VIKI JA TYÖVÄEN JEESUS

Mirhantuojat, foto: Internet

Sunnuntaisin tapaan ottaa rennosti, katsella vuoteesta televisiota, sitten juoda  rauhassa reilusti kahvia, ja siinä samalla, kahvin aromeista nauttiessani, kuunnella radiota. En seuraa viikolla usein Radio Dein lähetyksiä, mieluummin Moreenia tai Classicia. Sunnuntaisin Dei liittyy toiveeseeni käyttää osan päivää uskontoon ja filosofiaan liittyvien kysymysten miettimiseen, vaikka tulokset ovat olleet viime kuukausien aikana laihoja. Elän kuin karhu talvipesässään. Toisinaan vain havahduin. Tänään kuuntelin mm. Itäraportin ja Tieteen ja sielun sunnuntain. Näin loppiaista edeltävänä pyhänä kiinnitin huomiota siihen, miten  ohjelmissa käsiteltiin Jeesusta - tai pikemmin "Jeesus Nasaretilaisen arvoitusta". 

Tieteen ja sielun sunnuntaissa mm. Lauri Thuren keskusteli Merja Pitkäsen vetämässä ohjelmassa vapaakirkollisen Hannu Vuorisen ja helluntailaisen Valtter Luodon kanssa Jeesuksesta ja kristillisestä moraalista. Laurin käsityksistä sai omituisen tuntuman kuin hän ei arvostaisi moraalia vaan pitäisi sitä jopa kristillisen uskon varjona: hyvät ihmiset hyvine tapoineen ovat enemmän Jeesuksen hämärtäjiä kuin syntiset ihmiset pahoine tapoineen - nykyaikaista, postmodernia ajattelua mutta samalla aivan kuin myös "postmoraalista". Eikö juuri moraali - arvot ja asenteet - erota hyvän ihmisen pahasta, terveen kristillisyyden sairaasta uskonnollisuudesta ja luonnehäiriöisen psykopaatin tai yleensä heikkomoraalisen elostelijan ja hyväksikäyttäjän vahvasta, turvallisesta, luotettavasta ja elämää suojelevasta terveestä persoonasta? Voiko ilman moraaliin liittyvää luonnollista ehdottomuutta olla kristillisyyttäkään? Eikö huono moraali tuota vain ja ainoastaan huonoa kristillisyyttä? Huonon asian voi tosin saada anteeksi, mutta anteeksianto ei muuta tehtyä vahingollisuuden osalta sen paremmaksi asiaksi kuin se on itsessään.

NÄKIJÄ VIKTOR KLIMENKO?

Kauan aikaa sitten eräs äiti loikkasi silloisesta Neuvostoliitosta Suomeen pakoillen rajalla virkavaltaa pienten lastensa kanssa. Perhe asui köyhyydessä jonkin aikaa nykyisen Lohjan seudulla. Yhdestä pojista kasvoi suuri 1960- ja 1970- lukujen julkkis ja laulajakomeetta Viktor Klimenko. Hänellä oli uljas ääni ja komea ulkonäkö, monen naisen mielestä ainakin, ja Viktorin tie vietti kuin satupolkuja pitkin maineen, rahan sekä rakkausseikkailujen kautta iskelmämaailman suosion viimeiseen pisteeseen, kasakkaimagoon. Eksoottinen ulkonäkö, räiskyvä esiintyminen, mahtava lauluääni ja vaikeiden lapsuusvuosien jälkeen korkealle noussut itsetunto yhdistyneenä slaavilaiseen herkkyyteen hioivat hänestä tähden, joka sittemmin otti suunnakseen "joulutähden" ja on myöhemmin pysynyt sitkeästi Nasaretilaisen sandaalien kannassa kiinni kohdaten ja jättäen taakseen erilaisia uskovaispiirejä. Viktor on aina ollut ja tulee aina olemaan varma mielipiteissään, koska hän ei ole vain selvästi hyvin omanarvontuntoinen ihminen vaan tämän lisäksi ilmeisesti myös merkittävä persoonallisuus, ja suuret persoonallisuudet eivät muutu ympäristön mukaan vaan pyrkivät aina muuttamaan ympäristöä.

Foto: Internet

Se, että Klimenko, ennen koko kansan "Viki", antoi Itäraportissa ymmärtää olevansa kutsuttu profeetan virkaan, hämmästytti. Ennemmin Suomessa oltiin sen verran vaatimattomia tai kaukaa viisaita, ettei itseä tai toista tahdottu korottaa profeetoiksi tai apostoleiksi. Tilanne on sama myös filosofiassa. Varhemmin filosofiaa vakavissaan harjoittaneet ymmärsivät olevansa filosofian tutkijoita, kirjailijoita, opettajia tai esseistejä eivätkä vallan filosofeja, mutta nykyään lähes kuka tahansa voi esiintyä filosofina. Mielestäni niin oikealta profeetalta kuin oikealta filosofilta vaaditaan paljon, ja niin kovalla kädellä heitä seulotaan, että karsimisessa päästään ehkä alle yhden prosentin kaikista tarjokkaista ja kellokkaista. Sekä profeetta että filosofi ovat ainakin a) syvällisiä b) ajattelun suunnanmuuttajia c) syvällisiä ajattelun suunnanmuuttajia.

ERÄMAASSA HUUTAVAN KASAKAN ÄÄNI

Klimengon osalta totuuden profeetan kutsumuksesta tietää toistaiseksi toden teolla vain Jumala, mutta niin tai näin, ainakin hämmästyin lisää, kun Viki - uskovaisten tavoista poiketen - heittäytyi arvioimaan Suomen kansankirkon roolia 1917-1918 -tapahtumien kulussa. Nyt Viki suomi kansankirkkoamme siitä, ettei se pysynyt sisällissodassa puolueettomana eli seissyt kahden toisistaan erillään olevan osapuolen - valkoiset kontrta punaiset - välissä vaan valitsi estoitta valkoisen puolen. Tämä valinta merkitsi Vikin mukaan työväestön pettämistä, valtavan haavan lyömistä suomalaiseen kulttuuriin, ja ajoi työväestön työväentaloihinsa tyydyttämään henkiset ja hengelliset tarpeensa ateistisella sosialismilla. Tällainen asenne henkii jo Vt:n Aamoksen suuntaan. 

Foto: Internet

Viki ... olet ensimmäinen helluntailaisten, muiden vapaiden suuntien heppujen ja "ratkaisun tehneiden" luterilaisen kirkon porukkaan kuuluvien ns. tosiuskovaisten joukosta noussut kaveri, joka tämän kuulteni sanoi. Väliäkö sillä sanoitko sen suoraan vai radiosta paitsi itselleni niin myös tuhansille muille kuin massakokouksessa konsanaan. En pidä sinua tältä pohjalta Vanhan testamentin profeettoihin verrattavissa olevana sanoman tuojana, en pienenäkään profeettana, mutta saat juuri tästä puheestasi  omat vaatimattomat profeettapisteeni olivatpa ne laskettavissa tai eivät.

Kun IRR-TV:n toiminnanjohtaja Hannu Haukka - helluntailainen tai muistaakseni ainakin osan vuosistaan vakaasti helluntalaisena viettänyt uskovainen - kommentoi myöhemmin Klimengon ohjelmapuheita, hän muisti poimia monta sattuvaa kohtaa, mutta vaikeni kuin Kiinan muuri yllättävistä kansalaissotapohdinnoista. Miksi Haukka sivuutti Vikin puheista kiinnostavimman ja ehkä myös kristillisimmän osuuden, sillä eikö myös Nasaretin Jeesuksella ollut tapana erityisesti ravistella luutuneita käsityksiä ja samalla kuivuneita puitakin?

Jeesus puhdistaa temppelin myyjistä, foto: Internet

SUOMEN KADOTETTU HEIMO  

Koen Vikin viittaavaan huomionarvoiseen suuntaan. Suomen sukukunnan "kadonneet jäsenet" kuuluivat pienviljelijöihin, varhemmin torppareihin, sekatyömiehiin, ammatillisen koulutuksen saaneisiin erikoisosaajiin, joista osa oli sivistänyt itseään valtavan paljon erilaisissa työväenopistoissa, ja vuorovaikutuksessa ay-aktivisteihin, yhteiskunnallisesti orientoituneisiin taiteilijoihin ja sosialismista ja ateismista juurimehunsa imeneisiin poliitikkoihin. Osa heistä tapettiin sisällissodan taisteluissa ja teloituksissa tai näännytettiin nälällä ja taudeilla vankileireillä, mutta jäännös oli  poliittisesti entistä sitoutuneempi, määrätietoisempi ja katkerampi, ja mukautui täysin kommunistiseen ja sosialistiseen yhteisövalheeseen. Eivät edes Suomen myöhäisemmät sodat riittäneet umpeuttamaan kokonaan haavoja. Tämän osoittivat selvästi seuraavat vuosikymmenet vähintään 1980-luvulle asti.

Suomen kansankirkko ja ns. tunnustavat uskovaiset ns. vapaissa suunnissaan torjuivat porvarillisessa mielessään proletaarin, köyhän viljelijän ja maatyöläisen. Nämä kansankerrokset merkitsivät hengenmiehille sosiaalisesti, henkisesti ja hengellisesti muita heikompaa yhteiskuntaosaa. Proletariaattia oli evankelioitava, sivistettävä ja työllistettävä kuin toimeliaiksi hyönteisiksi yhteiskunnan ja kirkon tuottaviin hankkeisiin, mutta tosiasiassa muurahaiset pysyisivät aina muurahaisina. Kansakunnan sosiaalisesti, henkisesti ja hengellisesti johtava aines tuli aivan toiselta laidalta, siltä puolelta jossa hääräsi sisällissodan aikainen valkoinen Suomi. Valkoisella Suomella oli takanaan hyviä arvoja ja päämääriä, mutta siltä puuttui käytännön viisautta ja  oikeudenmukaisuutta suhteessa kaupungin ja maaseudun työmiehiin ja torppareihin.   Jeesuksen kirkko päätettiin tukea keskiluokkaisuudella ja yläluokkaisuudella, korkealla koulutuksella, länsimaisella tiedekäsityksellä luonnontieteen ensisijaisuuksineen, ja länsimaisella arvofilosofialla. 

Kirkon ja porvarillisuuden varjossa lepäilevien muiden seurakuntien hämmästyksesi ja vahingoksi juuri  korkeasti koulutettujen, erityisesti yliopistomaailman intellektuellien, taholla  alettiin repimään kristinuskoa hajalle kivi kiveltä. Liberalismi, agnostismi, ateismi, ja sittemmin nihilismi, terrorismi ja anarkismi, ovat alun perin erityisesti hyvinvoivan ja hyvin koulutetun, usein myös hyväosaisen väestön lemmikkejä. Jos kirkko olisi pysynyt työtätekevän väestön puolella ja köyhyyttä poistaen, ehkä sen tuki olisi tänä päivänä kansassamme laajempaa. Kirkko ja ns. uudestisyntyneet uskovaiset hylkäsivät käytännössä työmiehen, pienviljelijän ja työtätekevien yhteisöllisyyden tarpeen. Nyt kristikunta ei saa täyttä kannatusta liberaalioikeistoltaan - joka on ehkä valmis myymään viimeisetkin kristilliset arvot liberaalin arvoidealismin ja vapaan kaupankäynnin eteen - eikä anarkismiin kallellaan olevilta radikaaleilta vasemmistopiireiltä, joiden yhteiskuntavastaisuus nousee ainakin yhdeltä osalta  sukupolvesta toiselle periytyneestä työttömyydestä ja sosiaalitoimen asiakkuudesta, henkisestä vieraantumisesta ihmisyyden aatteesta ja hengellisestä vieraantumisesta kristinuskosta. 

TYLY TILINPÄÄTÖS

Kansankirkkomme kellokkaat ovat pyytäneet anteeksi erilaisia asioita, näistä tunnetuin on kirkon suhtautuminen homoseksuaalisuuteen. Kirkkomme ei ole ainakaan itsenäisyytemme aikana koskaan painanut villaisella homomurhia tai suorastaan yllyttänyt tappamaan homoja. Homoja ei ole meillä milloinkaan ammuttu riveihin kaivettujen hautojen äärelle eikä heitä ilmeisesti ole koskaan raastettu kodeistaan vankileirihin Suomessamme. Enemmän selvitettävää kirkolla voisi olla vaikkapa mustalaisten kanssa. Nousiko kirkko vastustamaan Ruotsi-Suomessa vallinnutta määräystä tappaa mustalaisia kohdattaessa? Vanhoja asioita tosin mutta sitäkin krouvimpia.

Suomen kirkoille ja uskovaisten seurakunille sopii vallan hyvin pyytää anteeksi vaikka joka vappu työväen pettämistä, heidän ajamistaan vahingollisten kommunistien ja sosialistien leireihin ja siirtymistä varauksetta kapitalistien, porvarien ja maanomistajien puolelle. 

Merja Pitkänen kysyi lopuksi mistä kristityt lopulta tunnetaan, jos moraali "ohitetaan",  eikä kolme viisasta miestä saanut siihen kunnolla vastattua kuin empimisen ja kiertelyn kautta, viitaten paradoksaalisella tavalla - Jeesuksen sivuuttaen - apostolien kirjeiden moraalijuttuihin.

Pitäydytäänpäs Jeesukseen itseensä: Siitä kristityt tunnistetaan Jeesuksen opetuslapsiksi, että heillä on keskinäinen rakkaus. Tämä rakkaus ei ole vain luokkarakkautta, roturakkautta, sukupuolirakkautta, seurakuntarakkautta eikä raharakkautta. Tämä rakkaus on tarkoitettu tuomaan tasavertaisella tavalla yhteen eri  sosiaaliluokat, rikkaat ja köyhät, eri sukupuolet ja eri rodut. Se ei vaadi mahdottomuuksia tunnetasolla; rakkaus kysyy onko ihminen halukas huomioimaan myös lähipiirinsä ulkopuolella elävien ihmisten oikeudenmukaiset tarpeet vai tyytyykö hän omaan henkiseen, hengelliseen ja sosiaaliseen itsekeskeisyyteensä ja itsekkyytensä naamioimiseen kristilliseen kiiltokuvaelämään. Oikea, hyvä oikeistolaisuus ja samalla toivottava isänmaallisuus ja eettisesti kelvollinen kristillisyys kasvaa koko kansakuntaan tältä pohjalta. Tämän faktan suoraan kieltävä tai vilpillisesti kiertävä ns. kristillinen julistus on tietysti sekin jotain - ainakin pyhää lässytystä, uskonnollista höpinää, jolla voi sekoittaa päänsä siinä missä opiumilla, huonolla vodkalla, tai peräkammarin pojan kiljulla. 

Johannes

(5.1.2015)