KRISTINUSKON OLENNAISINTA PINTAA HAPUILEMASSA

Foto: Internet

Mikä on olennainen kristinuskossa?

Olennaisinta yleensä elämässä on päästä karsimaan ajattelusta ja tiedosta epäolennaisuus ja kurottautua itse asiaan. Ilman olennaisen ymmärtämistä elämä muuttuu tavoitteellisesta toiminnasta hapuiluksi, näkemisestä sokeudeksi. Paljon voidaan tehdä mutta ainakin osa turhaan ja paljon ajatella ja uskoa mutta saavuttamatta pysyvää tulosta. Sama epäolennaisen ”harhamaa” varjostaa myös uskoa.

KRISTINUSKO JA FILOSOFIA

Koska tulin jo 17-vuotiaana kristilliseen herätykseen ja ryhdyin lukemaan filosofiaa omin päin jo lähes siitä asti, on filosofinen ajattelu liittynyt usein käsityksiini Jumalasta, kristinuskosta ja uskovaisesta ihmisestä. Aikuisiällä saavutin erään vanhan haaveeni päästyäni opiskelemaan teroreettista ja käytännöllistä filosofiaa Tampereen yliopistoon. Oli luonnollista, että kiinnostuin erityisesti hengen ja tuonpuoleisuuden piiriä käsittelevästä metafysiikasta ja uskonnon filosofiasta. Varsinainen filosofian rakkauteni on aina kohdistunut erityisesti mertafysiikkaan ja idealismiin. Tämän myötä olen käyttänyt metafysiikkaa ja idealismia hyväkseni ymmärtääkseni kristinuskoa ja samalla olen yhdistellyt kristinuskoa metafysiikkaan ja idealismin perintöön. Kypsyttely on vaatinut paljon aikaa ja ajattelun vaivaa.

Toivon, että filosofian harrastus kristillisissä yhteyksissä on saanut aikaan jotain hyvää, esimerkiksi syventänyt kysymysten ja niitä koskevien käsitteiden ymmärtämistä tai tuottanut ehkä yhden kokonaan uuden ajatuksen Jumalasta ja maailmasta. Objektiivisen tiedon itsensä tasolla toivoa ei voida sen enempää tukea kuin horjuttaa, ja tässä piilee koko kysymyksen ydin. Jos emme voi tietää, voidaanko kristinuskoa ymmärtää selvästi enemmän filosofian kautta, mutta käytämme silti runsaasti aikaa työhön, eikö ole olemassa ainakin ilmeinen vaara joutua tekemisiin epäolennaisuuksien kanssa ja päätyä harjoittamaan ainakin joltain osalta paljon turhaa työtä?

Filosofia on vain yksi monista tieteistä. Aikamme filosofialle on olennaista tieteellisyyteen pyrkiminen. Kun filosofia on tiede ja filosofinen tutkimus tähtää määrättyjen tieteellisten kriteerien täyttämiseen, olennaista filosofialle voisi olla se, ettei filosofiaa harjoiteta sen tieteenalalle epämielekkäissä yhteyksissä. Samoin, filosofiaan itseensä vielä viitaten, olennaista myös kristinuskolle voisi olla se, ettei sitä ainakaan tarpeettoman paljon ja liian suuressa määrin liitetä filosofiaan. Omalta osaltani koen käyttäneeni jo runsaasti aikaa kristinuskon eräiden käsitteiden ja uskomusten metafyysiseen pohdiskeluun. Se, mikä ehkä on ollut arvokasta, on todennäköisesti jo tavoitettu, ja tulevan ajankäytön myötä riski sortua niin filosofian kuin kristinuskon osalta epäolennaisuuksiin samassa mitassa kasvaa. Silloin en voi ainakaan itseäni koskien nähdä olennaiseksi jatkaa samalla intensiteetillä filosofian yhdistelyä krististinuskoon tai päinvastoin.

KRISTINUSKO JA TEOLOGIA

Teologia on vanhan käsityksen mukaisesti ”oppia Jumalasta”, mihin jo yksin kreikkalaisperäinen sana viittaa. Teologiaa opetetaan yliopistoissakin, vaikka varsinainen teologian ydin on mitä epätieteellisin. Arvioitaessa teologian saavutuksia suhteessa filosofiaan ja muihin tieteisiin on todettava, että ne vaihtelevat enemmän kuin tulokset yleensä tiedemaailmassa. Osa teologiaksi kutsuttua oppia on heikkoa tiedettä ja toisinaan vielä tätäkin heikompaa filosofiaa. Teologian metafyysinen ydin, kristillinen dogmatiikka, on itsessään selvimmin epätieteellistä. Dogmatiikassa metafyysinen filosofia voi lähestyä kristinuskoa ja kristillinen dogmatiikka filosofiaa, mutta on kokonaan toinen kysymys onko lähentyminen ylipäänsä olennaista filosofialle tai kristinuskolle. Mitä olennaista filosofia todella löytää kristillisestä dogmatiikasta, ja mitä olennaista kristinusko todella saavuttaa dogmatiikassa, jossa lopulta vain eri metafysiikat ”kättelevät” rajan takaa toisiansa?

Olen kristittynä ja filosofian harrastajana tavan takaa kipuillut kristinuskon eräiden teologisten kysymysten ja niitä koskevien dogmien kanssa. Koin ristiriitana sen, ettei kristinuskon teologinen pohdinta ja nykyinen kristinoppi seuraa tieteen kehitystä ja ettei sen argumentointi osoita esimerkiksi hyvälle filosofialle ominaista täsmällisyyttä ja ajattelun tarkkuutta. Mielestäni on ollut vahingollista ja jopa väärin, että kristinusko junnaa paikoillaan, vaikka kosmosta, historiaa, yhteiskuntaa, Raamattua, biologiaa ja ihmistä ja koko eläinkuntaa koskeva tieto on suureksi osaksi uudistunut sitten antiikin filosofian ja alkukristillisen uskonnollisen ajattelun. Miten kristinusko voisi tulevaisuudessa menestyä, kun sen opit muotoillaan niin, että tietävä, ajatteleva ja tunteva nykyajan ihminen joutuu epäilemään näitä käsityksiä sangen vahvasti heti ensimetreillä? Olenko tässäkin ajautunut harhaan, vain epäolennaisen pelon ja epäuskon valtaamaksi? Milloin minusta tuli sellainen rationalisti, etten muka voi kuvitella krisinuskoa uskottavaksi missään muussa kontekstissa kuin loogisessa suhteessa moderniin tietoon ja kriittiseen ajatteluun?

En usko, että edes koko teologia on kristinuskolle ensisijaista. Teologinen ajattelu, uskontotiede ja myös raamatuntutkimus etsivät ja esittävät tulkintoja ja selityksiä, jotka suuntautuvat uskonnollisen kokemuspiirin ilmiöihin niitä sanallisesti tulkiten ja opillisiin ja dogmaattisiin yhteyksiin järjestäen. Teologiaa ja raamattututkimusta korostetaan kristikunnassa paljon, mutta juuri teologiset kiistat myös eniten jakavat kristikuntaa ja pirstovat seurakuntia. Jos krisntinuskon elämä ja tulevaisuus olisi erityisesti ihmisten teologisesta ajattelusta kiinni, koko usko olisi jo peittynyt uskonsotien nostattamaan taistelukenttien tomuun. Teologinen ajattelu ja teologisen tiedon tuottaminen, järjestely ja luokittelu on parhaimmillaankin vain peili, joka parhaansa mukaan yrittää vangita uskon kokemuksen valoa karmein rajattuun kehään, ympyrään, joka ei edes tuota kuvaa todellisuudesta vaan esittää sanallisia kuvia.

Filosofiasta tulee mieleeni tässä yhteydessä Platonin luolavertaus. Luolassa asuvat kuvittelevat, että luolan seinälle heijastuvat varjokuvat näyttävät todellisuuden sellaisena kuin se on, mutta vasta luolasta ulos maailmaan lähteminen avaa ihmisen silmät näkemään totuuden. Epäilen vahvasti, että teologialle vihkiytynyt kristitty käy lopulta sokeaksi uskolle. Epäolennainen kristinuskosta kasvaa hänen silmissään itse kristinuskoa merkittävämmäksi.

KRISTINUSKO JA USKO

Kristinusko voittaa tai häviää uskonsa pohjalta. Vielä emme tiedä järjellämme ja tutkimustuloksillamme sitä, onko usko väärä vai oikea. Sadat miljoonat ihmiset ovat jo siirtyneen kuolemanrajan taakse pääsemättä koskaan lopullisesti varmistumaan, toiko Jeesus Nasaretilainen maailmaan oikean vai väärän uskon. Olennaista ei ole ratkaista tätä – on kysymys niin monimutkaisesta prosessista, ettei ratkaisu oikean tai väärän puoleen ole meille edes mahdollista – vaan nähdä itse uskon olennaisuus ja ensisijaisuus.

Mitä Jeesuksen usko on? Jeesus uskoi nöyrästi Jumalaan, palveli Häntä käsityksiensä mukaisella tavalla aina oikeaan pyrkien, opetti Jumalan valtakunnan tulemisesta maailmaan, saarnasi oikeasta ja väärästä, puhui uudestisyntymisestä ja paransi sairaita. Nokkeluuttaan Jeesus väläytteli evankeliumien dialogeissa, joissa mestari nopeaälyisyyttä osoittaen puhutti vastustajansa pussiin ja sai heidän nolostumaan. Filosofiassa tunnetaan hyvin järjestelmät. Nuorena filosofian opiskelijana nautin Platonin dialogeista mutta ehkä eniten hiotuista ajatusjärjestelmistä kuten Platonin ideaopista tai Leibnizin monadiopista. Joskus olin hiukan pahoillani siitä, ettei Jeesus luonut systemaattisesti omaa nerokasta oppia. Lohduttauduin sillä, että kenties täydellisempi oppi kerrottiin vain harvoille. Jeesuksen käytös ei kumminkaan ajatusta erityisesti tue. Hän ei tiettävästi edes kirjoittanut ajatuksistaan koostetta.

Jos Jeesuksen uskoon olisi kuulunut se, että hänen täytyy synnyttää etevien filosofien tai suurten uskonpuhdistajien lailla terävää, loogista, älyllisesti parhaalla mahdollisella tavalla luotua oppia, olisi ollut johdonmukaista, että Jeesus olisi joko kirjoittanut itse tai sanellut oppinsa kirjurille ja siten varmistanut oppinsa puhdasoppisuuden sen sijaan, että uskoi työnsä jatkamisen opetuslapsille, jotka evankeliumin pohjalta arvioituna eivät vaikuta olleen älyn ja tiedon jättiläisiä. He muistuttavat eniten meitä tavallisia ihmisiä. Jeesus sen sijaan kiteytti ajatuksiaan sananparsiksi ja kylvi niitä ympärilleen lähimmäisen rakastamisen ”punaisen langan” ympärille väljästi kiedottuna. Jeesukselle oli tärkeintä saada kokea Jumalan voimaa ja Hänen läsnäoloaan rukouksessa, kohdata ihmisiä kasvoista kasvoihin ja ratkaista heidän ongelmiaan tapauskohtaisesti, parantaa sairaat ja ajaa ulos demonit, ja erityisesti valaa luottamusta siihen, että kerran tulee päivä, jolloin ihmiskunnan olosuhteet muuttuvat radikaalilla tavalla. Silloin toteutuvat Vanhan testamentin suurten profeettojen ennustukset suuresta ihmiskunnan onnen ajasta.

Nämä Jeesuksen käsitykset ja tämä hänen luja uskonsa Jumalaan ja Jumalan valtakuntaan ovat käytännössä ajattomia. Niitä eivät erityisesti koske teologisessa, filosofisessa ja tieteellisessä ajattelussa tapahtuvat muutokset. Yhä edelleen voi ihminen parantua rukouksen myötä. Demonit eivät ole käyneet uskomuksissamme vanhanaikaisiksi. Poltergeist-ilmiöitä tutkitaan eri puolilla maailmaa. Jeesuksen rakkauskäsitystä vastaan harvoin noustaan ja useat ylevät opit ja poliittiset suuntaukset panevat toivonsa ihmiskunnan nykyistä parempaan tulevaisuuteen. Ymmärrän, että mikäli Jeesus olisi ollut vain teologi tai filosofi, hän olisi käynyt jo kauan sitten vanhanaikaiseksi ihmiskunnalle.

Jeesuksen seuraajienkin kohdalla jatkui pitkään uskon ensisijaisuus. Heillä oli vakaa usko Jumalaan ja siihen, että Jumala oli Jeesuksen herättänyt kuolleista. He tunnustivat Jeesuksen ”Herraksi”, rukoilivat paljon, kokivat Pyhän Hengen voimaa ja jatkoivat sairaiden parantamista ja demonien karkottamista. He myös odottivat pikaista Jumalan valtakunnan tulemista, mutta ennustettu tapahtuma odottikin korkeintaan vasta hamassa tulevaisuudessa. Vähin erin syntyi ensin alkeellista teologiaa ja sitten tätä korkeampaa, kunnes lopulta nousi ensimmäinen huomattava kristitty filosofi, kirkkoisä Augustinus. Siirryttiin uuteen aikaan, missä teologialla, filosofialla, tunnustuksilla ja kirkkokuntarajoilla tulisi olemaan kristinuskoa määrittävä sisältö, mutta yksinkertainen usko yhteisine koko kristikunnan kokemuksineen jäisi taka-alalle. Tästä huolimatta varsinainen syvä kristillinen elämä jatkaisi kulkuaan vuosisadasta toiseen niin kuin se oli lähtenyt kerran liikkeelle: aidosta Jumalan läsnäolon kokemisesta, Jeesuksen tunnustamisesta Herraksi ja yhä eläväksi persoonaksi, hengellisestä rukouselämästä Pyhän Hengen vaikutuksineen ja ihmisten palvelemisesta työllä ja rukouksella. Raamatusta kristitty voi oppia ajattomalla tavalla tuntemaan evankeliumeista Jeesuksen tahdon omaa elämäänsä koskien, psalmeista Jumalan rakkauden, profeetoista puhtauden ja Paavalin kirjoituksista ensimmäisen lujan ja määrätietoisen tahdon oppia syvemmin ymmärtämään, mitä usko voi koskea.

Johannes

(2013/12)