HYVÄN PROBLEEMIN KIPEYS

Uskonnossa voidaan moraali liittää teologiaan ja näin saadaan elämänkatsomus, jolla on tuki tässä uskonnon kehyksessä. Se on monelle tärkeä, sillä moraalisääntö saa kontekstissa velvoittavan luonteen moraalin itsensä yläpuolisesta tekijästä, uskosta Jumalaan, kuten von Wright on huomauttanut. Mutta onko tämä ainoa mahdollisuus kokea moraali itseä varmasti velvoittavana suhteena? Saatettaisiinko ihmisen elämästä itsestään, hänen olemassaolostaan käsin, luoda yhtä pitävää moraalia ja etiikkaa?

IHMISEN YKSINÄISYYS

Mitä tapahtui moraalille, kun postmoderni filosofia hylkäsi Jumalan? Mistä moraali saa oikeutuksen ilman Jumalaa? ”Nietzschen jälkeen etiikan ongelma on ollut, että jos Jumala on kuollut, ei ole mitään yleistä velvoittavuutta hyvään”, Juha Varto on todennut. Onko riittävä vastaus ”omatunto”? Omatunto manifestoi moraalin.

Moraalin ja omantunnon yhteyttä korosti myös toimittaja Silvasti: Moraalia on vain yksityisellä ihmisellä ja lähellä omaatuntoa. Moraali näkyy toiminnassa tai siitä pidättäytymisessä.

Erik Ahlmanin filosofian kautta pohdittuna moraalitajunnan kyky on reaalinen vain toimiessaan. Arvot ovat hyvän ja pahan valinnan erottamisen mittapuut, joita sovellettaessa moraalisen olennon dilemma eksistoituu. Tämän takia ihminen ei voi koskaan saavuttaa hyvän ihmisen asemaa ja jatkaa tästä ikään kuin uudella tasolla. Ihmisen huono tai hyvä moraali punnitaan joka päivä uudestaan. Tämä käy työstä. Aristoteleelta muistetaan, ettei keskitien löytäminen ole helppoa eikä etiikan tieto ole yhtä selvää kuin tieteessä (EN 1109a20-25, 1142a25). Oikea ei ole olemassa kirjoitettuna tekstinä; se on löydettävä päivittäin ratkaistaviksi tulevista kysymyksistä, tai tarkemmin sanottuna, itse ratkaisuista ja ratkaisemisesta. Mutta onko toisaalta mitään todella tehtävissä ilman absoluuttisen hyvän ja absoluuttisen pahan tiedollista olemassaoloa?

ABSOLUUTTINEN TIETO VAI VAIN ”VALISTUNUT ARVAUS”?

Objektivistit esittävät, että tavataan pysyvää, historiallisesti muuttumatonta tiedon matriisia, johon synnytettävää tietoutta voidaan aina verrata. Relativistit kiistävät mahdollisuuden. Objektivistit vastaavat, että ilman filosofian pitävää, kiinteää pohjaa ei voida välttää radikaalia skeptismiäkään.

Radikaalista skeptismistä käynee esimerkki Nietzschestä: Totuudet ovat ihmisen kumoamattomia erehdyksiä. Jos objektivistit olisivat täysin oikeassa, Nietzschellä ei olisi ollut implisiittisesti mahdollisuutta totuuspessimismiin. Toisaalta, jos on totta, että totuudet ovat ihmisen kumoamattomia erehdyksiä, on totta, että totuus edellisestä on myös ihmisen kumoamaton erehdys. Tällöin voi olla totta, että löytyykin vielä jokin kumoamaton totuus.

Vastakkaiselta puolelta esitetään (Radhakrishnan), että intuitiivisen oivalluksen kautta on mahdollista saavuttaa pelastava tieto ja pyrkiä tosiolemukseen. M. Gandhi esittää, että siellä missä on totuus, on myös tosi tieto. Gandhi siis samaistaa totuuden myös Jumalaan, totuutta palveleva palvelee myös Jumalaa. Jos taas tämä olisi ehdottoman totta, ei olisi ateisteja (joilla on useimmilla ollut takanaan myös vakavaa uskonnollista etsimistä).

Huomataan, että vastakkaisten käsitysten ero kasvaa tai lähenee usein subjektiivisen metafyysisen asetuksen mukaan, ollaanko maailmankuvalta ateisteja vai uskovaisia, älykkyydellä ja tiedolla ei ole filosofien kesken tässä suurta eroa ja kuka voisi edes ratkaista asiaa. Tärkeintä ovat elämänkokemukset.

Vaikka ehdottoman tiedon lähde olisi olemassa, on yhtä ehdotonta, ettei sellaista voida kiistatta osoittaa, mikä ajaa epäilemän lähteen ehdottomuuden pohjaa tai tietävän ihmisen väistämätöntä kyvyttömyyttä tietää (oikein). Intuitiivisesti paljastunut tieto tai totuus on kirkas vain määrätyssä subjektiivisessa todellisuuden tilassa. Tässä piillee kaikenlaisen intuitiiviseen kokemukseen perustuvan filosofian metodologinen ongelma. Kokemusta ei voida osoittaa sellaisenaan merkittäväksi tai oikeaksi eikä sen kautta saatua tietoa päteväksi kuin intuitioon itseensä vedoten. Toisaalta empiirinen metodi ja toistettavuuden vaatimus ei voi keinoillaan paljastaa sitä olevaa, jonka väitetään tulevan esiin intuitiossa. Olipa totuuden absoluuttisuuden laita niin tai näin, absoluuttista ihmisen hyvinvoinnille on, että hän yleensä tarvitsee elämässä lujia totuuksia voidakseen luoda jalansijaa henkiselle kasvulleen ja myöhemmille tutkimuksilleen. Mutta elämän myöhemmässä vaiheessa elämä, oleminen itsessään, alkaa parhaassa tapauksessa kasvamaan suuremmaksi kuin subjektin psykologinen tarve pysyä ehdottoman varmoilla jalansijoilla.

OLEMISEN RIKKAUS

Martin Heidegger pohtii mitä oleminen on. Se on oleminen itse, kaikkea olevaa kauempana, lähempänä kuin mikään oleva, sen fyysinen tai ideaalinen komponentti. Oleminen on kaikkein lähintä, mutta silti tämä läheisyys jää ihmiselle etäisimmäksi: Ihminen tarttuu elämässään aina jo ja vain olevaan.

On vaikea asua olemisensa äärellä (ek-sistenssi), mikäli eksistenssiä vallitsevat muiden puheet, vaatimukset, vetoomukset tai suorat käskyt. Jos oleminen (elämä) ja juuri ihmisen oleminen elämässä (Dasein) sidotaan aikaan, on elämä sama asia kuin käsillä oleva aika tietylle subjektille, tuolle olemiselle, josta on kehkeytynyt olemassaolon uusi mahdollisuusmomentti. Aika käsillä on sekä kauimpana ihmisestä että häntä lähimpänä. Tämä koskee sekä aikaa itseään että muita ihmisiä erilaisissa ajallisissa positioissa. Toiminnassa agentin huomion valtaa usein sen sijaan jo tapahtunut, eksistenssin historia, tai odotettu tapahtuminen situaatiossa, eksistenssin tulevaisuus. Subjekti sitoutuu omaan eksistenssin henkilöhistoriaan tai toistaa eksistenssissä, situaation tasolla varhemmin kohdattujen auktoriteettien mielipiteitä, käskyjä tai sitoumuksia.

Tässä ei ole vielä sinänsä olemassaolon epävarsinaisuutta. Olisi nurinkurista ja epäjohdonmukaista pitäytyä siihen, että eksistenssi – johon kuuluu eri muotojen kautta menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus, elää ainoastaan nykyhetkeä. Sellaiseen pitäytyminen veisi omalta henkilöhistorialta ja sopimuksilta pohjan, tekisi elämästä ylipäänsä erittäin vaikeasti ennustettavaa ja impulssikeskeistä ja lopettaisi kaikkeen luottamukseen ja sopimuksiin pohjautuvan yhteistyön.

Aika asettaa polun pohtia kysymystä tällaisen triviaalin problematiikan yläpuolelta, kun aika ja korkeampi moraali, etiikka yhdistetään ja olemiselta tässä hetkessä riisutaan absoluuttiset moraaliset ennakkokäsitykset. Oleminen on kieltämättä kunkin hetken laadun ja sisällön määritelmä olemassaolosta (eksistenssistä), mutta oleminen ei ole sellaisenaan hyvää tai huonoa, se vain kerrotaan sellaiseksi. Oleminen on määriteltävissä eettisesti (usein yleensäkin laadullisesti) vasta jälkikäteen – kun tämä oleminen ei enää juuri sellaisenaan tai ainakaan täsmällisesti kaikilta osiltaan – ole vaan osa on jo historiaa.

Sellaisen määrittelymahdollisuuden pohjalta ei liene syytä koettaa päättää mitä oleminen seuraavaksi tulee olemaan eikä erityisesti mitä sen myös tulisi olla, jos oleminen kerran on sen kokemuksissa eikä abstrakteissa kokemusten järjestämisissä. Ajatukset etupäässä menneessä tai erityisesti tulevaisuudessa vesitetään elämän vaatimus, kenties jopa edellytys, nähdä itse olemassaolo (eksistenssi) ja kokea sen tuottama elämisen tehtävä täytetyksi, mutta ajatukset ainoastaan moraalista jo tiedetyssä tai mahdollisen tulevan rangaistuksen pelossa vienee elämältä sen henkis-hengellisen perustan täysin.

Kukin hetki on moraalisesti avoin usealle eri päätökselle. Sopimukset ja sitoumukset ovat moraalisesti sitovia puheita ja tapoja korkeamman päättelyn, yksilön omantunnon pohjalta pääosin intuitiiviselta tuntemuksen perusteelta. Esimerkiksi jokin munkki on sitoutunut puhumaan totta, mutta pelastaakseen luostariin kätkeytyneen pakolaisen kurjalta kohtalolta, hän valehtelee tämän olinpaikan. Tässä elämän ja kuluvan ajan intuitiivinen kokeminen mielestäni liittyvät toisiinsa. Jos taas puoliso on sitoutunut olemaan kumppanilleen uskollinen, mutta ”tilaisuus tekee varkaan”, seuraa teosta yksinkertaisesti huono omatunto eikä tilanteessa ylipäänsä ollut kysymys eettisesti kompleksisesta asiasta.

Vaikka ihmisen maailmaan sinänsä pohjautuva moraali ei ole tiedolliselta perustaltaan absoluuttista, se on mielestäni absoluuttisempaa moraalia kuin tarkasti ja dogmattisesti moraaliin tietotasolla pohjautuva etiikka, joka ei seuraa ihmistä, elämää ja muuta maailmaa – ensisijaisesti.

Johannes

(12.10.2012)