Jokaisessa uskonnossa ja kaikissa poliittisissa suuntauksissa esiintyy fundamentalismia enemmän tai vähemmän. Löydetään jokin dogmikokoelma ja teos, jonka totuusarvo on järkähtämätön, kiistattomat normit, ehdottomat viholliset ja dikotomia hyvän ja pahan puolen edustajien välillä, salaliittoja, eksytystä ja oikeasta opista luopuvia luopioita, joita eristetään, vainotaan ja mustamaalataan. Sen sijaan samalla tavalla ajattelevia ihaillaan, nostetaan esille ja rakastetaan. Elämää ja yhteiskunnan tapahtumia ja maailmassa vallitsevia prosesseja ei nähdä sellaisinaan vaan aina vain yhdestä, kapeasta sektorista ja liikutaan kuin jatkuvassa paranoidisessa kontekstissa. Eri fundamentalistiset kontekstit kilpailevat ja lopulta sotivat keskenään. Fundamentalismi uskonnossa ja politiikassa on ollut ihmiskunnan suurin ja ehkä eniten vainoja, tappamista ja sotia aiheuttanut henkinen vitsaus.
MITÄ FUNDAMENTALISMI YLEISESTI ON?
Fundamentalismilla tarkoitetaan konservatiivista, perinteitä kannattavaa liikettä, öljykriisin jälkeen islamin piirissä syntynyttä Eurooppaa ja Yhdysvaltoja vastustavaa, Koraanin perinteisen tulkinnan jyrkkää ja kovaa noudattamista ajavaa liikehdintää, tai vanhoillista pohjoisamerikkalaista kristinuskon protestanttista liikettä, joka korosti kristinuskon perustotuuksia ja Raamatun erehtymättömyyttä, ja yleisesti katsomusta pyhien tekstien auktoriteetista ja sanatarkasta noudattamisesta.i
Fundamentalismia käytetään kristillisessä uskontokeskustelussa viittaamaan osaksi äärikonservatiiviseen tapaan suhtautua Raamattuun ja länsimaiseen maailmankuvaan ja osaksi Raamatulle ja oikealle kristilliselle perinteelle, sen perustalle, uskollisena pysymiseen. Kumpaa tapaa sovelletaan, riippuu erityisesti omasta perusasenteesta ja myös tilanteesta. Eksegetiikanii professorina palvellut Heikki Räisänen ottaa esille fundamentalismista seuraavia piirteitä: historiallis-kriittiseniii eksegetiikan yleinen arvosteleminen ja tieteellisen arvovallan epääminen, historiallisen raamatuntutkimuksen yhdistäminen skeptiseen filosofiaan ja joustamattomaan tutkimustyyliin eli sellaiseen ”positivistiseen ennakkoasenteeseen”, jonka mukaan Raamattu on välttämättä epäluotettava jo ennen sen tutkimista, Raamatun erehtymättömyyden tähdentäminen hyvin pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta, Raamatun mahdollisten ristiriitojen jyrkkä vastustaminen, ja hokema Raamatun selityksestä sen itsensä kautta ja välityksellä ilman muussa kirjallisuustutkimuksessa käytettävää metodia.iv
Konservatiivinen kristitty ei yhdy kaikkein jyrkimpiin fundamentalistien käsityksiin. Hän voi olla jossain suhteessa fundamentalisti ja eräissä asioissa sallivainen, mutta keskimäärin uskonnollisissa näkemyksissään konservatiivinen.
FUNDAMENTALISMI JA ARVOSTELUKYVYN KRITIIKKI
”Älyllä ei ole mitään tekemistä Raamatun kanssa.”
(Anonyymi fundamentalisti)
Fundamentalistille usko ja järki ovat toisinaan kuin kissa ja koira. Itsellenikin ne ovat ”kissa ja koira”, mutta ne ovat vain leikkineet yhdessä pääni sisällä pitkään ja sen vuoksi jo tottuneita toistensa seuraan. Usko on kieli pitkällä juokseva lempeäsilmäinen hengenpelastaja – järki taas vaaniva, kaunis kissa. Yhdessä ne ovat melkoinen parivaljakko. Eikö juuri ”tarkkasilmäinen” järki pyri kertomaan mihin on viisasta luottaa lujasti ja toivoa vakaasti? Ilman järkeä uskosta ei synny koskaan mitään viisasta.
Jos ihminen ei uskaltaudu rehellisesti ajattelemaan luonnon ja Jumalan lahjoittamalla pienemmällä tai suuremmalla älyllä ja käyttämään niitä tietoja, joita ihmisjärki on vuosituhansien aikana koonnut, hän ei kai rohkene olla edes oikeasti Jumalan ihminen.
”Älä selitä Jumalan lahjasta, pirun tekosia se on”, kajahtaisi fundamentalistin arvio ja sen jälkeen pikainen opetus: ”Järki on uskonkysymyksien suhteen kaikkein surkein kykymme. Järki on syntiinlankeemuksessa pilalle turmeltunut. Ei siitä ole opastajaksi muuten kuin yhdellä tavalla: kun tunnet sen lihan lemun sieraimissasi, kierrä kaukaa. Uskoa sen sijaan etsi vimmatusti, tämä on Jumalan tahto.” Onko järjettömämpää tuumaa kuin ryhtyä halveksimaan järkeä itseään? Ensiksi se on älylliselle elämälle tuhoisaa ja toiseksi periaate on itsessään yhtä kaikki järjenkäytön heikkoa tulosta.
Keskiajalta ja Anselm Canterburylaiselta perimme Voitto Viron mukaanv perustavaa laatua olevan erheen: ”Uskon, että ymmärtäisin” (”credo ut intelligam”). Ymmärrys ohjataan Anselmin uskontofilosofiassa näin ennakolta omaksutun uskon mukaan eikä päinvastoinvi (eli usko ymmärryksen kautta avattuna).
Myös oppinut ja teräväpäinen Martti Luther on ollut paradoksaalisesti vahvasti mukana luomassa järkikriittistä asennoitumista: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Jeesukseen Kristukseen (…).”vii Tässä väitteessä ei ole ”mitään järkeä”, koska uskontotutkimus voi osoittaa monta esimerkkiä siitä, että ihmiset ympäri maailmaa voivat uskoa vilpittömästi vaikka miten lapsellisiin ja uskomattomiin tarinoihin hyvänsä. Onko sekin Jumalan aikaansaamaa?
Jos ihmisjärki löytää Raamatusta asioita, jotka sotivat järkeä vastaan, väitetään ymmärryksen olevan silloin väärässä, mutta tosiasiassa järki pysyttelee aina etualalla hyvine tai huonoine perusteluineen. Ellei ihmisen usko avautuisi koettavaksi ja havaittavaksi ihmisen ymmärryksestä käsin, voisi etanakin tulla periaatteessa uskoon... etanahan ei tiettävästi käytä järkeä. Järkeäkin voi tosin aikansa huiputtaa, mutta siitä ei koidu hyvää, kun älyn määrä vihdoin voittaa uskottelun summan. Viisaus jää tavoittamatta.
Nuori uskontokriitikko Matti Luoma ei vielä ilmennä sittemmin vanhemman herrasmiehen rationalismin kritiikkiä kirjoittaessaan Rolf Arnkilille miten älyllinen ristiriita uskonnossa on aina ratkaistava, vaikka järjen ja uskon kohteet olisivat erilaiset.viii En usko kumminkaan oleelliseen eroon kohteiden suhteen. Ensiksi ihmisen on ajateltava myös uskonasioissa järjen perusolemuksen mukaisesti. Ellei ihminen voi järjellään hyväksyä ja muotoilla esille sitä, mihin tahtoisi uskoa, uskon kohdetta ei ole joko käsitetty oikein tai se on kokonaan väärä eli ihmistä ei ole kutsuttu uskomaan juuri tätä tai sitten ihminen ei ole ymmärtänyt lainkaan järjen tehtävää johtaa ihmiselämää. Entinen Suomen luterilaisen kirkon arkkipiispa ja konservatiivi Martti Simojoki sanooix sattuvasti: ”Jumala ei rakasta epäselviä ajatuksia.” Juuri älyllinen epäileminen ja siihen yhdistyvä kyseenalaistaminen saa ihmisen lopulta arvostamaan enemmän elämää, ihmisiä ja Jumalaa. Sen sijaan ahdasmielisyys ja älyllinen epärehellisyys tuntuvat ajattelijasta vuosi vuodelta entistä epämiellyttävämmiltä hänen havaitessaan sellaisia piirteitä itsessään tai toisissa.
RAAMATTU EI OLE ARVOSTELUN YLÄPUOLELLA
Uskaltaudutaanpa arvioimaan järjellä perimmältään myös järkeen yhteydessä olevaa Raamattua,x ja minusta näyttää, että vasta silloin kunnioitetaan tätä kirjaa todella.xi Toiseksi ihminen voi koettaa ylittää tai alittaa järkensä, mutta tämäkin yritys on vain (heikohkon) järjenkäytön ilmaus.
Tanskan suuri filosofi Sören Kierkegaard otaksui, että uskoon liittyy aina järjelle avautumattomia paradokseja. Koko kristinusko on paradoksi. Jumala tulee ihmiseksi, mikä sen kummallisempaa, mutta totta silti. Kierkegaard haki uskolleen jopa voimaa tällaisista ravistelevista uskomuksista.
Ehkei ihminen sitten saa arvostella Raamattua ollenkaan järjellään. Ihminen voi vaistota intuitiivisesti jonkin asian tai väitteen tai kokemuksen todeksi, vaikka se olisi järjellisesti epäuskottava siinä mielessä, ettei ihminen keksi riittävästi todisteita sen totuusarvon puolesta. Jospa oppi Raamatun täydestä erehtymättömydyestä kuuluu tähän. Mutta tällöinkin fundamentalisti toimii itse oman järkensä johdolla tosin aina ajattelun laadun, tiedot ja alitajuiset tarpeet huomioiden. Uskomus on tarkoituksenmukainen esimerkiksi Kierkegaardin omassa tavassa toimia ihmisjärkensä mukaisesti järjellisenä olentona, tai fundamentalistin pyrkimyksessä vähätellä ihmisviisautta Raamatun rinnalla, mutta kummassakin tapauksessa järkeä heikennetään. Järjen heikentäminen on puolestaan sen oksan sahaamista, jonka varassa ihmiskunta viime sijassa istuu sivistyksen puussa.
Uskonto kurkottaa totuuden absoluuttisuuteen, usko voi haluta siihen kiinnittyä ja järki on kykeneväinen havaitsemaan sen suhteelliset piirteet, jos ajattelulle tilaisuus kunnolla annetaan. Absoluuttinen Raamatun totuus on kaunis ajatus yksinkertaisuudessaan, mutta en pidä perusteltuna, että ihminen 100 000 vuoden kuluttua löytäisi yleisesti itselleen merkittävää, ellei sitten kulttuuri rupea taantumaan, mutta tajuan kyllä yleisperiaatteen houkuttimen: Raamatun on oltava totta, jotta voisimme ajatella ja puhua totta absoluuttisessa, horjumattomassa mielessä.
Vaan mitä sen jälkeen tapahtuu, kun ympäristön kehitys ajaa vääjäämättä ohitse Raamatun maailmasta? Tosin - fundamentalisti ei usko pitkään tulevaisuuteen, mikä tulisi lopulta pakottamaan ajan siirtymään nykyisen fundamentalistisen raamattukäsityksen ohitse. Toisaalta runsaat 2000 vuotta on jo varsin pitkä tovi. Ja vaikka Jumala todella puhuisi koko sanomansa juuri Raamatussa, käsitämmekö edes silloinkaan Jumalaa oikeasti ja hänen viestiään kokonaan, koska inhimillinen käsityskykymme ja siihen liittyen omat pelkomme, odotuksemme ja alitajuiset tarpeemme suuntaavat aina viestin tulkitsemista? Yksin tuollaiseen Raamatun tulkintaan tarvittaisiin useiden tuhansien vuosien aika ja lisäksi tulkinnan tulkintaa muuttuvan maailman olosuhteisiin.
MEILLÄ ON SITTENKIN LUPA KÄYTTÄÄ TERVETTÄ JÄRKEÄ
Järkeä heikentävää pelkoa voi esiintyä myös siten, että vaikka Jumala antaisi ihmiselle sydämessä luvan poiketa perustellusta syystä Raamatusta, emme uskalla niin tehdä, koska olemme aikaisempien pelkojemme vankeja. Jos Jumala on järkevä, korkeasti älykäs, ja tämän lisäksi rehellinen, vilpitön ja motiiveitaan hyvin tiedostava olento itse, eikö meillä ole jo lupa ja jopa yhdenlainen pyhä velvollisuus osoittaa vuorostamme yhtäläistä älyllistä valppautta ja rehellisyyttä?
Mikäli suljemme silmämme ”ikäviltä”, uskoamme loukkaavilta järjen esittämiltä tiedoilta, emme kai ilmennä toimissamme Isän luonnetta, vaikka käyttäytymisemme muuten olisi ymmärrettävää fundamentalistisessa seurakunnassa rooliodotukseemme nähden. Onko Jumalan täydellinen totuus ylipäänsä koskaan vastaan suhteellistakaan totuutta, joka on ihmiselle vilpittömästi ja syvällisessä tutkiskelussa avautunut?
Ihmisviisauskin voi tietysti rappeutua, jos ihminen ei käytä järkeään sointuvasti. Voidaan keksiä teräväkin äly, mutta se ei toteuta järjen teleologista, kauaksi tähtäävää ideaa, kypsymistä viisauteen. Järki ei tahdo tai voi pyrkiä yhteyteen itseään korkeamman älyn, Jumalan kanssa. Esimerkiksi ateismista löydetään osaksi paljon järkeä mutta ei suurta viisautta.
Sopusointua tavoitellaan monella tavalla ja vakaumukseni mukaan usealla eri kentällä maailmassa. Kukin voi etsiä omalla tavallaan järjen sopusointua tai sitten ei. Jos tahdomme järkevästi suoda muillekin Jumalan etsimisen tien, rupeamme huomaamaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä ennakkoluulojen suodattimen heikennyttyä tunneperäisessä järjestelmässämme. Eikö tila ole ihmisjärjen riemuvoitto myös uskonsodasta?
Fundamentalisti ei voine selitystäni hyväksyä, koska häntä yhtä kaikki loukkaa tai vähintään hämää sana ”ihmisjärki.” Se viittaa liian selvästi ihmiseen itseensä, mutta järki on loppujen lopuksi inhimilliseltä perustukselta sama kummassakin tapauksessa. Järkeään heikosti käyttävät ja asioista huonosti perillä olevat uskovaiset uskonnoista riippumatta aiheuttavat maailmassa suurimmat uskonongelmat verenvuodatuksineen. En kohota tohtoreita, professoreja tai testineroja muiden yläpuolelle. Kysymys ei ole nyt älyn vähäisestä määrästä vaan aivan riittävän järjen matalasta käyttöasteesta. Suppea ja epärehellinen ajattelu vahvassa uskottelussa ja pelossa, epäluuloisuudessa ja vihassa on järkevyydestä kaukana.
FUNDAMENTALISMI EDUSTAA LAKIA
”Kaikilla kirjauskonnoilla on vaarana vision jähmettyminen instituutioksi. Lopullisen totuuden omistaminen on äärimmäisen vaarallista, koska se antaa totuuden tulkitsijoille rajattoman vallan toisiin ihmisiin.”xii
Sitaattiin mielelläni jatkaisin: ”Ja kaikissa uskonnollisissa liikkeissä auktoriteetti ja autoritaarisuus ovat järjenkäyttöä tehokkaampi tapa kirkastaa oppi ja valaista vielä harhaopit.” Fundamentalismi on määräilevää mutta samalla myös väistelevää ja salailevaa. Avoimen kysymyksen ylitse hypätään vedoten mielivaltaisesti johonkin opinkappaleeseen välittämättä siitä, että tosiasiassa joudutaan vetoamaan siitä syystä, ettei muuten voida selittää auktoriteetissa esiintyvää kummallisuutta tai ristiriitaisuutta. Liiallinen pitäytyminen opillisiin kysymyksiin tuottaa lopulta sen, ettei teorialla enää koeteta ymmärtää elämää vaan elämällä teoriaa. Jos elämä ja institutionaalinen Raamattu ajautuvat ristiriitaan, se ei todista Raamatun vaan elettävän elämän epäluotettavuudesta.
Tosin mikä tahansa ”raamattu” ei ole aina vielä oikea Raamattu. Käännöksellä täytyy olla tunnustettu arvovalta. Uusimmasta suomalaisesta raamatunkäännöksestä saatetaan joskus sanoa, ettei sitä pidetä aivan samanlaisena auktoriteettina kuin vanhaa käännöstä. Keskeinen piirre fundamentalistiuskovaisessa lienee se, että hän hakee sanonnalle aina painoa enemmän kuin useat muut muiden ääriliikkeiden jäseniä lukuun ottamatta. Fundamentalistipiireissä puhujaa ei aina yleisesti pidetä vakuuttavana ellei hän puhu kuin todellinen tietäjä. Kenelläkään ei kumminkaan ole oikeutta monopolisoida käsitystä raamatullisuudesta.xiii Pitäisi käyttää useammin seuraavia ilmaisuja: ”ehkä”, ”oletetaan että”, ”on pieni/suuri mahdollisuus, että”, ”minun oma käsitykseni”, ”minusta tuntuu, että”.
Kerran kuuntelin kuinka eräs saarnaaja lohkaisi asiayhteydessään Raamatun mitättömän huomautuksen Jeesuksen viipymisajasta samarialaisten parissa. Tästä – kahdesta päivästä – hän sitten kehitteli profeetallisen viestin. Niin kuin Jeesus oli samarialaisten parissa kaksi päivää, hän on oleva pakanain parissa vain kaksituhatta vuotta. Kyllähän saarnaaja yritti pohjustaa, että koska Raamatun mukaan yksi päivä voi olla Jumalan edessä tuhat vuotta, niin eikös sitten tässäkin, mutta kaukaa haetulta ajatus tuntuu kaiken kaikkiaan. Itse esittäisin sen ”suunnattoman suurin varauksin”. Hän ei tehnyt sitä eikä esiintynyt muutenkaan mitenkään vaatimattomasti.
Jos evankeliumin asiamies puhuisi varovaisesti kuin vanha professori, häntä ei tosin tultaisi laajasti kuuntelemaan. Eikö ole niin, että tavataan kosolti ihmisiä, jotka tahtovat tulla juuri täydellisesti vakuutetuiksi jonkin toivottavan asian totuudellisuudesta? Fundamentalistin näkökulmasta katsottuna taas löytyy sellaisia liberaalikristittyjä, jotka tahtovat kovasti vakuuttua siitä, että he itse ovat oikeassa ja fundamentalistit väärässä. Liberaaliryhmästäkin keksitään määrätty kuulijajoukko alttiina vakuuttavalle päänkääntäjätyypille. Sosiaalipsykologian lakeja ei voida kumota. Se mikä näitä kahta joukkoa erottaa fundamentalistin mukaan on se, että vain raamatulliset uskovaiset palvelevat totuutta Raamatussa ja vielä raamatunkäännöstyössäkin. Fundamentalisti tuumii: ”On silkkaa Jumalan pilkkaa, että ensin Jumala antaa sanansa ja sitten ihmiset muokkaavat sitä miten tahtovat ja näyttävät muuttavan sitä toiseksi kielellisistä tai muista syistä.” Pelkääkö fundamentalisti tässäkin omaa heikkouttaan? Etsiikö hän – haurauttaan vahvoja johtajia ja muuttumatonta, väkevää totuutta Raamatusta? Vaikka fundamentalisti ja liberaalikristitty ovat eri mieltä Raamatun tulkinnasta, niin vain liberaali uskaltaa tunnustaa, että heillä kummallakin on lopulta oma järki auktoriteettina raamatuntulkinnassaan, mutta se on vain eri tavalla ohjelmoitunut.
ONKO LIBERAALIKRISTITTY KRISTINUSKON LUOPIO?
Torjuuko liberaali Raamatun ja isiensä uskon? Kenenkään ihmisen, ei edes liberaalipolon, ei todellakaan tarvitse hylätä esivanhempiensa uskontoa eikä Raamattua. Hänen arvostelunsa kohdistuu ihmisväitteisiin Raamatustakin. Toisaalta jos itse vakuuttuisin kristittynä islamin uskon oikeudellisuudesta, olisi edessä uskonnon vaihto, sillä mikäli olisin muslimi, joka olisi tietävinään ehdottoman varmasti sen, että islamilaisuus edustaa korkeinta totuutta, eikö myös kristittyjen Jumala kunnioittaisi uskoani? Mutta jos epäilisin islamilaisuutta, mutta päättäisin olla edelleen muslimi kumartaakseni instituutioiden pakkovaltaa, saadakseni uusia etuja tai ollakseni menettämättä vanhoja, enkö olisi kummankin uskonnon yhteisen totuudenxiv ja Jumalan vastustaja? Ei ole tärkeintä miten uskonnollisesti ”pukeudutaan”, kunhan ei esiinnytä alastomina väärässä paikassa.xv Kun synnymme johonkin maahan, saamme syntymälahjana myös tämän maan uskonnon, jonka piirissä voimme hitaasti oppia tuntemaan Jumalaa enemmän.
FUNDAMENTALISTIN HELVETINPELKO
Nykyään harva älykäs fundamentalisti enää uskaltaa langettaa pakanalle aivan täyttä helvetintuomion. He joko jättävät hurskaat pakanat ”parveilemaan” ”temppelin esipihan” vaiheille, tai kiertävät koko kysymyksen puhumalla vain taivaaseen pääsemisestä eikä helvettiin joutumisesta. Taivaankin takapihalta on toki ja onneksi vielä pitkä matka paraatiovelle ja Jumalan lasten joukkoon. Ja kaikesta päätellen minutkin – parhaassa tapauksessa – laskettaisiin sellaiseksi ”lapseksi” ja suljettaisiin taivaasta pois. Eikö meidän tule käyttää aina yksilöllistä harkintakykyämme eikä uskoa kaikkea sitä, mitä meille kerrotaan – etenkään jos epäilys ja epäusko kirjataan käytännössä menolipuksi helvettiin, joka on uskonasioissa kamppailevalle kokonaan käsittämätön osoite.
Voitto Viro käsitti järjettömäksi opiksi sen Athanasiukselta periytyneen väitteen, että kadotukseen joutuvat toisuskoiset, ihmiset, jotka uskovat toisin kuin esimerkiksi Athanasius ristinkumppaneineen.xvi Mitä rakkautta helvettioppi edustaa? Onko se edes terveiden aivojen tuotosta?xvii Fundamentalismiin sitoutuneet seurakunnat ja muut kristilliset liikkeet voivat olla rakkaudesta saarnaamisesta huolimatta todella vihamielistä väkeä harhaopissaan pysyvää ”toisuskoista” kohtaan. Jos joku poikkeaa eräistä Raamatun normeista tai tämän kirjan pohjalta kehitellyistä seurakunnan tai kirkon omista käyttäytymissäännöistä, palaute on lopulta aina ankara. Se vaihtelee uskon julkisesta vähättelystä, syyttelystä ja leimaamisesta eristämiseen ja julkiseen nöyryyttämiseen. Vähintään esitetään Osmo Tiililän lailla, etteivät esimerkiksi suurten ihmekertomusten kritisoijat lainkaan ymmärrä mitä usko Jumalaan merkitsee.xviii Miksi suhde ei voisi olla yhtä hyvin päinvastoin? Mistä todella tiedämme ja voimme kunnolla edes uskonvaraisesti vakuuttua, että fundamentalisteilla on synnynnäinen etuoikeus kertoa, mikä usko on aitoa ja totta ja mikä ei? Miksi uskonkysymyksissä, eräiden uskolla, ja erityisesti vanhoillisten mielipiteillä, on enemmän arvoa kuin toisten? Eihän Jeesuskaan ollut juutalaisen uskonnon pappi tai kirjanoppinut vaan luovasti ajatteleva ja yksilöllisesti toimiva, syvästi uskonnollinen kansanmies, vai kuinka?
LYÖMISEN ILOT JA KIROT
Laulaja-evankelista ja ihmissuhdekirjailija Rainer Frimanin elämässä oli vaihe, jossa helluntaievankelista tehtävät vaihtuivat taas iskelmälaulajan työhön. Lavoilla esiintyminen koettiin herätysliikkeen, tai nykyään osaksi helluntaikirkon, fundamentalistipiireissä uskosta luopumiseksi ja petokseksi yhteistä asiaa kohtaan. Kun Friman tunsi taas kaipausta lähestyä aikaisemman herätyssuuntansa paikallisseurakuntaa ja osallistui kokouksen jälkitilanteessa kaikille avoimeen rukouspalveluun, hänet eristettiin ja nolattiin jättämällä hänet yksin polvilleen etupenkkiin, ”katumuspenkkiin”.xix Vasta pitkän odottelun ja toisten seurakuntalaisten suoraan asiaan puuttumisen jälkeen hänet ”huomattiin”. Vaikka anteeksi voidaan myöhemmin pyytää ja niin myös tässä tapauksessa tehtiin,xx pitäisikö tapauskohtaisen pahoittelun ohella käydä yleisempää itsekriittistä keskustelua suhtautumisesta ihmiseen, jotka vain tuovat jotain erilaisuuttaan esiin hyökkäämättä Jeesusta vastaan? Fundamentalismi kumminkin kammoaa itsekritiikkiä, koska vieroksuu kaikessa yksilöllisyyttä ja individuaalia ajattelua.xxi Fundamentalistiselle asenteelle on joskus tyypillistä sitoutua Vanhan Testamentin kosto- ja rangaistusperinteeseen ja ulottaa se tavalla tai toisella toisuskoisia koskemaan kuolemanrangaistusta myöten.xxii Jos fundamentalismi ilmentää toista, se ei enää ilmennä kokonaan aitoa fundamentalismia.
Se perusvaara mitä fundamentalismissa pelätään ympäröivässä maailmassa, on riski sotkeutua näennäisuskonnolliseen mutta harhaoppisuutensa vuoksi epähengelliseen elämään. Harhaoppiseksi kutsuttu liike on aatepohjaltaan kumminkin vähemmistö enemmistön laajojen lammaslaitumien keskellä. Jos olisin paholainen, keksisin niin viekkaan harhaopin, että se saisi valtaansa erityisesti enemmistön, suuret kirkot ja herätysliikkeet. Ja niin juonikas se olisi, ettei sitä kukaan oivaltaisi harhaopiksi. Mikäli persoonallinen paha on olemassa, todennäköisesti paholainen on tosiaan näin ovela ja vielä paljon kekseliäämpikin. Siksi epäilen, että fundamentalismi voi olla jopa suurin uskonnollinen ja poliittinen harhaoppi maailmassa.
Ei epähengellisyyttä ole mahdollista missään välttää. Me kaikki erehdymme tavalla tai toisella totuuteen nähden. Näin säilymme koko elämämme ajan etsijöinä. Eikö ihminen, joka uskoo löytäneensä totuuden sellaisenaan, sen objektiivisen ja muuttumattoman, ole henkisessä ja hengellisessä kehityksessään sokaistunut, sammunut sielu? Uskon tunnustaminen vaatii itse asiassa suurempaa nöyryyttä kuin opin. Eikö juuri totuutta etsivän ihmisen näkevä usko tee hänestä vähän hitaamman tuomitsijan? Jokainen Jumalaa etsivä on veli tai sisar, vaikka uskon tiedollista sisältöä koskevat yksityiskohdat eroaisivat. Me emme tiedä kenen usko on oikea, ehkei kenenkään, ei ainakaan kokonaan. Siksi olisi järkevää pyrkiä suvaitsevaisuuteen eli liberaalisuuteen, kun se kerran on ainoa realistinen mahdollisuus meille, kun meistä ei ole absoluuttisen totuuden tajuajiksi, ei ainakaan kaikessa, ei edes yhdessä asiassa kaiken aikaa.
Harva asia ärsyttää fundamentalistia kumminkin enemmän kuin uskonnollinen ”veljeily” kilpailevaan seurakuntaan tai mikä vielä pahempaa toiseen uskontoon kuuluvan kanssa. Tämä asenne yhdistää muuten kaikkia maailman fundamentalisteja uskontoon katsomatta. Miksi fundamentalistit ovat niin vihamielisiä, vaikka he kristinuskossa toisaalta julistavat rakkauden uskontoa? Totuus on vain kristinuskossa, tulkitsee kristitty fundamentalisti evankeliumia, ilosanomaa kaikille kansoille. Islamin fundamentalisti taas katsoo maailmaa oman näkövinkkelinsä lävitse. Näen vähän rakkautta, erotan paljon auktoriteettikeskeisyyttä.
Fundamentalisti saattaa puolustautua, ettei hän ole oikeasti ahdasmielinen saati vihamielinen, mutta asianlaita on niin, ettei suvaitsevaisuudella voida korvata oikeaa oppia. Jos siis eläisin ”puilla paljailla” ja pyytäisin fundamentalistilta sunnuntain jumalanpalveluksessa ruokaa, hän antaisi minulle yhteenvedon saarnasta, koska oikea oppi on numero yksi ja kaikkea muuta huolenpitoa tärkeämpää. Eivät kaikki fundamentalistit tosin järjestään niin toimi. Tunnenhan sellaisiakin fundamentalisteja, joilta heruu apua aivan herkästi tarvitsevalle, mutta en oikein ymmärrä miksi he niin tekevät elleivät he pohjimmiltaan sittenkin usko rakkauden yhdistävään vaikutukseen kaikkien ihmisten kesken oppiin katsomatta. He eivät sitten liene aivan ehtoja fundamentalisteja.
Toisaalta – miksi kukaan on valmis jakamaan omastaan toiselle vähän tai paljon, mutta hyväksyy sen, miten toiselta otetaan lopuksi pois kaikki – eli minkä vuoksi uskovainen voi tarjota toiselle vaikkapa aterian, mutta hyväksyy tyynesti sen, että rakkauden Jumala sulkee ”toisuskoisen” tai uskonnottoman helvettiin ikuisesti kidutettavaksi? Kun kerran itse Jumala on valmis helvetissä tappamalla tappamaan ”toisuskoisen”, niin eikö olisi johdonmukaisempaa tehdä itsekin hänelle pahaa hyvän sijasta? Helvetin oletettu kidutus ei ole enää edes rankaisemista vaan pikemmin sairaan ihmisen omien pimeiden voimien purkamista alistettuun. Sadisti toimii niin tässä maailmassa kuin demoninen kerrotaan menettelevän helvetissä. Harva tervejärkinen fundamentalisti enää noitavainojen aikakauden väistyttyä edes hyvästä motiivista haluaisi tehdä suorastaan pahaa toiselle. En epäile etteikö ihminen joudu tavalla tai toisella vastaamaan elämästään, mutta kadotus voi olla erilainen, kun sen nyt uskonnollisessa kulttuurissamme käsitämme.
MUTTA TUNNUSTAAKO JUMALA DOGMEJA?
Jos uskovainen yhtäkaikki hyväksyy sen, että uskosta osaton, esimerkiksi lähetyssaarnaajalle oman uskontonsa vuoksi selkänsä kääntänyt hindu tai ateisti, heitetään tulijärveen ikuisesti kidutettavaksi, tämän fundamentalistin ajatuksenjuoksu on mielestäni aivan merkillinen. Se ajaa pohtimaan koko oppikeskeisen uskonnon mielekkyyttä. Kenties vain dogmaattinen uskonto on se alue, jolla Jumala todella toimii vain säälistä. Ehkäpä dogmien uskonto on erityisesti tunteiden ja pelkojen säätöpiiri, jonka tarkoituksena on tuottaa paras mahdollinen tajunnan vire perverssissä elämässä selviytymistä ja toimimista varten, jolloin dogmillinen usko toimii välineenä määrättyjen uskonnollisten tunteiden saavuttamiseksi.
Henkiä pelännyt alkuihminen ei pystynyt kunnolla elämään ja toimimaan, kuten metsästämään, mutta uskonnon avulla pelkonsa kukistettuaan hän oli iskukykyinen. Uskonto on konservatiivisista piirteistään huolimatta melko nopeasti tilanteisiin vastaava varaventtiili, jos kulttuurillinen muutosvauhti itsessään nopeutuu. Viittaisiko tuo siihen, että yksi tärkeä opillisen uskonnon tehtävä on säädellä kulttuurisidonnaista tietoisuutta, sillä kulttuurithan kehittyvät jatkuvasti ja muuttuvat, ja syntyy tasapainotustarpeita? Muutoksien jännitteet varautuvat ja purkautuvat, mutta konservatiivinen uskontokäsitys ja fundamentalistinen sitoutuminen ihmistä hoitavaan dogmissisältöön ja seurakuntatoimintaan helpottavat onnistumista tukirakenteiden vääntyillessä ympärillä.
Fundamentalisti voisi puolustautua, että onpa runoilua kuvitella uskonnon voivan ylipäänsä elää löyhässä oppisidonnaisuudessa: ”Joko uskaltaudut oppiin mukaan tai emmit koko ikäsi kahden vaiheilla pääsemättä puusta pitkään.” Itse mietin, että uskonto ilman oppikeskeisyyttä saattaa olla se hengellisen kokemusmaailman sisin tai oikeaoppinen olemus, joka jää jäljelle, kun kaikista yksittäisuskonnoista karsitaan pois kulttuurisidonnaiset erityispiirteet ja rituaalit. Se merkitsee uskoa ja luottamusta monikasvoiseen Jumalaan, henkilökohtaista kehittymistä, tasapainoisuuden vahvistumista. Idea on siinä, että oman uskontonsa kehyksessä jokainen voi määritellä tarkemmin itse mysteerinsä, sen mihin ”uskoo uskovansa”, ilman merkittävää halukkuutta opilliseen sodankäyntiin eli teologian opeista kiistelyyn.
”Tyydyttävää filosofiaa – kenties, mutta ehdottomasti huonoa uskontoa”, argumentoisi puolestaan fundamentalisti. ”Ihmiselle merkittävät asiat ovat ylipäänsä tapahtumia eivätkä teoreettisia yleistyksiä. Raamattukin kertoo tapahtumista, todella eletystä elämästä. Tämä on Raamatun oppien totuustesti. Kaiken sanalitanian ja Raamatun vastaisen teorian voit vaikka koota yhteen ja heittää kaivoon. Mikä Raamattuun on kirjoitettu, se on totta tai todella tapahtunut. Raamattu on todellisten tapahtumien kuvailua. Ja koska se on tapahtunut – ja tavallaan tapahtuu parhaillaan – se ei ole elämässä todistamatonta teoriaa!”
Raamatussa on tosiasiassa paljon Jumalaa, taivasta, helvettiä, paholaista ja lopunaikaa koskevia teorioita, joita ei voida todistaa sen enempää oikeiksi kuin vääriksi. Joskus sanotaan kuitenkin, että se, mikä toimii elämässä, on totta, mutta vaikeutena on se, että samanlaisia kokemuksia voidaan selittää – erilaisin teorioin. Tämä on kai jo kiistatta nähtävissä kirkkokunnissa ja uskonnoissa. Vakaumukselliset uskovaiset eri suunnissa ja uskonnoissa voivat kukin tahollaan vakuuttua siitä, että heidän totena pitämänsä teoria on totta, koska he tuntevat sen toimivan käytännössä. Ongelmaksi jää tietenkin se, että teoriat voivat kumota toinen toisensa, ja niin ne myös käytännössä tekevät.
Johannes
(21.10.2012)
(Muok. 29.12.2013, 4.4.2014)
(21.10.2012)
(Muok. 29.12.2013, 4.4.2014)
i Koukkunen, Kalevi 2002, 197
ii Eksegetiikka on raamatunselitysoppi. Se tulkitsee raamatullisia tekstejä hyödyntäen kielitiedettä, Raamatun aikahistoriaa,uskonnonhistoriaa ja uskonnonpsykologiaa.
iii Räisänen käyttää sanoja ”historiallinen”, ”historiallis-kriittinen” ja ”kriittinen” synonyymeina. Näillä kolmella termillä kuvataan tutkimusta, joka ei voi ottaa pohjakseen Raamatun erehtymättömyyden oletusta vaan tarkoituksen ymmärtää ja tulkita Raamattua ottaen huomioon tekstien syntyajan. Kriittinen ei merkitse halua arvostella Raamattua. Jos kritiikki johonkin kohdistuu, niin inhimillisiin käsityksiin Raamatusta. (1981, 37–39, 42)
iv Räisänen 1981, 32–36. Tieteellisen tutkimuksen tulisi fundamentalistin mukaan tunnustaa Raamatun erehtymättömyys tutkimuslähtökohdaksi. Raamattua selitetään sisältä käsin esim. siten, että kun Jeesus viittaa Pentateukkiin, eli Raamatun Mooseksen kirjoihin siten, että Mooses on ne kirjoittanut, täytyy tutkimuksen lähtökohtaan kuulua sama asia. Tutkimuksen tulee olla tutkimuskohteen ”oman luonteen” mukaista. (Ibid, 36) Vrt. Joh. 1:17, 5:46, 7:19, 22–23. Monet uskovaiset suorittavat kauniin kehäpäätelmän päättämällä jo etukäteen, että Raamattu on muuttumaton, kaikkitietävä ja erehtymätön kuten Jumala.
v Viro 1967, 75
vi Viro 1967, 75. Kuten tunnettua Canterburylainen tavoitteli oikeaoppisen teologian ja järkiperäisen, rationaalisen tiedon yhdistelmää. Hänen mielestään kristillisen ilmoituksen totuudet voidaan osoittaa aina myös rationaalisesti päteviksi. Tässä kohdin ajatuksia mahdollisesti johti käsitys Jumalan ideasta ihmisen tajunnallisuudessa. Idean kautta käy mahdolliseksi ajatella ja ymmärtää Jumalaa niin, että hänen ilmoituksensa selvenee kirkkaimmaksi asiaksi, jonka alaisuudessa on järkiperäinen ymmärrys palvellen tuota salaperäistä yhteyttä. Jos järki nousee Jumalan säädöstä vastaan, se on järjetöntä sivuuttaessaan ilmoituksen ja Jumalan idean ajattelijan mielessä. Tällaisen ajattelutavan ongelmana on lähteä valmiista kristinuskon totuudesta ikään kuin sellainen voisi olla olemassa maailman ja ajattelun ulkopuolella, vaikka käsitys esim. Jumalan ideasta selvästi pohjautuu juuri ihmisen filosofisiin pohdintoihin.
vii Katekismus, 59
viii Luoma 1963, 124
ix Simojoki 1969, 52
x Mistä tiedetään, että ihmisälyllä olisi yleensä tekemistä Raamatun tekstin kanssa? Voihan kaikki olla on mahtavimmalta taholta saneltua ilmoitusta, mihin joissakin tapauksissa saattaa sotkeutua mukaan häviävän pieni määrä sitä ”astian” roskaa. Raamatunkäännöstyönkin osalta on selvä juttu, ettei yhdestäkään käännöstyöstä voitaisi suoriutua kunnialla ilman laajaa tietämystä ja inhimillistä ajattelukykyä. Ihmisälyllä on siis paljonkin tekemistä käännöstyön kanssa eikä vastaavasti ensimmäistäkään Raamatun kirjaa olisi voitu kirjoittaa kirjoittajan ihmisjärjestä riippumatta. Paavalikin oli tavallista älykkäämpi yksilö kristittyjen joukossa. Jos Jumala olisi tahtonut toimia mahdollisimman riippumattomana ihmisjärjestä, hän olisi vallannut henkisesti vaikeasti vammaisen uskovan ja käyttänyt häntä ”kirjoituskoneenaan” – ellei vallan avannut jälleen Bileamin aasin suuta.
xi ”Mitä enemmän Jumalasta yksin Raamatusta tietää, sitä suurempi usko”, fundamentalisti saattaisi huomauttaa. ”Vaikka lukisin teologisia kirjoja yötä päivää ja tietäisin – tai pikemmin uskoisin tietäväni – aina yhä enemmän ja enemmän Jumalasta, usko itsessään ei välttämättä kasva, sillä se on – näin siis juuri minun fundamentalistin mielestä – jotain muuta kuin järjellä tietämistä.” Ymmärrän, että tuo näkemys tulee käsittää kritiikiksi määrällistä tietämistä vastaan mutta laadullisentiedon puoltajaksi. ”Jos tieto Jumalasta on olemuksellisesti suurta, vaikka määrällisesti vähäistä, sitä enemmän se avaa yhteyttä Jumalaan.” Vaikka omassa Raamatussani on sivuja tuhat neljäsataa yhdeksäntoista, Raamattu on vain mielestäni todella ohut kirja maailman kaiken pyhän uskonnollisen kirjallisuuden rinnalla, mutta lajissaan eli laadussaan vähintään yksi helmistä. Mitä tuohon fundamentalisti vastaisi … ”Kas vain, toivottavasti olet ne myös kaikki sivut lukenut.” Siirrytään taas nopeasti kvantitatiiviselle eli määrällisen puolelle. Tähän tapaan tällaiset keskustelut yleensä etenevät. Ollaan yhtäällä järkikriitikkoja mutta toisaalla sofisteja: valmiina solmimaan toinen sanoissaan nokkeluuksilla eikä niinkään tiedolla.
xii Räisänen 1993, 105
xiii Viro 1971, 172
xiv Islamilaisen ajattelun professori ja muslimi Nasr on esittänyt, että ehkäpä voisi olla kaksi totuutta, se minkä Jumala tahtoi islamilaisten näkevän Jeesuksesta ja se, mikä haluttiin osoittaa kristityille. Sekä muslimit että kristityt voivat nähdä eri tavalla mutta samalla oikein. (Ks. Räisänen 1993,124) On vaikea varmaan ymmärtää miksi tulisi katsella asioita näin eri tavalla, mutta ehkä erot eivät ole lopulta ylittämättömät. Yhdestä asiasta voidaan olla kumminkin varmoja. Siitä että hyvän ja väärän, arvokkaan ja arvottoman mahdollisuudet ovat täytettävissä kummassakin uskonnossa.
xv Rolf Arnkil kirjoittaa (1963, 201) sattuvasti ja samalla jo sangen postmodernisti: ”Uskonto on kaikille kuin vaateparsi, johon pukeudutaan syntymään perinteen mukaan.” Uskonnon sosiologinen yhteneväisyys osoittaa etiketin puhua Jumalasta. Uskonnonharjoitus on yhtä normatiivista kuin mikä tahansa muu korkeampi sosiaalinen vuorovaikutus. Eri uskonnot ovat siten lahjoja ihmiskunnalle, kehyksiä eli konteksteja puhua erittäin vaikeista kysymyksistä edes joltisenkin yhteneväisin käsityksin ja erityisesti käsittein. Tällainen kristinuskon korokkeelta alas laskeminen tavallisen ihmiselämän pariin kammottaa fundamentalistia mutta myös useimpia konservatiiveja, kuten Martti Simojokea, jonka mukaan kaikki puhuminen Jumalasta ohitse Jeesuksen on puhetta ”muusta kuin Jumalasta” (1969, 57).
xvi Viro 1967, 73–74
xvii Arto Köykkä viittaa erääseen Bill Wiesenin helvettikirjaan, ”23 minuuttia helvetissä”, ja arvioi sen karmaisevat näyt – jättiläismäisiä kiduttavia ja kammottavasti löyhkääviä demoneita, jotka haisivat kuin avoviemäri – sairaan mielen tuotteiksi. Helvettinäyillä on laitettu kautta vuosisatojen kuriin juomarit ja huorintekijät ja alistettu heikot ja puolustuskyvyttömät. Sellaista uskonto on sairaimmillaan ja vahingollisimmillaan. (Köykkä 2009, 227–228; vrt. Räisänen 1993, 30–31) Kidutuskadotuksesta, joka on innostanut keskiajan maalareita valmistamaan kauhistuttavia näkymiä helvetistä, saamme kiittää erityisesti Ilmestyskirjaa, jonka pääsy Raamatun kirjakokoelmaan oli pitkään vaakalaudalla (Ilm. 19:20, 21:8). Ilmestyskirjaa voimakkaampi vaikutus on Heikki Räisäsen mukaan (1993, 36) ollut ”Pietarin ilmestyksellä”, joka vaikutti voimalla Danteen, kaikkien aikojen helvetinkuvauksen runoilijaan. Emme tiedä onko helvettiä vai ei, ja jos on millaisesta asiasta on kysymys. Tasapuolisuuden ajatus voi hyvin edellyttää jonkinlaista tilintekoa kuoleman jälkeen erityisesti maallisen oikeuden kourista livahtaneille, mutta tuskin se täyttää ihmiskunnan omia perverssejä odotuksia ja kuvitelmia. Vastanneeko taivaskaan haaveitamme? Mahdollisesti Jumala palauttaa ihmisiä tavalla tai toisella palvelemaan eläviä maan päällä ja siinä lienee rangaistusta kyllin.
xviii Ks. Räisänen 1989, 48
xix Friman 2005, 107–108
xx Friman 2005, 108
xxi Järjessä ei ole fundamentalistinkaan mielestä lopulta vikaa kunhan se palvelee esitettyä Jumalan ilmoitusta, mutta jos se ei sitä tee, järjen suuri määrä ei korvaa sen huonoa laatua uskonnollisia kysymyksiä käsiteltäessä. Fundamentalistinen rajaus paljastaa, että puhuttaessa ihmisjärjestä kielteisessä mielessä, tarkoitetaankin individualistin yksilöllistä ajattelua, joka panee merkille puutteita ja virheitä niin Raamatussa kuin fundamentalistien väitteissä. Fundamentalismi on säälittävän ahdas ”järjellinen” käsitys Jumalasta ja maailmasta. Arvaanpa hyvin, ettei fundamentalisti perusta säälistäni, päinvastoin, minuahan hän säälii milloin ei kiukussaan soimaa harhaoppiseksi, luopioksi, röyhkeäksi tai itserakkaaksi.
xxii ”Ne jotka haluaisivat säästää harhaoppisten ja Jumalan pilkkaajien hengen, ovat itse pilkkaajia”, teroitti mieliä sveitsiläinen ja protestanttinen uskonpuhdistaja Jean Calvin. Luopioksi syytetty espanjalainen lääkäri Miguel Servetus poltettiin Genevessä v. 1553, koska hän kiisti kolminaisuusopin ja lapsikasteen. Martti Luther meni vielä pidemmälle ja kirjassaan ”Juutalaisista ja heidän valheistaan” hän vaati juutalaisten talojen hävittämistä, synagogien polttamista ja rabbien vaientamista. Kun natsit kaivoivat kirjasen esiin, heidän ei tarvinnut muuttaa siitä sanaakaan omien oppiensa tähden. (Räisänen 1993, 84–85, 90) Kalvinistinen perinne korostaa Jumalan kaikkivaltiutta ja Raamattua kristinuskon ainoana perustana. Raamatusta on löydettävissä myös säännöt yhteiskuntaelämää varten. Kun normit omaksuttiin pääosin Vanhan Testamentin puolelta, olivat tulokset nykyisen moraalikäsityksen mukaisesti järkyttävät. Heikki Räisänen arvioi (1993, 88) mielestäni osaksi oikein, että nykyisestä inhimillisestä ja ihmisystävällisemmästä yhteiskuntapolitiikasta on kiittäminen erityisesti renessanssin, humanismin ja valistuksen ajan vaikutusta. Ilman inhimillistä filosofiaa poltettaisiin kristittyjä kenties edelleenkin toreilla vääristä opeista syytettyinä eikä tätäkään kirjoitusta olisi voinut laatia yleisemmin luettavaksi. Toisaalta humanismin nimessä voidaan harjoittaa myös fundamentalistista ajattelua, esim. marxilaisessa humanismissa joskus 1970-luvulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti