Ihmiskunta on uskonut henkiin, jumaliin ja myöhemmin yhteen Jumalaan koko tunnetun ajan. Kultteja on esiintynyt alusta lähtien kuten esimerkiksi pääkallojen säilyttäminen osana kuolleitten mahdollista kunnioittamista tai palvelua. Kulttuurin kehittyessä myös uskonto on saanut uusia piirteitä ja ilmiöitä. Nykyaikana eri uskontoja on edelleen paljon ja tunnustavia uskovaisia yksin kristinuskon ja islamin parissa satoja ellei peräti tuhansia miljoonia. Mutta onko mahdollista, että uskominen käy tulevaisuudessa niin vanhanaikaiseksi, että uskonnoista suuressa mitassa luovutaan? Vesittävätkö terävä järki, tiedon kertyminen, tiedonvälitys ja ateistinen uskonnonvastainen työ uskonnot? Kumpuavatko populaarikulttuurista idoleineen ja markkinataloudesta marketeineen uskonnon työtä jatkavat elämys- ja kulttikeskeisen massaliikehdinnän uudet sekularisoituneet lähteet?
USKONNON MIELI
Tiede pystyy antamaan selityksiä monelle eri ilmiöille, esimerkiksi maanjäristyksen tai pyörremyrskyn synnylle. Aikaisemmin luonnonilmiötkin selitettiin uskonnon kautta ja niihin pyrittiin vaikuttamaan maagista tietä. Papit ja shamaanit koettivat saada sateita aikaan tai kirota kuivuutta tottelemattomille. Maanviljelyskulttuurissa uskonto yhdistyi tiiviisti vuodenaikoihin ja yleensä luonnon kiertokulkuun. Nykyään tieteen eri alat ja kemianteollisuus ovat tuotantokulttuurissa käytännössä tärkeämmät kuin kirkossakäyminen ja rukoukset ja muut riitit sadon tai muun työtuloksen saavuttamiseksi. Tiede ei kumminkaan pysty antamaan tyydyttäviä vastauksia ihmisyksilön elämän kiertokulkuun: Mistä olen tullut? Miksi nyt elän ja mitä tavoittelen? Mihin olen menossa ja kuinka minulle käy kuoleman jälkeen?
Uskonto on loogisesti muuttunut kehittyneessä kulttuurissa yhä enemmän yhteisestä riittikäyttätymisestä – esimerkiksi säännöllisistä kokoontumisista palvontapaikoissa ja niissä suoritettavista, toistuvista palvontamenoista – yksilön tunteiden, tietoisuuden ja tulevaisuutta koskevien odotusten peilaamiseen. Tieteen eri alat riittävät selittämään useat eri kysymykset, ja populaarikulttuuri idoleineen, päihteineen ja huumeineen – portteina omaa elämää kiehtovampaan ulottuvuuteen – kattaa kysynnän mitä tulee yhteisöllisiin elämyksiin ja ekstaattisiin pyrkimyksiin, mutta se eivät riitä vastaamaan syvällä sisimmässä oleviin eksistentiaalisiin eri olemassaolon mieltä, merkitystä ja syytä koskeviin mietteisiin. Tämän takia on tavallista, että nykyään tullaan ns. uskoon yleisemmin elämän murros- ja kriisivaiheiden yhteydessä. Kenties myös osa ateismiin kääntymisestä seuraa elämän murrosvaiheiden hapuilua, jolloin mieli- ja merkityssisältö saa suuntaajan päinvastaisesta mutta edelleen tiiviisti uskontoon liittyvästä merkityksellistäjästä: jumalankieltämisestä.
Kun ajatellaan tulevaisuutta, on vaikea uskoa tieteen ja filosofian mahdollisuuksiin avata ratkaisevalla tavalla niitä ovia ja ikkunoita, joiden raottuminen on perinteisesti kuulunut uskonnoille ja niiden ohella rajatiedolle ja filosofian metafysiikalle. Huomattavaa edistymistä varmasti tapahtuu, mutta on eri asia riittävätkö askeleet silloinkaan ihmiselle.
OVATKO USKOVAISET MUITA HEIKOMPIA?
Viime aikoina tiedotusvälineissä on otettu esille psykologisia testituloksia, joiden mukaan ihmisen älykkyys suhteessa uskontoa koskevaan vakaumukseen on suurinta ateisteilla, sitten agnostikoilla, ja tämän jälkeen liberaaliteologian kannattajilla mutta heikointa muilla uskovaisilla, jotka enemmän tuntevat ja ripustautuvat auktoriteetteihin, joita ovat karismaattiset opettajat, ihmeparantajat, armoitetut johtajat, profeetat ja pyhät muuttumattomat tekstit. En kuulu älykkyystutkimusten korostajiin, koska testien laatiminen ja pisteytys on jossain määrin mielivaltaista ja älykkyyteen voi kuulua alueita, joita ei nyt ollenkaan mitata tai niin tehdään vain vähäisessä määrin. Jotain älyllisestä kapasiteetista testit silti aina paljastavat.
Kristinuskosta ja eräistä muistakin maailmanuskonnoista saavat inhimillisesti katsoen eniten houkuttelevia tunteita irti ne yksilöt, joilla on myös eniten mielikuvitusta tai paljon elämystarpeita ja kykyä hurmoksellisiin tiloihin, tai elämässään umpikujaan ajautuneet sairaat, vanhukset ja elämänhallinnan konkurssilaiset, joiden persoonallisuuden ja sosiaalisen toimintakyvyn eheytyminen kietoutuu seurakuntien uskonnollisen toiminnan kehikon ympärille. Monet eheytymiseen tähtäävät ongelmaihmiset potevat häiriintyneen persoonallisuuden piirteitä lievemmästä häiriötilasta aina patologiseen asteeseen asti. Tämä kuuluu aihepiiriin, josta on tavattu käyttää ilmaisua "astian maku". Hokemalla viitataan kristityn ihmisen heikkoon luonnolliseen tilaan. Karismaattinen ja raamatunselitykseltään fundamentalistinen yhteisö kokoaa osittain eri "astian tarpeita" täyttämään pyrkivät henkilöt yhteen. Ahtaissa mutta tukevissa kristillisissä yhteisöissä on usein etusijalla mustavalkoinen ajattelu, jolle on ominaista jyrkät, oman yhteisön ja sen jäsenten parempaa asemaa alleviivaavat vastakkainasettelut. Oma aikanamme on esillä edellistä vähemmän herätyskristillisyyttä, joka vetäisi puoleensa esimerkiksi erityisesti opiskelijoita, tiedemiehiä ja filosofeja tai johtavia poliitikkoja.
Ahtaissa kristillisissä yhteisöissä ja seurakunnissa ammentavat "astiaansa" kenties eniten seurakunnastaan arjen ongelmien, ja normaalien valintojen yläpuolella pysyttelevät haavoitetut pakenijat, parrasvaloihin haluavat egoistit, tunnottomat mutta omasta kuoleman jälkeisestä olotilasta huolestuneet kovanaamat, ja em. pienemmällä voluumilla suuri joukko enemmän tai vähemmän epävarmoja, normaalin ihmisen mitat täyttäviä rivikristittyjä, jotka kaipaavat yhteisöltään tukea, huomiota, ystävällisyyttä ja rohkaisua siirtyä elämässään eteenpäin ja vastaanottaa vanheneminen, sairastelu ja läheisten poismeno.
Minusta ei ole edellä mietityn perusteella yllätys, jos tunnustavat nykykristityt pärjäävät isona joukkona eräitä muita ryhmiä heikommin älykkyystesteissä. Elämänhallinnan heikkous korreloi usein kykyprofiilissa olevaan ”kuoppaan”. Seurakunnissa ei myöskään juuri rohkaista tieteisiin tai kriittiseen ajatteluun. Sen sijaan esillä pidetään vain tai ensisijaisesti uskoa vaativia asioita sinänsä mielekkäistä opeista aina epämielekkäisiin asti. Painotus voi johdattaa uskovaisten kotien eräät älykkäät lapset kiertoreitille kohti seurakunnan ulkopiiriä. Tukea vastaanottaneet rivikristityt voivat taas vaihtaa seurakuntaa toiseen, yleensä edellistä maltillisempaan ja samalla he voivat vuosien varrella hiljaisesti hylätä useitakin aikaisemmin kannattamiaan tapoja ja käsityksiä. Potentiaalisesti kyvykkäiden testiälykkäiden määrä laskee. Ahtaiden yhteisöjen uskolliset testiälykkäät jäsenet taas hyötyvät tavalla tai toisella asemastaan. He auttavat lopulta hallinnossa. Joskus he vastaavat itsenäisesti toiminnan loogisesta organisoinnista, loogisiin johtopäätöksiin tähtäävästä raamattuopetuksesta tai vaativasta musiikkiharrastuksesta, mediatyöstä jne.
Maailmassa on toisaalta vaikuttanut jopa järjen titaaneita, jotka ovat olleet kristittyjä tai ainakin uskoneet Jumalaan. Uskomusten sisältö on toki vaihdellut ja käsitykset Jumalasta tai jumalista eronneet, mutta ateisteja eivät ole olleet esimerkiksi filosofit Sokrates, Platon ja Aristoteles. Ateisteja eivät ole olleet Mestari Eckhart, Tuomas Akvinolainen, Gottfried Leibnitz ja Immanuel Kant. Ateisteja eivät olleet edes fyysikot Isaac Newton tai Albert Einstein. On mahdollista ettei maailmassa ole toistaiseksi elänyt Newtonia älykkäämpää ihmistä. Newtonin syvä uskonnollinen vakaumus ja raamattututkiminen edustaa nykyajan tiedeyhteisössä toisinaan jotain kiusallista ellei suorastaan sairaalloista tieteen momenttia.
Myyttien riisuminen piristää?
ATEISMIN MIELI
Ateismi ei ole syntynyt tyhjästä tai vain demonisesta kristinuskon tai muiden uskontojen kiusaamisen halusta. Jumalan olemassaoloa koskeva epäilys on vahvistunut länsimaisessa maailmassa määrätyssä yhteydessä tieteen kehityksen, uskontoon liittyvien epäkohtien tiedostamisen ja maailmankuvan ja ihmiskäsityksen monimutkaistumisen kanssa. Tiedemiehet ja filosofit joutuivat kristillisenä aikana aina 1700-luvulle asti varomaan puheitaan. Tieteelle kirkollinen kristinusko on merkinnyt luostarien tutkimustyötä ja antiikin kirjallisuuden säilömisen varovaista vaalimista lukuunottamatta ajattelun rajoittamisen aikaa. Samalla tiede kuitenkin paljasti jatkuvasti lisää luonnon salaisuuksia ja filosofia terävöitti näkökulmaa eri kysymyksiin. Opittiin määrittelemään ja analysoimaan kurinalaisesti. Länsimaisen tieteen perintö sisältää niin halun vapauteen kuin vahvan rationaalisen ja analyyttisen lähestymistavan, ja nämä ovat niin profiloituneet, etteivät kirkot pienistä yhteisöistä puhumattakaan oikein pysty vastaavaan älylliseen ja tiedolliseen reflektointiin ja viestitykseen. Tiedemaailma ja uskonnon instituutiot eivät käy enää tasavahvaa vuoropuhelua. Uskonnon ylivalta on taas ehkä aikaa sitten menetetty. Leiristä toiseen voidaan loikata, mutta puolen vaihtamisella on voimakas henkilöhistoriallinen syy kuten on laita esimerkiksi sosiaalipsykologi Antti Eskolan kääntymyksen. Uutta sisältöä tarvitaan niin voimakkaasti, että ollaan samalla valmiit kyseenalaistamaan oma perintö.
Nykynuori kehittyy länsimaissa kulttuurissa, joka suosii tieteitä, ihailee taiteita ja populaarikulttuuria ja enemmän sietää kuin hyväksyy kristinuskoa tai islamia. Aikamme uskontoa sivuuttava tai vähättelevä, toisinaan jopa halveksiva tiedeyhteisö luo kouluihin ja yliopistoihin vähintään agnostisen ilmapiirin, jonka muuttuminen ateistiseksi tapahtuu aika helposti. Ellei lahjakas nuori syrjäydy ja kehity alisuorittajaksi, hänen koulu- ja opiskelureittinsä vie lävitse agnostis-ateistisen sivistyksen. Lahjakkaille ihmisille on normaalisti tyypillistä halu saada sivistystä ja koulutusta. Näin älykkäiden ihmisten enemmistö omaksuu korkeakoulu- ja yliopistomaailmasta myös ateistista maailmankuvaa tukevaa merkityssisältöä. Suoritettaessa älykkyystestejä ateistit saavat luonnollisesti uskovaisia korkeampia pisteitä siis erityisesti kulttuuriin liittyen. Jos yhtäläinen älykkyystesti olisi suoritettu aikana, joka kulttuurillisesti katsottuna ei olisi suosinut ateismia tai joka päinvastoin olisi suosinut uskontoa, jakautumat olisivat olleet epäilemättä toiset. Toisaalta esimerkiksi Newton voisi olla nykyaikana ateisti – tai sitten ei.
Postmodernilla, suurten kertomusten romuttamoiden aikakaudella on jopa muodikasta tunnustautua ateistiksi ja entistä suositumpaa se voi olla älykkyyserotutkimusten jälkeen. Ateistien määrän kasvaessa heidän keskimääräinen älykkyysosamääränsä toisaalta ilmeisesti pienenee. Kukaan ei ole fiksumpi kuin oikeasti on vaikka liittyisi mukaan kannattamaan julkisuudessa älykköinä pidettyjen käsityksiä. Myös ateistiksi tunnustautuva voi olla nykyään keskinkertainen ja sen lisäksi pinnallisesti sivistynyt henkilö.
KULTTUURIEN KOHTAAMISEN SIVURAITEILLA
Nykykehitys, jossa ateismi kasvaa ja usko Jumalaan heikkenee, köyhdyttää kulttuuriamme. Yhä vähemmän esiintyy esimerkiksi teosofi Pekka Ervastin, sosiaalieetikko Sigfrid Sireniuksen, uskonnonfilosofi Rolf Arnkilin, teologi Voitto Viron, fyysikko-metafyysikko K. V. Laurikaisen tai metafyysikko Sven Krohnin tapaisia omintakeisia, lahjakkaita ajattelijoita ateismin houkutellessa puoleensa originelleja älypäitä. Samalla kristillisenä uskona pidetyn ilmiön profiili tasoittuu mitä tasapäisimmäksi: kansankirkko menettää jäseniään. Ahtaat yhteisöt kiteytyvät ja sitten kenties kivettyvät kunnes sisällä piileskelevä elämä häviää ahdaskatseisuuden puristuksessa. Lopulta tätä rataa kuljettaessa sen enempää yliopistoista kuin kristinuskon kirkollisista jäänteistä ei tule löytymään tilaa ajatella vapaasti samalla negatiivisesti leimautumatta.
Uskontofilosofi Matti Luoma kirjoitti 1990-luvulla länsimaisen kulttuurin skitsofreniasta, tieteen ja uskonnon jakomielisyydestä. Taistelevat ateistit pitävät uskontoa älyttömänä ja uskovia typerinä. Herätyksen kokeneet uskovat pysyttelevät pääosin ahtaissa yhteisöissä, eräänlaisissa ”henkisissä luostareissaan”, ja heidän mielestään kaikki muut Jumalaan uskovat ovat ainoastaan uskonnollisia tyyppejä, jotka eivät ymmärrä mitään ”elävästä uskosta” ja ateismi johtuu vain demoneista ja saatanasta. On aika löytää kulttuurin ”Pharmaca Fenniasta” tepsivämmät rohdot.
Korkea älykkyys, laajat tiedot ja normaali elämä eivät sulje jollain perustavalla tavalla jumaluskoa tai kristillisyyttä pois elämästä. Sen sijaan määrätyssä kulttuuritilassa on joko enemmän tai vähemmän suuria uskonnollisia herätteitä. Korkea älykkyys ei ole mielestäni myöskään itseisarvo. Kristityn vahvuus syntyy siitä, että hän saa liittää joko pienemmän tai suuremman lahjakkuutensa osaksi uskoaan, joka varjelee omaa ja toisten elämää, ja että hän voi elää näin Jumalan yhteydessä. Samalla uskovan kaikki henkiset kyvyt saavat kuhunkin tilanteeseen tarvittavan vahvistuksen Jumalalta. Jumalan älykkyyden rinnalla ihmisen korkea testiälykkyys ei tee vaikutusta.
Korkea älykkyys, laajat tiedot ja normaali elämä eivät sulje jollain perustavalla tavalla jumaluskoa tai kristillisyyttä pois elämästä. Sen sijaan määrätyssä kulttuuritilassa on joko enemmän tai vähemmän suuria uskonnollisia herätteitä. Korkea älykkyys ei ole mielestäni myöskään itseisarvo. Kristityn vahvuus syntyy siitä, että hän saa liittää joko pienemmän tai suuremman lahjakkuutensa osaksi uskoaan, joka varjelee omaa ja toisten elämää, ja että hän voi elää näin Jumalan yhteydessä. Samalla uskovan kaikki henkiset kyvyt saavat kuhunkin tilanteeseen tarvittavan vahvistuksen Jumalalta. Jumalan älykkyyden rinnalla ihmisen korkea testiälykkyys ei tee vaikutusta.
Johannes
(29.12.2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti