalisaatioprosessissa ja arvomaailman kehittymisessä tekemisissä itse asiassa jonkin muun kuin materialismin ja naturalismin kanssa. Tämä puolestaan antaa kaksi uutta tulkintaa: 1) arvojen muodostaminen ja arvot ovat ylipäänsä tajunnallinen, ei ensisijaisesti materialistinen ilmiö, tai 2) arvo ei ole ”oikea” arvo, ellei se pohjaudu suhteellista ihmistietoa varmemmalle pohjalle.

Puolimatka ei kirjoituksessaan analysoi arvoja sellaisinaan, ovatko ne olemukseltaan reaalisia vai ideaalisia tai miten arvo olisi ymmärrettävä osana tajunnallisuuden sisältöä, mutta hän kritisoi voimakkaasti sitä, että arvo voisi olla kelvollinen ilman ihmistä korkeamman instanssin, Jumalan, näkemystä ja siis tavallaan ”takausta”. Puolimatka yhtyy mm. Nicholas Wolterstorffin käsitykseen, ettei voida puhua ehdottomasta ihmisarvosta ilman pitäytymistä raamatulliseen käsitykseen ihmisestä ”Jumalan kuvana”. Puolimatka jatkaa: ”Koska on olemassa täydellisen hyvä Jumala, on luonnollista, että hänen olemuksensa määrittelee sen, mikä on hyvää ja arvokasta.”

Tässä käsityksessä tehdään ensin monta oletusta, joilla tuetaan sitten toisiaan. Ensiksi se, ettei kunnon moraalia voi olla uskonnotta, ja sitten Jumalan olemassaolo, josta taas määritellään hyvä ja paha. Jumalan on ensin oltava olemassa tehtävänsä takia, ja sitten Jumalan oletetusta olemassaolosta johdetaan mitä moraalin on oltava. Samalla sivuutetaan eräitä osaprobleemoita. Eikö ihmisen ja oletetun täydellisen olennon moraalilla ja moraalitajunnalla ole merkittävä ero? Näyttääkö siltä, että ihmiskunnan korkein hyvä on todella jo löydetty? Onko eettisesti arvokas moraali oikeata pelkästään auktoriteetin pohjalta? Voidaanko sanoa, että lapsella on olemassa aitoa moraalia siksi, että hänen isällään on syvällisiä moraalikäsityksiä? Voidaanko vastaavasti kieltää, ettei lapsella ole aitoa moraalia, vaikka auktoriteettia edustava isä olisi kuollut tai moraaliton? Mistä yleensä voidaan varmistua siitä, että Jumala todella on täydellisen hyvä, ja voidaanko edes Raamatusta löytää käsitykselle kaikessa johdonmukainen tuki?

Puolimatkan todistelut moraalin ja Jumalan kytköksestä toisiinsa eivät toisaalta voi sellaisenaan sulkea pois sitä, että kristinuskon sijasta todellisen Jumalan ja hänen moraalinsa esittävät juutalaisuus, islam, hindulaisuus tai buddhalaisuus. Jos katsomme, että Jumalan täytyy olla, että moraalilla olisi takaus, ei siitä vielä seuraa se, että kristinuskon esitys Jumalasta olisi oikea.

Entä sitten, jos Jumala ei kumminkaan ole olemassa? Katoaako samalla moraali? Ei mielestäni sillä eiväthän arvot ja moraalinen harkinta minnekään siitä häviä. Vain moraalin teoreettinen peruste on määriteltävä ilman liittämistä uskontoon. Se ei ole edes kovin vaikeata, koska tähän asti jokainen uskonto – ja sen myötä opetettu Jumalan tahto – on tuotu esille ihmisen toimesta, tai muusta ei ole jäänyt pitäviä todisteita eikä uusia ole esitetty. Historian pohjalta tiedetään myös, että vaikka moraalille olisi otettu liittymäkohta myös uskontoon, lakeja kumminkin rikotaan ja arvoja poljetaan jalkoihin. Vuorisaarnan eetos on korkeata ja sen esittäjällä on Jumalan Pojan status, mutta etiikan käytännön noudattaminen on tunnustavienkin kristittyjen kesken kautta aikojen heikkoa, parhaimmillaankin vain välttävää. Ilman uskontoa moraali voidaan ymmärtää nisäkkäiden vaistojen, yhteiskunnan moraalisopimusten ja persoonallisuuden oman arvotajun pohjalta. Erityisesti yksilöllisen ihmisen itsensä merkitys korostuu.

Se, että moraalilla on perusta ja arvoilla pohja, ja itseisarvoilla vielä syvempi kunnioitus, liittynee enemmän yksilön omaan persoonallisuuden kehityshistoriaan kuin siihen millaiset uskonnolliset tai uskonnottomat käsitykset ympäristössä vallitsevat. Joistakin kasvaa kaikissa olosuhteissa ja kaikenlaisten uskontoa koskevien käsitysten ympärillä moraalisempia olentoja kuin toisista. Jotkut taas pysyvät psykopaatteina.

PUOLIMATKAN HUOMAUTUKSET TIETOISUUDEN PROBLEEMASTA

Puolimatka kirjoittaa: ”Ateisteilla ei ole mitään selitystä sille, miten aineelliset kappaleet olisivat itsestään voineet kehittyä tietoiseksi elämäksi.” Puolimatkan mukaan yksin kipuaistimusta on mahdotonta selittää, koska tuntevaa tietoisuutta ei voida hänen mielestään selittää naturalismin keinoin. Vielä vaikeammaksi selittäminen käy, jos tarkastellaan tahtoa, Puolimatka miettii. Tahdon vapaus on ongelma koska ”sitä selitettäessä joudutaan ristiriitaan suljetun syiden ja seurausten ketjun oletuksen kanssa”. Jos kaikki etenee luonnossa ja materiaalisessa ihmisessä luonnonlakien syy-seuraus- suhteen kautta, silloin näyttäisi myös vapaalla valinnalla olevan syynsä ennen valintaa, jolloin tahto ei olisikaan ollut vapaa, ts. vapaa valitsemaan toisella tavalla.

Emme kumminkaan tiedä onko kokemus tahdon vapaudesta totta vai ei. Olemmeko todella perillä siitä, ettei jokin ihmisessä valitse ennen ihmisen tietoista valintaa? Emme voi olla, koska sellaista ei voi näyttää toteen, ei ainakaan ihminen itse tajunnallisuuttaan tarkastelemalla. Käsitys tahdon vapaudesta on pikemminkin järjen tuottama idea, joka antaa motivaation ponnisteluin vaikuttaa ympäristöön ja omaan tulevaisuuteen. Se on myös hyvä ja kannatettava idea, johon moraalisuus vain voi perustua. Voi löytyä myös vapaita valintoja ja epävapaita, mutta niitä ei voi toisistaan erottaa. Tämä saattaa selittää sen miksi ihminen toisinaan niin helposti ”lankeaa”.

Mutta jos tavataan myös vapaita valintoja, niin mistä johtuen?

Vapaa valinta ja tietoisuus eivät välttämättä edellytä Jumalaa. Holistisesti katsottuna tietoisuus on jo niin korkeatasoista tajunnallisuuden tapahtumista, että se on muuttunut sisällään kokonaan omaksi luokaksi eikä sitä voi palauttaa eli redusoida takaisin aivojen materiaaliseen toimintaan. Tietoisuuden tila on muuta kuin materian liikehdintää hermosolutasolla.

Voiko tietoisuus universumissa sitten yleensä viritä ilman sitä ohjaavaa, ylempää tietoisuutta eli Jumalaa? Jos tietoisuus on aito mahdollisuus maailmankaikkeudessa, niin lähes äärettömän ajan kuluessa myös tällainen mahdollisuus todennäköisemmin toteutuu kuin jää toteutumatta. Ateismin kannalta katsottuna se että tietoisuus on ilmennyt, todistaa sen olleen aito mahdollisuus, sillä ellei se sitä olisi ollut, ei esiintyisi tietoisuutta eikä ateismiakaan. Ajattelu syntyy aineen pimeydessä, välähtää ja sammuu samaan pimeyteen tuntuipa asia ihmisestä järjettömältä tai ei. Uskovainen voi väittää, ettei tietoisuuden kehittyminen aineesta itsekseen ole lainkaan aito mahdollisuus. Eikö ole johdonmukaista, että järki syntyy järjestä, tietoisuus tietoisuudesta niin kuin moraali sitä edeltäneestä arvotajuisuudesta? Se voi olla tätä inhimillisesti katsoen, mutta ihmisen oma käsityskyky voi vääristää näköaloja.

Ateistille ja materialistille maailmankaikkeus ja luonnonlait voivat olla monimutkainen yhdistelmä, niin monisäikeinen, että se voisi viitata jopa Jumalaa ”korvaavaan” systeemiin. Tietoisuuden syntyminen tarvitsee erittäin monimutkaisen, miljardien vuosien esikehitystyön, ja hyvin monimutkaisen ihmisen valtavan laajan hermoyhteyksien kehittymisen ja vuorovaikutuksen toisiin tietoisiin olentoihin. Materialismi ja naturalismi eivät voi sen sijaan ainakaan nyt vielä osoittaa miten materia ja tietoisuus tarkemmin nivoutuvat yhteen. Toisaalta vastakritiikki ei sekään ole tehokasta ennen syvempää ymmärrystä tietoisuudesta. Miten vastakritiikki voisi osua oikeaan tai olla edes tutkimisen arvoista ilman tietoisuuden syvempää ymmärtämistä? Ymmärtämiseen liittyvät niin tieteen kuin uskonnon, taiteen ja filosofian tulokset.

Uskonto on myös itse vaikeuksissa selvitellessään miten hengen maailma, Jumala, synnytti luonnolleen niin vastakkaisen materian. Materialistilta voidaan tiukata: ”Miten järjetön aine tuotti järjen.” Ateisti voi itse kysyä: ”Kuinka tiedostava henki saattoi luoda olemassaololleen vastakkaisen, tiedostamattoman materian?”

ATEISMIN JA TEISMIN KRIISIEN VÄLILLÄ

Ateisti ja uskovainen voivat osua oikeaan tai erehtyä n. 50% mahdollisuudella. Käytännössä eri henkilöt valitsevat monien joukosta eräitä todistelulinjoja uskon puolesta tai vastaan, ja jatkavat sen kertaamista eri yhteyksissä. Valinnan taustalla on jokin henkilökohtainen tilanne tai luonteenpiirre tai oppima ja kokemus. Uskovaisuus tai ateismi täyttää määrättyä elämän tarvetta, sillä olisi epäloogista olettaa, että usko tai uskonnottomuus omaksuttaisiin tarpeetta, kun paljon vähemmissäkin valinnoissa palvellaan tarvemaailmaa. On siis todennäköistä, ettei uskontoa ja uskoa pohdiskeleva ihminen tarkastele kaikkien syiden kenttää eikä jatka tarkasteluaan edes yhtä intensiivisellä tavalla todistelulinjalleen edettyään. Pikemmin hän on taipuvainen hakemaan valintojaan tukevia näkemyksiä uskon tai ateismin suuntaan.

Puolimatkan mukaan ateismi on kriisissä. Jos näin on, ei siitä ole juuri merkkejä näkyvissä. Ateismista on tullut länsimaissa oikeastaan muotiasia. Älyllisessä kriisissä ateismi on sen sijaan ollut alusta alkaen samoin kuin taisteleva kristillisyys. Uskoaan tai uskonnottomuuttaan kiivaasti puolustavat ja ”toisinajattelijoita” vähättelevät, leimaavat ja eristävät henkilöt ovat tulkintani mukaan omassa sisimmässään taistelun tuloksesta ja jopa vakaumuksestaan epävarmoja ihmisiä.

Jos väitän, että kansanedustajamme ovat peräisin tähdeltä nimeltä Sirius, herättäisikö tämä muka polemiikkia puolesta tai vastaan? Mitä uskomattomampi on väite, sitä vähemmän käytetään energiaa vakuutteluun päinvastaisesta. Uskovaisten ja ateistien väittelyt viittaavat siihen, että argumentointi ei ole kummassakaan päässä vedenpitävää. Erilaisissa, kovissa elämäntilanteissa, lopen uupuneena, petettynä, sairaana, rukousvastauksia saamattomana myös uskovainen on altis epäilemään. Ateisti taas ymmärtää varoa uskonnon ympärille liittyvää syvää kokemusta. Hän tietää, että uskonnollinen herääminen saattaa murtaa ateistin vastustuksen ja tehdä hänestäkin uskovaisen. Johtajat, ja erityisesti sellaisiksi mielivät kummallakin puolella, tekevät parhaansa eristääkseen ja tuhotakseen alkuunsa epävarmuutta, epäilystä suuntaan tai toiseen tuottavat ajatuspolut, ja toisinaan piilottaakseen samalla määrätyt ihmisetkin.

Miten Jeesus suhtautui ”toisinajattelijoihin”? ”Joka ei ole teitä vastaan, on teidän puolellanne.” Jeesuksen alkuperäisessä kristinuskossa ennen Paavalia ja kreikkalaisen filosofian herätteitä esiintyy vähän dogmeja, paljon sellaisia eettisiä ohjeita ja veljeyden ideaalia, joka voi tuntua myös nykyaikana tuoreelta ja tavoittelemisen arvoiselta ateistinkin mielestä. Nykyajan kristinuskossa ja kristillisissä kirkoissa havaitaan vähän etiikan avointa, älykästä pohdintaa, niukasti Jeesuksen esittämiä hyveitä, mutta runsaasti antiikin ajoilta ja jopa tätä varhaisemmalta ajalta periytyvää dogmisisältöä, normeja vuosisatojen takaa ja pakkoa omaksua tämä kaikki ennen kuin ihmiselle uskonnollisessa yhteisössä myönnetään todellisen kristityn eli uskovan ”status”. Sellainen vanhakantaisuus on ateismille helppo maali, ja kristinuskon kriisi on mielestäni puolestaan tässä, suuressa haavoittuvaisuudessa ateistien järkevämmälle arvostelulle, ateistien kun ei tarvitse esittää kritiikkiä antiikin filosofian kontekstista vaan he voivat pitäytyä ainakin tuoreempaan viitekehykseen alkaen 1700-luvun valistusfilosofiasta.

Johannes

Lähteitä:

”Tiede on tie totuuteen” (Jerry Coynen ajatuksia), Pulliainen, Mikko (AL 18.10.2011)

”Aikamme ateismi kriisissä”, Puolimatka Tapio ”Uusi elämä Jeesuksessa” (2011:4:3), lainattu julkaisusta ”Toivon ankkuri” (2011:1)

(16.3.2012)
(Muok. 1.1.2014)