Sivistyssanakirja määrittelee "utopian" mahdottomaksi haavekuvitelmaksi. Kaikki haaveileminen ei tähtää utopistisiin päämääriin. Haaveileminen on inhimillistä ja jopa suotavaa suurten päämäärien eli unelmien saavuttamiseksi, mutta mahdottomuuteen tähtäävä haave on vain rikkaan mielikuvituksen työntövoimalla tapahtuvaa utopistista haaveilua.
Mahdottomuus on entiteettinä absoluuttinen mutta samalla järjelle hämärä määre. Emme aina varmasti tiedä mikä on mahdollista toteuttaa ennen yritystä, mutta yhden tai useamman, ja vielä pitkän ajan kuluessa tapahtuneiden epäonnistuneiden yrittämisten jälkeen, voimme käytännöllisesti vakuuttua mikä haave tähtää vain utopiaan ja mikä haave toteutettavaan unelmaan.
TIELLÄ UTOPISTISIIN, TOTALITAARISIIN YHTEISKUNTAJÄRJESTELMIIN
Utopistisessa yhteiskunnallisessa ajattelussa ja haaveilussa historia on ehkä aivan yhtä pitkä kuin länsimaisen filosofian koko historia. Antiikin aikana jo Platon hahmotti mallin ihanteellisesta yhteiskunnasta, jossa filosofit johtavat järjen valolla erittäin hyvässä järjestyksessä kansaa. Kukaan hallitsija ei ottanut onkeensa Platonin sinänsä hyvästä filosofiasta mutta ilmeisesti samalla utopistisesta haaveilusta. Platonin oppilas Aristoteles koetti opettaa koulimastaan Makedonian kuninkaan pojasta kohtuullisuutta arvostavan hallitsijan. Aleksanteri Suuri ajatteli asioista toisin. Aristoteles elätteli hänen suhteensa utopistisia käsityksiä.
Yhteiskunnallisten utopioiden kehittelijät jatkoivat työtään. Thomas More (1478-1535) kirjoitti kirjan "Utopia", josta ilmeisesti juontaa sanan nykyinen merkitys. Tomasso Campanella (1568-1639) jatkoi utopistikirjailua saattamalla julkisuuteen teoksen "Aurinkokaupunki". Kummassakin utopiassa järjestettiin ideaali yhteiskuntamalli yhteisomistuksen pohjalta. Tämän pohjalta molemmat kirjailijat ovat liitetty ns. sosialististen utopistien joukkoon. Myöhemmin sosialistisia utopisteja ilmaantui runsaasti lisää. Korostaakseen, ettei kaikki sosialismi ole utopistista, joukko sosialisteja rupesi myöhemmin kuvitellelemaan itsensä tieteellisiksi sosialisteiksi ja kannattansa sosialismin tieteellisen tarkaksi järjestelmäksi. Näihin itsensä realistisiksi sosialisteiksi laskeviin aateen miehiin kuuluivat mm. Karl Marx ja Friedrich Engels. Venäjällä vaikutti 1900-luvun alussa kokonainen armeija erilaisia utopisteja anarkisteista ja tolstoilaisista sosialisteihin. Vallankumous popsi lapsistaan anarkistit, tolstoilaiset ja suuret massat "vääriä" sosialisteja. Jäljelle jäivät Leninin hyväksymät puna-aatteen kannattajat. Rakennettaessa uutta Venäjää, "Neuvostoliittoa", sosialismista tehtiin joka paikan yhteiskuntateoria. Sen filosofista ydintä, dialektista materialismia, opetettiin yliopistoissa. Sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä kärsi alusta asti monista utopistista käsityksistä. Vaikka monet valtiot ottivat sosialismin ohjenuorakseen - mutta useassa tapauksessa pakolla ja aluksi varsin pienen vallankumouksellisen ydinryhmän agitoimana - ehdoton sosialismi yhteiskuntajärjestelmänä ei ollut käytännössä kuin yhden ihmisiän pituinen.
Muita 1900-luvun suuria, ja sosialismin tavoin autoritaarisia yhteiskuntautopioita olivat fasismi ja natsismi. Niin Italiassa kuin natsi-Saksassa epäonnistuttiin kestävien ja pitkäaikaisten yhteiskuntajärjestelmien luomisessa. Näiden maiden kaatumisen myötä sortuivat myös vastaavat yhteiskuntakokeilut eräissä muissa Euroopan maissa.
TOTALITAARISTEN UTOPIOIDEN ERÄITÄ TUNNUSMERKKEJÄ
Mitä utopistisia piirteitä nämä totalitaariset järjestelmät sisälsivät? Ensiksi totalitaarinen järjestelmä ei kestä inhimillisen vapauden ja oman ajattelun ja vapaan mutta vastuullisen itseilmaisun rinnalla. Kaikki totalitaariset yhteiskunnat murtuvat ennen pitkää olipa hallinnan ja kontrolloimisen motiivi kuinka korkea tahansa vallitsevan järjestelmän ideologiassa. Toiseksi jyrkät vastakkainasettelut, dikotomiat, eivät toimi yhteiskunnassa koskaan pitkään muuten kuin kovan kurin avustamana. Ihmiset oppivat pian ymmärtämään yhteiskunnan monivivahteisuutta virallisen mustavalkoisuuden lävitse. He rupeavat salassa harrastamaan muita tapoja. Esimerkiksi näin levisi länsimainen musiikki ja nuorisokulttuuri 1950- ja 1960 -luvuilla Itä-Eurooppaan. Kolmanneksi suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti halua jakaa rahaa, työtä, hyviä virkoja, maata ja asuntoja tasan - tai edes jollain selvästi solidaarisella tavalla. Näin jokaiseen totalitaariseen yhteiskuntajärjestelmään on aina syntynyt jokin eliitti, poliittinen ja taloudellinen etuoikeutettujen ryhmä. Neljänneksi Neuvostoliiton ja sosialistisen Jugoslavian valtiokokeilut osoitti hyvin sen, etteivät eri kansat ja kieliryhmät ja uskontokunnat halua niinkään tasavertaista yhteiseloa kuin valtaa tai vähintään omaa kunnon identiteettiä ja rauhaa toimia.
TIELLÄ UTOPISTISIIN, LIBERAALEIHIN AVOIMIIN YHTEISKUNTAJÄRJESTELMIIN
Valistusaika suorastaan kuormasi länsimaisen ihmisen tietoisuuteen monta hienolta kuullostavaa liberaalia ideaa koko 1700-luvun. Jean-Jacques Rousseau opetti (tosin ilman omaa vahvaa kasvattajakokemusta - kasvatusfilosofi antoi lapsensa mieluummin orpokotiin kuin kantoi isän tehtäviä) miten lasta tulee kasvattaa hänen luonnolliset tarpeensa huomioiden. Jokainen lapsi on luonnostaan kovin hyvä ja ihmisluonne on jalo, mutta väärä kasvatus ja uskonnon ahdasmielisyys tuhoavat ihmistaimet. Rousseau on varmaankin vielä edelleen ns. vapaan kasvatuksen innoittaja. Mitä vähemmän lasten ja nuorten luonnollisuutta rajoitetaan, sitä parempi.
Voltaire kannatti vapaakauppaa, yleisiä ihmisoikeuksia, mielipiteen- ja uskonnon vapautta (varsin radikaaleja vaatimuksia 1700-luvun Euroopassa), sensuurin purkamista tai ainakin höllentämistä ja vapaata oikeudenkäyntiä. Toisaalta Voltaire piti demokratiaa "massojen idiotismina" ja luotti ns. valistuneeseen yksinvaltaan muistuttaen tässä Platonia ja Aristolesta. Antiikin Kreikassa tosin elettiin paikoin demokraattisesti, mutta orjilla ja naisilla ei ollut äänioikeutta demokraattisissakaan kaupunkivaltioissa. Voltaire kannatti hyvin joustavaa etiikaa moraalirelativismiin saakka. Samat arvot oikeuttavat eri valintoihin ja ratkaisuihin eri tilanteissa. Hän ihaili myös talousteoreetikko Adam Smithiä ja vapaan talouden periaatetta. Suurella valistusfilosofilla oli kaksijakoinen suhtautuminen orjuuteen. Hän vastusti Euroopan maaorjuutta mutta ei afrikkalaisten orjuuttamista Amerikassa (hyvä osoitus etiikan moraalirelativismista).
1600-1700 -luvuilla alkoi liberalismin myötä levitä ajatus myös ihmisoikeuksista. Kullakin vapaalla ja taloudellisesti itsenäisellä miehellä tulee olla oikeus omaisuuteen, vapauteen, äänioikeuteen ja turvallisuuteen. Naiset, palvelijat ja lapset rajattiin silti ko. vaatimuksen ulkopuolelle. Vasta 1800-luvulla herättiin kunnolla naisasiasta. Seuraavalla vuosisadalla naisille annettiin länsimaissa vastaavat oikeudet kuin miehille. Suomi antoi kolmantena maana maailmassa ja ensimmäisenä Euroopan kansana naisille äänioikeuden v. 1906. Ihmisoikeuksista ja tasa-arvosta keskustelu on jatkunut liberalistisissa länsimaissa tämänkin jälkeen ja suuntana on ollut tuoda aina vain uusia ryhmiä ihmisoikeuksien tai tasa-arvon yhteyteen.
"Laissez-faire" -termi on peräisin 1700-luvun Ranskasta. Väitetään, että kun Ranskan valtionvarainministeri Jean-Babtiste Colbert kysyi porvarijoukolta mitä hallituksen olisi hyvä tehdä talouselämän hyväksi, vastasi kauppias Legendre: "Laissez-nous-faire" eli antakaa meidän tehdä (se). Muitakin syntyselityksiä on olemassa, mutta pohjimmainen ajatus on sama: Poliitikkojen täytyisi pysyä mahdollisimman loitolla talouselämästä. Liberaali talouspolitiikka sai runsaasti kannatusta, vaikka tosiasiassa mikään valtio ei ole luopunut kokonaan talouselämän poliittisesta säätelystä. Myöhemmin uusliberalismi kehitteli säätelemättömyyden periaatetta yhä kärkevämpään suuntaan. Poliittinen toiminta talouselämässä on korvattava markkinoiden ohjauksella. Vapaat markkinat ja vapaakauppa ovat tärkeitä. Yhteiskunnan on pyrittävä alentamaan veroja, luovuttava tulonsiirroilla rahoitettavan hyvinvointivaltion ylläpitämisestä, mutta turvattava hyvin yksityisomaisuus. "Yövartijavaltio" -muunnelmassa valtio ei huolehdi muusta kuin poliisista ja armeijasta.
Liberalismin kehitys läntisen kulttuurin maissa on edennyt pisteeseen, jossa liberalistisia aatteita kannattavat eivät enää tyydy ainoastaan demokratiaan ja yleiseen äänioikeuteen, tasa-arvoon lain edessä, uskonnonvapauteen, rotujen väliseen tasa-arvoon, mielipiteen ilmaisemisen vapauteen, lasten oikeuksien huomioimiseen ja miehen ja naisen väliseen tasa-arvoon jne. Tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kannalta vaaditaan nykyään mm. eri seksuaalisten suuntausten tunnustamista samanarvoisiksi, yhdenvertaisuutta homoavioliiton ja heteroavioliiton välillä (eräät tahot haluavat tuoda tasa-arvoiseksi myös ryhmäliitot tai moniavioisuuden), tasa-arvoa ihmisen ja eläimen välillä (myös eläimen elämää on kunnioitettava lähes ihmishengen tavoin, tasa-arvoa vanhempien ja lasten välillä, ja tasa-arvoa ja hyväksyntää eri alakulttuurien suhteessa valtakulttuuriin. Tasapuolisen käsittelyn saaminen tuomioistuimessa ei ole enää kyllin tavoiteltavaa. Rikollisien oikeuksia ajatellaan entistä enemmän, tuomioita lyhennetään, rangaistusympäristöä parannetaan ja rankaisemisen sijasta painotetaan rikollisen parantamista terveeksi tai ainakin parempikuntoisemmaksi asosiaalisuudestaan. Yhteiskunta vierastaa pakkoa ja rajoituksia. Irtolaisuus, pikkurikollisuus, rappioalkoholismi ja narkomania ymmärretään pikemmin sairaudeksi tai yhteiskunnan syyksi kuin omaksi valinnaksi, josta pitäisi erityisesti yhteiskunnalle vastata. Tasa-arvon aate on iskenyt kiilan myös kansallisuusajatteluun. Ollaan maailmankansalaisuuden innoittamia. Oman kulttuuriperintö on tasa-arvoinen muiden kansojen kulttuurin ja tapojen kanssa.
Erikoista se, että liberalismi on samalla synnyttänyt runsaasti sellaista uusliberalistista vetoa, joka ainakin tuntuu olevan ristiriidassa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon kanssa. Uusliberalistisessa talousjärjestyksessä ei voi olla mitään varsinaista tasa-arvoa rikkaiden ja köyhien tai heikkojen ja vahvojen valtioiden välillä. Nopeat ja vahvat syövät hitaat tai heikot yhteiskunnan sisällä ja valtioiden kesken. Toisaalta yhtä hyvin voimme nähdä, ettei ainakaan suurta ristiriitaa ole. Sovellettaessa Voltairen moraalirelativismia nimittäin keksitään, että se "vanha orjuus" tässäkin yhtäällä on sallittavissa mutta toisaalla taas ei. Ihmisen elämä saa olla niin ankeata kuin se uusliberalistisessa talousjärjestelmässä tosiasiassa on - niin mikäli henkilö ei ole perinyt huomattavaa omaisuutta, saanut vahvaa fyysistä ja henkistä terveyttä, perinyt korkeata älykkyysosamäärää ja kouluttautunut jonkun kustannuksella hyväpalkkaiseen ammattiin tai vahvistanut muulla tavoin itseään ja kykyjään äärinmäisessä kilpailuyhteiskunnassa - mutta häntä ei pidä orjuuttaa käskyvallan alle suhteessa esim. seksuaalisuuteen, uskontoon, moraaliin, päihteisiin ja huumausaineisiin.
LIBERAALISTISTEN UTOPIOIDEN ERÄITÄ TUNNUSMERKKEJÄ
Liberalismi ja uusliberalismi ovat selvästi vahvistaneet asemiaan valtiososialismin ja tieteellisen sosialismin romahtamisen jälkeen. Ne ovat jatkaneet nousuaan myös kristillisten kirkkojen ja kristinuskon kannatuksen kääntyessä yhä jyrkempään laskuun. Ainakin omasta mielestäni näyttää aika ilmeiseltä, että postmodernismin suorastaan räjäytettyä erilaisia ideologisia perustuksia muruiksi pitkin 1900-luvun loppua ihmiset alkoivat lopulta voimakkaasti ahdistua arvotyhjiöönsä.
Eksistentiaalisen ahdistuksen käsite - yksi länsimaisen filosofian avainkäsitteitä alkaen jo 1950-luvun puolelta - sisältää mm. sen, että ihmiselämä koetaan pohjimmiltaan tarkoituksettomaksi. Se ei liity mihinkään selvästi valjua yksilöpersoonallisuutta itseään suurempaan. Aikakausi suorastaan huusi: "Antakaa kansalle uusi idealistinen pohja!" Liberalismi vastasi mielestäni tähän hätähuutoon. Se tuotti idealistisen liberalismin. Siksi liberalismi eri muodoissaan on lävistänyt eri puolueet, aatteelliset järjestöt, koulut, työpaikat, mediat, ja sen varaan rakennetaan kaikkialla myös yksilöelämän pohjaa. Viimeistään nyt liberalistisiin haaveiluihin on liittynyt yhä enemmän utopiaa ja eskapismia, todellisuudesta pakenemista.
Eksistentiaalisen ahdistuksen käsite - yksi länsimaisen filosofian avainkäsitteitä alkaen jo 1950-luvun puolelta - sisältää mm. sen, että ihmiselämä koetaan pohjimmiltaan tarkoituksettomaksi. Se ei liity mihinkään selvästi valjua yksilöpersoonallisuutta itseään suurempaan. Aikakausi suorastaan huusi: "Antakaa kansalle uusi idealistinen pohja!" Liberalismi vastasi mielestäni tähän hätähuutoon. Se tuotti idealistisen liberalismin. Siksi liberalismi eri muodoissaan on lävistänyt eri puolueet, aatteelliset järjestöt, koulut, työpaikat, mediat, ja sen varaan rakennetaan kaikkialla myös yksilöelämän pohjaa. Viimeistään nyt liberalistisiin haaveiluihin on liittynyt yhä enemmän utopiaa ja eskapismia, todellisuudesta pakenemista.
Pyrkimykset nostaa yhä uusia erityisryhmiä samanarvoisiksi keskenään tai suhteessa valtakulttuurin edustajiin on usein vailla mieltä. Mikä on esimerkiksi eri seksuaalisten vähemmistöjen perimmäinen funktio valtakulttuurin sosiaalisessa toiminnassa? Sellaista ei löydy tai tehtävä on marginaalinen. Tasa-arvon ja vapauksien vaatiminen palvelee siis eniten itsensä ideallistisen liberalismin tarvetta luoda yhä uusia areenoita manifestoida tasa-arvo idealistiselta pohjalta. Niin kuin sosialismin aate etsi jatkuvasti uusia vallankumousareenoita niin myös idealistinen liberalismi hakee alati omat taistelukenttänsä, joilla se esiintyy aggressiivisella tavalla.
Idealistinen liberalismi ymmärtää myös väärin kansojen, kansanryhmien, eri uskontojen ja eri aateryhmien valtapoliittiset motiivit. Aito islam ei suhtaudu koskaan sen tasa-arvoisemmin kristinuskoon kuin kristinusko vahvuutensa päivinä islamiin tai juutalaisuuteen. Aito islam ei suhtaudu koskaan tasa-arvoisella tavalla länsimaiseen lakiin ja länsimaiseen oikeuslaitokseen ja länsimaisiin hyviin tapoihin, jos tämä kaikki tai jokin niistä asettuu ristiriitaan islamin ihanteiden tai lain kanssa. Aito islam on fundamentalistista islaminuskoa yhtä lailla kuin aito kristinusko on laadultaan fundamentalistista. Epäaito uskonnollisuus on joko vain maallistunutta uskontoa tai sitten enemmän filosofisesti kuin dogmattisesti orientoitunutta uskoa. Mutta vain harvoin kehittyy sellaista uskonnonharjoittamista, jossa samalla kun liitytään uskon kautta yhteisöön, ymmärretään yhteisön dogmien perimmäinen vertauskuvallisuus tai läpinäkyväisyys, teologian ja dogmatiikan puhdas välineellisyys hartaassa ojentautumisessa Jumalan maailmaan päin.
Myöskin eri kulttuureilla ovat omat norminsa eikä jokaista kulttuuria ole mahdollista tuoda toisen rinnalle aiheuttamatta samalla vakavia jännitteitä. Eri kulttuurit ovat aina toisistaan mittaa ottavia "joukkopersoonallisuuksia". Monien nuorten tai jo vähän vanhempien miespuolisten maahanmuuttajien tekemistä rikoksista paljastuu erityispiirteitä, joiden pohjalta voidaan päätellä - jopa ilman julkisuudessa parjattuja rasistisia motiiveita - rikoksen tekijän maailmankuvan ja arvojen olevan selvästi erilainen kuin valtakulttuurin jäsenellä. On paradoksaalista, että monilla erityisesti islamilaisesta maailmasta tulevilla miehillä on heidän toimistaan päätellen heikosti kehittynyt käsitys naisen vapaudesta, koskemattomuudesta ja itsemääräämisoikeudesta. Joidenkin on jopa vaikea ottaa työpaikalla ohjeita vastaan naispuoliselta työnjohtajalta. Paradoksaalista tämä on siksi, että monet idealistista liberalismia ajavat naiset haluavat Suomeen lisää pakolaisia islamilaisista maista, vaikka he samanaikaisesti tahtovat viimeiseen asti ajaa miehen ja naisen välistä tasa-arvoa. Idealismi sumentaa kyvyn ajatella käytännön tasolla järkevällä tavalla.
KOHTI KANSAKUNNAN PARASTA
J.V. Snellman on arvostettu kansallisfilosofimme. Hänen filosofiassaan kansakunta oli keskeisessä asemassa. Hän ei uskonut erityisiin luonnonoikeuksiin. Vain kansakunnan oma vallitseva tapa on oikea tapa elää määrätylle kansalle. Suomi on monella taholla sivuuttanut suuren filosofinsa ja omaksunut utopistisen haaveen eri kulttuurien välisestä harmoniasta. Valloitushaluinen uskonto, itsetietoinen kansakunta, ja alati tarpeitaan tyydyttämään toisten kustannuksella pyrkivä yksilöihminen etsii pääsääntöisesti ensiksi omaa etua ja vasta sen jälkeen toisen jos sillonkaan. Realistisessa yhteiskunnassa ei pyritä utopioihin monikulttuurillisuuden tasolla. Todellisuudentajuinen kansa turvaa ensiksi omat kansalliset etunsa - koska kaikki kansat todellisuudessa pyrkivät maksimoimaan etujaan - ja oman kansallisen kulttuurinsa ja oman kansansa turvallisuuden, ja vasta tämän jälkeen ojentaa hyvässä järjestyksessä auttavan kätensä muille.
Realistisessa ja itsetunnoltaan terveessä kansallisvaltiossa myös arvostetaan oman kansan kulttuuriperintöä, mukaan lukien oma kieli, lainsäädäntö, vakiintuneet tavat, ja paikalliskulttuuri. Jos kansan keskelle tulee asumaan vierasmaalaisia, ja erityisesti pitkäaikaisessa suhteessa, kansakunnan funktio on sulattaa vierasmaalaiset osaksi suomalaista kulttuuria eikä laskea eskapistisesti ja utopistisesti oman maan, kansan ja kansallisen kulttuurin arvoa tekemällä siitä muka samanarvoisen toisen kulttuurin kanssa. Idealistit saavat olla varmoja siitä, etteivät niin alentavalla tavalla juurinsa suhtaudu esim. kiinalaiset, intialaiset tai venäläiset, eivät edes amerikkalaiset.
Realistisessa ja itsetunnoltaan terveessä kansallisvaltiossa myös arvostetaan oman kansan kulttuuriperintöä, mukaan lukien oma kieli, lainsäädäntö, vakiintuneet tavat, ja paikalliskulttuuri. Jos kansan keskelle tulee asumaan vierasmaalaisia, ja erityisesti pitkäaikaisessa suhteessa, kansakunnan funktio on sulattaa vierasmaalaiset osaksi suomalaista kulttuuria eikä laskea eskapistisesti ja utopistisesti oman maan, kansan ja kansallisen kulttuurin arvoa tekemällä siitä muka samanarvoisen toisen kulttuurin kanssa. Idealistit saavat olla varmoja siitä, etteivät niin alentavalla tavalla juurinsa suhtaudu esim. kiinalaiset, intialaiset tai venäläiset, eivät edes amerikkalaiset.
Myös hyvinvointivaltion hitaaseen purkamiseen tähtäävät poliittiset toimet ovat utopistisia. "Yövartijavaltio" on ilmeisesti käytännössä sula mahdottomuus ainakin pitkällä tähtäimellä, koska sen ylläpitäminen ylittäisi liberalismin sietokyvyn toisaalla. Onhan selvää, että kuilun kasvaminen rikkaiden ja köyhien, huonosti huollettujen sairaiden ja huipputerveydenhoidosta nauttivien kesken, korkeakoulutettujen ja kouluttamattomien välillä tulisi aiheuttamaan suurta levottomuutta ja sitten kapinointia, jonka tukahduttaminen kaventaisi taas demokratiaa ja polkisi ihmisoikeuksia monella tavalla ja monella taholla. Ikävä kyllä Suomen suuntana on ollut kasvattaa mahdollisimman nopeasti taloutta karsimalla julkisia palveluja, heikentämällä eläke-etuja (erityisesti pienituloisilta) alentamalla hyväosaisten verotusta ja kiristämällä heikompiosaisten verotusta korottamalla tasaveron luonteista arvonlisäveron profiilia kokonaisverotuksessa.
Hyvinvointivaltion tuhoaminen saattaa valtion sekasortoon. Keskiajalla katolinen kirkko huolehti monesta nykyään hyvinvointivaltiolle kuuluvasta tehtävästä, mutta tänään sellaista universaalia auttajatahoa ei mistään löydetä. Vain valtion aktiivisuus ja sosiaalisest vastuuntuntoinen yhteiskuntapolitiikka - mutta ilman idealistisen liberalismin ylilyöntejä - voi tasoittaa liian suureksi kasvavia eroja rikkaiden ja köyhien, hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.
Johannes
Hyvinvointivaltion tuhoaminen saattaa valtion sekasortoon. Keskiajalla katolinen kirkko huolehti monesta nykyään hyvinvointivaltiolle kuuluvasta tehtävästä, mutta tänään sellaista universaalia auttajatahoa ei mistään löydetä. Vain valtion aktiivisuus ja sosiaalisest vastuuntuntoinen yhteiskuntapolitiikka - mutta ilman idealistisen liberalismin ylilyöntejä - voi tasoittaa liian suureksi kasvavia eroja rikkaiden ja köyhien, hyväosaisten ja huono-osaisten välillä.
Johannes
(8.9.2015)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti