David Mann
Raamattu voidaan ladata suurella uskonnollisella paatoksella tai purkaa järjellä analyyttisesti pienempiin osiin kunnes se näyttää vain tavalliselta kirjakokoelmalta. Silti se inspiroi kaikkia lukijoitaan hämmästyttävän usein. Tuskin mikään muu kirja kuin Raamattu on saanut lukijansa yhtä vahvasti sekä uskomaan sokeasti että epäilemään. Se johdattaa lukijan pohtimaan Jumalaa, ihmistä ja omaa itseään. Raamattu vie ihmisen arvoituksen ja seikkailun äärelle ja samalla matkalle totuudellisuuden päämäärään.
JOHDATUS RAAMATTUUNI
Olen oppinut pienestä pitäen kunnioittamaan Raamattua. Sormenpääni ovat tapailleet kunnioittavasti kulunutta kultakirjailtua nahkaselkämystä. Raamattu on ollut usein matkoilla ja toisinaan sairaalassa pöydän päällä tukena. Väliäkö sen mitä toiset sellaisesta ajattelevat? Raamattu on yhä tärkeä teos ja usein se on kirjapinojen päällimmäisenä pöydälläni ikään kuin korkeammalla muita. Ymmärrän kumminkin, ettei käsillä ole koskaan ollut täydellistä Jumalan sanaa vaan kaltaisteni ihmisten – tosin oppineempien – koostamia, kääntämiä ja hiomia tekstejä kauniissa sidosasussa. Näin jopa ”merimiesten” kansankielinen kreikka on saanut kauniin, hyvin luettavan muodon.i
Raamattu ja Uusi Testamentti johdattavat ajassa kauas, mutta aivan perille emme näe. Raamatun vanhin kirjoitusmateriaali, papyrus, on lähes kokonaan tuhoutunut. Papyruksia kyllä kopioitiin kestävämmällekin materiaalille, pergamentille. Näin syntyi majuskelikäsikirjoituksia, joista osassa on mukana koko Uuden Testamentin teksti.
SANANEN RAAMATUN KÄSIKIRJOITUKSISTA
Vanhimpiin ja arvostetuimpiin majuskelikäsikirjoituksiin kuuluu Codex Vaticanus neljänneltä vuosisadalta. Majuskeleita nuoremmat käsikirjoitukset ovat minuskeleita, pienillä kirjoitusmerkeillä pergamenteille kirjoitettuja tekstejä. Näistä vanhimmat ovat yhdeksänneltä vuosisadalta, mutta suurin osa ajoittuu kahdennentoista ja neljännentoista vuosisadan välille. Ja vasta näistä minuskeleista koottiin ensimmäinen kirjapainossa painettu Raamattu v. 1516. Se oli kreikankielinen laitos. Seuraavien vuosisatojen aikana tekstiä käytettiin hyväksi useissa eri laitoksissa. 1600-luvulla sitä alettiin kutsua nimellä Textus receptus. Vasta 1800-luvulla sen arvovalta heikkeni ja muiden, vanhempien pergamenttikäsikirjoitusten, majuskelien, merkitys kasvoi. Textus receptukseen pohjautuvat ”Lutherin Raamattu”, William Tyndalen englanninkielinen käännös sekä myös englanninkielinen ”King James Bible” (Kuningas Jaakon Raamattu), jonka käyttäjistä on muodostunut jo oma yhden asian liikkeensä. Jaakon käännös on saanut osakseen arvostelua kielen kankeudesta ja kieli- ja asiavirheistä.
Nykyinen Raamattumme – sekä vanha että uusin käännös – perustuu majuskeleihin. Raamatusta – olipa se vanha tai uusi käännös – ei ole olemassa varhaisinta alkutekstiä eikä edes samana sukupolvien saatossa säilyvää uudempaa tekstiä, mihin taas tulevaa käännöstä voitaisiin suvereenisti verrata virheistä ja sanatulkinnoista kiisteltäessä. Sanonta: ”Kaikki virtaa” (Herakleitos) sopii parhaiten Raamatun alkuvesiin ja pysäyttämättömään muodonmuutokseen.
Edes Raamatun kielet eivät ole välttämättä samoja. Ainakin kolme raamatunkäännöstyössä käytettyä käsikirjoitusta eli Sinaiticus, Vaticanus ja Bezae sisältävät kreikankielisen tekstin, joka on kirjoitettu isoin alkukirjaimin. Mutta Bezaessa on mukana myös latinankielinen käännös. Ehkäpä kokonaan latinankielisiäkin majuskeleita löytyy – majuskeleita on paljon ja viimeiset on kirjoitettu kymmenennellä vuosisadalla.
Vanhin majuskeli lienee 300-luvulta. Näin ollaan jo suhteellisen lähellä Uuden Testamentin kirjoitusten syntyaikaa. Kun sitten käytössä on paljon vielä varhaisempia papyruskatkelmia, esimerkiksi p75, joka sisältää suurimman osan Luukkaan ja Johanneksen evankeliumia ja joka ajoittuu 200-luvulle, kenties jopa 50 vuotta varhaisemmalle ajalle, niin kyllä Raamattu voitaneen kääntää nykyaikana luotettavammin kuin ennen verrattuna esimerkiksi Textus receptukseen perustuvaan raamatunkäännökseen.ii
Kääntäjiltä puuttuvat edelleen elintärkeät evankeliumien arameankieliset lähdetekstit, alkuperäiset Paavalin kirjeet, alkuperäinen Ilmestyskirja ja Vanhan testamentin alkuperäinen hepreankielinen teksti. Vanhasta testamentista valmistui Aleksandriassa kreikkalainen käännös Septuaginta, jota Paavalikin lienee käyttänyt, vaikka sitä ei pidetä hyvin tarkkana käännöksenä alkuperäistekstistä.
Juutalaisten vanhoja käsikirjoituksia on vaikea löytää, koska ilmasto on niitä tuhonnut eivätkä juutalaiset säilyttäneet käytössä kuluneita laitoksia. Niinpä vain uudempia kopioita on jäänyt jäljelle, tai vanhempia ei ole vielä kaivettu esiin. Qumranin luolasta löytyi vanhoja papyruskatkelmia Jesajan kirjasta. Tunnettuja käsikirjoituksia ja uusia löytöjä vertaamalla on todettu, että Jesajan teksti on säilynyt kohtuullisen tarkasti; eroavaisuuksia kerrotaan silti esiintyvän.iii
MIKÄ ON ILMOITUKSEN FUNDAMENTUM?
Meillä ei ole koskaan ollut käytettävissä täysin samana pysynyttä ns. Jumalan ilmoitusta, vaikka onnistuisimme kursimaan kokoon kaikki mahdolliset raamatuntekstit. Mitä enemmän aineistoa, sitä runsaammin eroja. Kun jonkun sanan alkuperäismerkitystä ei tunnettu, se käännettiin toisinaan ylimalkaisesti. Majuskeleissa kirjoituskieli oli vanhaa latinaa isoilla kirjaimilla ja välimerkeittä, joten ”pilkulleen” käsikirjoituksista ei saa koskaan selvää.
Tavataan erilaisia käsikirjoituksia, jotka poikkeavat toisistaan jossain määrin. Kukaan ei voi löytää tästä joukosta mahdollista ”ainoata oikeata” tekstiä, jonka huolellinen kääntäminen suomeksi varmistaisi meille Raamatun perimmäisen luotettavuuden, tai yksikään ei voi ainakaan varmasti tietää sitä, mikä on juuri se vanha käsikirjoitus, joka ihmeen kautta on säilynyt vähiten muuttumattomana.
Jumalan sana muodostuu erehtyväisten ihmisten tekstilaitoksesta, joka on koottu eri raamatunkäsikirjoituksiaiv vertaamalla, ja tulkintaa on silloin pakko käyttää. Kopioiminen oli jo itsessään vaikeata, virheitä syntyi. Kieleltä kielelle kääntäminen tuotti paljon lisähankaluuksia. Kaikkeen tulkintaan ja kääntämiseen käytettiin inhimillistä järkeä.
RAAMATUN JUMALAKUVAN ONGELMAKYSYMYKSIÄ: ADAMISTA JOBIIN
Ajatus Jumalan erehtymättömyydestä ja rakkauden jyrkästä kääntöpuolesta, vihasta, ovat vaikeita.
Mikäli kaikkitietävä olento tekee virheitä ja erehdyksiä, hän joko ei tiedäkään kaikkea mahdollista tai sitten hän toimii väärin tahallaan ja tietoisesti. Ensimmäisessä tapauksessa Jumala ei olekaan kaikkitietävä eikä toisessa kaikkihyvä. Molemmat päätelmät heikentävät uskoa korkeimman mahdollisen olennon olemassaoloon. Jos Jumalan tietoisuus on heikkotasoista tai hän ei olekaan hyvä, emme voi puhua Jumalasta vaan korkeintaan luoja-jumalasta, demiurgista, kuten eräät ensimmäisen vuosisadan gnostikot heprealaisten Jahveen viitatessaan.
Raamatun hyväksyminen sellaisenaan objektiiviseksi ilmoitukseksi tai uutistekstiksi Jumalasta antaakin helposti kyseenalaisen kuvan Jumalan hyvyydestä tai ymmärryksestä ja tietokyvystä. Jumala esimerkiksi luo paratiisin ihmiselle mutta jättää vieläpä aivan keskelle täydellistä puutarhaa hyvän- ja pahantiedon puun ja vokottelevan käärmeen ja kieltää sitten ihmisparia syömästä tiedonpuusta. Hän ei edes varoita kavalasta olennosta mutta jälkeenpäin langettaa kirouksen ihmissuvun esivanhemmille ja myyttiselle käärmeelle, älyn viekkauden ja seksuaalisuuden symbolille. Eikö kaikkitietävä olento olisi osannut laskea tapahtumat etukäteen? Hän olisi saattanut ottaa käärmeen puhutteluun jo ennen kuin Eeva kiusaajan tapasi, ja varmuuden vuoksi saattanut siirtää puun paratiisin kaukaisimpaan kolkkaan, ellei olisi sitten sitä kokonaan hävittänyt. Jumala ei tee mitään sellaista, mihin jo ihmisjärjellä ajateltuna olisi mahdollista ryhtyä eikä hän syytä itseään rikkomuksen tapahduttua mistään, mutta ihmissuku joutuu kärsimyksillään maksamaan Jumalan ”huolimattomuuden” sukupolvi toisensa jälkeen.
Raamatun Jumala ei aina ihmisjärjellä punnittuna käyttäydy ja tuomitse niin kuin kaikkitietävä ja viisas olento. Tutkittuaan näitä kummallisuuksia kirjassaan ”Job saa vastauksen” C.G. Jung esittää sarkastisesti, ettei Jahve osaa tehdä johtopäätöksiä kaikkitietävyydestään: Hän ei muistakaan tietävänsä kaiken ja on jälkeenpäin yllättynyt tuloksesta. Sellainen tietoisuus jää primitiivisen havainnoinnin tasolle.
Yleisesti uskotellaan, että Jumala syntiin ja kadotettuihin kohdistamansa vihan lisäksi rakastaa maailmaa ja pitää huolta sen ihmisistä, etenkin heikko-osaisista, mutta Raamattu itsessään asettaa ristiriitaisuuksillaan ensimmäisen esteen uskolle muuallakin kuin syntiinlankeemuskertomuksessa. Jobin tarina on niistä eräs merkillisimpiä.
Rauhaa rakastava, oikeamielinen ja Jumalaa palveleva Job saa niskoilleen vitsausten kirjon paholaisen yllytettyä Jumalaa koettelemaan hurskaansa uskoa. Jumala ei perustele menettelyään moraalisesti, tuskin juuri muutenkaan. Jumala toimii siksi, että hänellä on valta tehdä mitä tahtoo, mistä taas näyttää seuraavan tekemisen moraalinen valtuutuskin. Job käsittää, ettei ihminen voi olla koskaan oikeassa argumentoinnissaan Jumalaa vastaan. Jumalan päätösten oikeudellisuus johdetaan pelon herättämisestä. Kuka on niskuroinut Jumalaa vastaan selviytymättä rangaistuksetta, kysytään Jobin kirjan yhdeksännessä luvussa. Samassa luvussa viitataan myös selvästi Jumalan viisauteen, mutta ei kerrota mitään sellaista, mistä ulkopuolinen voisi tässä yhteydessä asiasta varmistua. Päinvastoin annetaan ymmärtää, että kärsijän asema vain vaikeutuu oikeuden vaatimisesta, mikä lienee käytännössä järjenkäytön sijasta mielivallan harjoittamista. ”Vaikka olisin oikeassa, niin oma suuni tuomitsisi minut syylliseksi; vaikka olisin syytön, niin hän kuitenkin minut vääräksi tekisi.”
Eero Junkkaala selitti tämän kiperän kysymyksen Askel-lehdessä kerran siten, että mielivaltaisuus sisältyy erottamattomana osana jumalalliseen luontoon: Jumalalla on oikeus olla Jumala, toimiaan perustelematon kaikkivaltias. Jumalan viesti Jobin kirjassa on se, että hänen täytyy saada olla Jumala. Vai täytyy Jumalan oikein antaa olla Jumala. Mikä Jumala se sellainen on, jolle pitää antaa lupa jotain olla?
Toisaalta Jungin kysymys ”kuinka Jumala voisi menettää jotain jumalallisuudestaan perustelemalla kunnolla päätöksensä” asettaa välittömät valtakysymykset sikseen ja tuo esille kunnon, keskustelevan johtavuuden. Kunnioitetaanhan toimiaan viisaasti ja johdonmukaisesti perustelevaa valtionpäämiestäkin enemmän kuin sellaista johtajaa, joka vain sanelee käskynsä. Diktaattorilta ei tosin tällaista odoteta yhtä paljon kuin yhteistyöhaluiselta päämieheltä. Onko sitten myös fundamentalistisesti käsitetyn Jumalan luonnon ydin tunnistettavissa tyranniudesta? Tähän tapaan voisi päätellä ainakin siitä, miten Junkkaala jatkaa selvitystään Korkeimman luonnosta. ”Hän on Jumala, jonka edessä ihmisen on painettava päänsä alas (...) On tunnustettava, että hän tekee oikein silloinkin, kun se meidän mielestämme on pelkästään väärin.”
Entä mitä sitten tulisi meidän ajatella siinä tapauksessa, jos toiminta voi olla sekä väärää että erityisestä syystä tarpeetonta? Onko koko kysymykseni mieletön, koska sellainen tilanne ei ole periaatteessa mahdollinen Jumalalle? Jung päätyi kuitenkin siihen, että Jobin uskon punnitseminen on Jumalalle perusteetonta ja hyödytöntä. Kaikkitietävä Jumala pääsisi täyteen selvyyteen Jobin uskollisuudesta yksinkertaisesti kysymällä asiaa itseltään. ”Itseltään kysyminen” saa pohdiskelevamman kristityn hymyilemään vinosti. Jos Jumala on kaikkitietävä, miksi kaikkitietävän edes tulisi kysyä jotain itseltään? Kaikkitietävän olennon ei periaatteessa edes tarvitsisi mitään tiedustella, koska hänen täytyy jo olla perillä kaikesta mahdollisesta. Ellei hän ole, hän ei ole myöskään kaikkitietävä. Toisaalta eihän kaikkitietäväydestä vielä seuraa sitä, että kaikkitietävä olisi koko maailman kaiken aikaa tiedostava olento. Jos minä olisin tietoinen joka hetki kaikesta maailmankaikkeudessa, voisinko enää olla ”minä”, yksityispersoonallisuus eli ”määrätty jokin” rajattomuudessa? Jumala persoonallisuutena voi kenties siis hyvin tiedustella kysymyksiä itseltään.
Filosofinen kysymys Jumalan persoonallisuudesta ja itsetietoisuudesta on silti sivuroolissav siihen nähden, ettei Raamatun Jumalan käyttäytymistä voida järkiperäisesti selittää – ellei hänellä sitten ollut salattu moraalinen motiivi lyödä Jobia. Jungin oletuksen mukaan Jumala rikkoo itse Siinain lakia vastaan jättämällä Jobin alttiiksi perheväkensä ryöstämiselle, murhaamisellekin ja aiheuttamalla hänelle itselleen ruumiinvamman ja oikeuden riiston. Teon tekee erityisen vastenmieliseksi se, ettei Jumala Raamatun kuvaamana ilmennä missään vaiheessa sääliä tai katumusta. Hän osoittaa inhimillisesti arvioiden häikäilemättömyyttä. Sen sijaan ihminen, Job, voisi olla hyvin moraalisesti korkeammalla tasolla kuin Jumala. Jälkeenpäin Jobia tosin hyvitetään antamalla menetetyn tilalle uusi perhe ja hänen omaisuutensa palautetaan korkojen kera, mutta rikosta itseään ei soviteta eivätkä uudet ihmiset koskaan korvaa riistettyjä rakkaita.
Otaksun varovaisesti Jobin kirjan kuvastavan uskonnollisen tietoisuuden kasvamista asteelta toiselle. Vanhat kertomukset Jumalasta eivät enää riitä selvittämään syyttömän ihmisen kärsimyksen ongelmaa. Jobin kirjan kirjoittaja koettaa ratkaista ristiriidan sekä viattoman ihmisen että Jumalan parhaaksi siinä kuitenkaan ilmeisesti kokonaan onnistumatta. Kirjailija epäilee enemmän oman aikansa selityksiä kuin tietoisesti uskoo oman sovitteluyrityksensä pätevyyteen. Kun ihmiskunnan moraalinen tietoisuus kasvaa, uskonnon dogmien muotit ”halkeilevat” ja yksilö on pakotettu tilittämään suhteensa oman aikakautensa fundamentalistisiin dogmaatikkoihin. Tilitys tapahtuu aina enemmän puutteellisesti kuin täydellisesti, koska uskovainen ihminen ei yleensä kestä perustavimpien käsityksiensä kyseenalaistamista. Raamattu sisältää historiaa sellaisesta ihmisen jatkuvasta mutta suhteellisesta ymmärtämisyrityksestä, joka kohdistuu käsityksiin ja niiden takaiseen ideaan Jumalasta. Kaikkiin Raamatun eettisesti kyseenalaisiin kohtiin ei ole tässä enää syytä tarkemmin puuttua, koska ilmeisiä esimerkkejä riittää.vi
JUMALKUVAN KRIISI
Perinteisen kristillisen opin mukaan Raamatun Jumala hallitsee aina viisaasti ja oikeudenmukaisesti ja vanhurskaasti maailmaa, vaikka yksityinen ihminen voisi – ainakin herkempi – menettää järkensä lukemalla vuositolkulla maailmantapahtumien kirjoittamatonta ”raaimpien episodien kirjaa”.
Kenties Raamatun Jumalan ja ihmisen järki ja tunne-elämä eroavat toisistaan ratkaisevalla tavalla. Jumalan kauhistuttavassa suuruudessa käsittämätön pahakin joutuu palvelemaan hyvää salaperäistä kokonaissuunnitelman toteutumista ajatellen. Tällainen Jumala olisi vain aika hirvittävä. Taivaassakaan ei voisi olla varma siitä, ettei mahdollinen uusi puhdistus pelastuneiden joukossa hyödyttäisi Jumalaa salatun tarkoituksen vuoksi. Luottamus ja turvallisuus olisi menetetty.
Kylmää Jumalaa ei voi ihminen rakastaa, sillä yhteisiä tekijöitä ei olisi tarpeeksi. Sen sijaan kauhuun, pelkoon ja turvattomuuteen löytyisi paljon aiheita. Ehkäpä Jumala on toisaalta äärimmäisen lempeä ja rakastava kaikkivaltiaanakin niin, ettei hän yksinkertaisesti tahdo vahingoittaa pahoja, vaan antaa auringon paistaa niin hyville kuin pahoille. Minä toivoisin, että Jumala olisi yliluonnollisen lempeä, kaikkivaltias Jeesuksen kuvaama Isä, vaan miksi niin hyvä Jumala olisi luonut maailman tällaiseksi, pahaan syvästi taipuvaksi järjestelmäksi? Raamatun Jumala ei voi olla edes näin hyvä, jos kerran hirvittävä maailmanloppu tulee aikanaan ja sen myötä karmea tuomiopäivä, jolloin ihminen sulkee tietoisesti silmänsä suurelta sielujen hädältä, koska ei sitä kestä ja lähestyy Jumalaa nöyristellen häntä, pelastaakseen oman nahkansa, sielunsa. Menkööt 3/4 maailman väestöstä helvettiin kunhan vain itse pelastun. Uskovaiset ovat kuin hiirilauma laulamassa ylistystä ”Suurelle Kissalle”, joka on osoittanut mielivaltaisesti vain yhden hiirenkolon turvapaikaksi kaiken maailman hiirulaisille. Jumala vaanii ja pitää ”siimahäntiä” silmällä. Ja jos joku onneton juoksee väärälle kololle, jo kynsitassu heilahtaa ja taas hiirulainen päätyy kadotukseen. Raamatussa esiintyvä Jumalan viha on järjelle mitä suurin arvoitus.vii
Tällaisten jumalkuvan aiheuttamien ongelmien alkulähde lienee siinä suuressa virheessä, ettemme Tuomas Akvinolaisen perustavasta huomautuksestaviii huolimatta pidä mielessä sitä todennäköistä tosiasiaa, etteivät Jumalan ominaisuudet ole vertauskelpoisia ihmisen ominaisuuksien kanssa tai päinvastoin.
Uskonnollisissakin teoksissa kuten Raamatun kirjoissa kuva Jumalasta on vähintään osaksi myös kunkin aikakauden idealisoitu kuva ihmisestä eli siitä millainen inhimillinen olento olisi kaikkivaltiaana. Jos emme voi tietää Jumalan ominaisuuksista mitään varmaa, jää hän salaisuudeksi, mutta ainakin toivon, että hän on lempeä, kaikille hyvää haluava, rakastava ja kärsivä olento, joka meissä kaikissa kärsii ja iloitsee, vaikkemme sitä aina itse käsitä. Hän ei olisi vastuussa yksityisen ihmisen tai kansan kärsimyksestä. Siinä tapauksessa uskoni joutuu ristiriitaan usean raamatunkohdan kanssa. Toisaalta jos uskon Jumalaan tietämättä onko hän sittenkään olemassa, uskon tulee olla vähintään mielekäs itselleni. Voin kyllä koettaa uskoa niin kuin joku toinen, mutta se olisi epärehellistä, ellen pitäisi uskon pohjaa mielekkäänä, ja epärehellinen usko ei olisi aitoa jumalauskoa.
Opponentti saattaa väittää, että huomautukseni pohjautuvat vain omaan järjenkäyttööni. Järjenkäyttö on ehkä taas oman hallitsemistarpeeni väline. Sitä käyttäen istun edelleen sillä valtaistuimella, joka kuuluu Raamatun Jumalalle. Jos joutuisin ottamaan fundamentalismin mukaisen Jumalan vastaan, olisin samalla pakotettu luopumaan omasta valta-asemastani. Olen silti valmis luopumaan oletetusta, tosin sangen vähäisestä valtaistuimestani Raamatun Jumalan hyväksi, jos hän vakuuttaa minut oikeudestaan hallita elämääni.
Ihmisen on saatava säilyttää arvonsa ja moraalinsa – vaikka heikonkin – sillä se on kenties ominta itseä ihmisyydessä. Jos uskoo oikeudenmukaiseen Jumalaan mutta ei pidä jotain Raamatussa Jumalan tekemäksi ilmoitettua tapahtumaa oikeana, silloin joko tapahtuma täytyy kieltää tai sitten on luovuttava uskosta Jumalan hyvyyteen. Pahaan Jumalaan ei ole yhtään enempää mielekästä uskoa, sillä se ei tuo mukanaan luottamusta elämän pohjimmaiseen mielekkyyteen. Silloin jää jäljelle vain uskottavaksi tarkoitetun väitteen torjuminen Raamatussa tai sen uudelleen tulkitseminen.
USKONNON TOTUUDELLISUUTEEN
Erik Ahlman perää kirjassaan ”Totuudellisuuden probleemi” totuudellisuuden vaatimusta myös uskonnolta. Uskon on oltava todellista uskoa eikä itselleen uskottelemista. Jos Raamatun jumalakuva on osaksi ristiriidassa oman persoonallisuutemme syvimpien arvopyrkimysten kanssa, täytyy ristiriita myöntää, vaikka samalla myöntäisimme myös sen, ettemme voi tietää millainen Jumala todella, ihmisen kuvitelmien ulkopuolella, on. Ahlmanin mukaan voimme uskoa ainoastaan sisäiseen totuuteen nojautuen – muuta tietähän ei ole. Ikävä kyllä näyttää vain siltä, ettei perinteinen uskontomuotomme ole sopusoinnussa nykyihmisen syvimmän eettisen ja uskonnollisen tietouden kanssa. Tästä voi vetää vain yhden johtopäätöksen: jommankumman on lopulta väistyttävä toisen edestä.
Voimmeko käsittää mitään oleellisesta Jumalasta Raamatun pohjalta muulla tavoin kuin syvällisesti tulkitsemalla tekstiä sen sijaan, että ottaisimme ne uutismaisella tavalla, sanatarkalla tavalla vastaan? Tulkinnan on oltava oppia keskeisempää niin kuin puheen sanoja. Mitä tekisimme sanoilla, ellemme pystyisi niitä asettamaan uusiin järjestyksiin puheessa? Oikea tulkintaperiaate voisi hyvin tarkoittaa sitä, että Raamatun lukija oman henkilökohtaisen hartaudenharjoituksensa lisäksi ottaa huomioon:
1) tekstin (Raamattu koottuna ja käännettynä)
2) tekstin syntymisen todennäköisimmän ajankohdan ja tuolloin vallinneet uskonnolliset ja muut käsitykset (kulttuuriset erityispiirteet)
3) tekstin kielelliset erityisominaisuudet (onko lyyristä ja vertauskuvallista vai kertovaa kirjallisuutta)
4) tekstin suhteen muuhun sitä ajatuksellisesti tai muodollisesti sivuavaan Raamatun tekstiin (onko sopusointua vai epäharmoniaa)
5) erilaisia aikaisempia selitysversioita (tiedon kasaantumisen hyödyntäminen)
6) omat aikaisemmat käsityksensä (oman horisontin tiedostaminen)
Tätä periaatetta hyödyntäen Raamatun jumalakuvaa voidaan ehkä tulkita oikealla tavalla. Epäsopiva tulkitsemistapa on sellainen, mistä puuttuu jotain oikeasta tavasta. Väärälläkin tulkitsemistavalla voi tosin päätyä enemmän tai vähemmän vahingossa oikeaan tulokseen sellaisen kysymyksen kohdalla, joka on ylipäänsä näytettävissä oikeaksi tai vääräksi. Samoin oikealla tulkitsemistavalla voidaan saada väärä tulos, mutta on todennäköisempää, että tulos on yleisesti ottaen tarkka kuin että se olisi epätarkka.
En tiedä mikä Raamatussa on varmasti totta ja mikä erhettä, mutta tunnen itsessäni sen mihin asti voin vilpittömästi uskoa Raamatun eri kertomuksiin Jumalasta ja hänen tahdostaan ja luonteestaan ja luonnostaan.
Johannes
(25.10.2012)
(Muok. 29.12.2013)
i Raamatun Tietokirja 2. osa, 413 mainitsee kieleltään huolitelluiksi Uudessa Testamentissa vain Luukkaan evankeliumin ja Hebrealaiskirjeen.
ii Matteuksen evankeliumista on myös säilynyt kolme sirpaletta. Evankeliumi voi olla vuodelta 70 ja asiaa on pidetty melkoisena sensaationa. Näistä fragmenteista on päätelty, että Jeesusta jumaloitiin jo silloin. Jeesuksen nimestä on nimittäin käytetty tiettyä lyhennystä. Samalla periaatteellahan lyhennettiin Jumalan nimi juutalaisten kirjoituksissa. Mikäli tuo papyrus olisi säilynyt ehjänä, tietäisimme kuinka vähän käännöstyö on muuttanut aikojen kuluessa tätä kirjaa. Näin voisimme myös verrata, mikä raamatunkäännös on tälle tekstille todistettavasti uskollinen.
iii Qumranin löydöistä tärkein, Jesajan kirja, poikkeaa kirjoitusvirheet sivuuttaen n. 1400 kohdassa myöhäisemmästä, ns. masoreettisesta tekstistä. (Räisänen 1981, 83)
iv Ei mikään tutkimus, ei sen enempää jokin traditio, kykene kohottomaan jotain tiettyä raamatunkäsikirjoitusta, absoluuttiseksi, ainoaksi oikeaksi, Jumalan sanaksi. Tavallisesti uskovainen ei yksinkertaisesti uhraa ajatusta sille, että jos hänen edessään olisi erilaisia majuskeleita, kuten Codex Sinaiticus, Codex Alexandrius ja Codex Vaticanus, ja niissä sanotaan jokin kohta eri tavalla, tai se jostain puuttuu, niin hän ei todellisuudessa tietäisi lainkaan mikä näistä majuskeleista on varmasti auktoriteetti.
v Pohditaan silti tätäkin kuviota hetki vielä tarkemmin. Jos Raamatun kaikkitietävä Jumala tahtoisi jostain päästä perille, keneltäpä muulta hän vastausta kysyisi kuin itseltään? Toisaalta härnäävälle paholaiselle ei puolestaan tarvitsisi mitään todistaa, koska jokaiselle olennolle, joka ei kaikkitietävä ole, täytyy riittää kaikkitietävän ja rehelliseksi tunnustetun olennon vakuutus itsessään. Jobille taas ei ole järkevää paljastaa hänen uskonelämänsä arvokkuutta, koska ihmisellä on taipumus ylpistyä menestyksestään ja ylpeys vähentää sitä, minkä määrää oli alun perin tarkoitus testata.
vi Sodankäynnissä ”tuhon omaksi vihkiminen” merkitsi julmaa teurastusta, rääkkäämistä ja raiskaamistakin. Ei edes lapsen tai eläimen henkeä säästetty. (vrt. 5 Moos. 20:10–14) Samalla periaatteella Hitler koetti aikoinaan saada juutalaiskysymyksen lopullisesti ratkaistuksi. Tällaista raakalaisuutta vastaan hyökkäsi jo Intian lähetyssaarnaajaveteraani E. Stanley Jones. ”Kun psalminlaulaja rukoilee, että hänen vihamiestensä lapset heitettäisiin murskaksi kiviin, en minä kristittynä voi rukoilla tätä rukousta ja silti olla kristitty” (1933, 113). Israelin ystävä kumminkin huomauttaa, etteivät juutalaiset olleet pahoja samalla tavalla kuin epäjumalia palvelevat, raaistuneet rappiokansat. Olivatko juutalaiset parempia ja nuo toiset kansat rappeutuneita vai eivät, sitä emme tiedä, mutta ainakaan tappamalla ei maailmasta pahuus häviä. Aina riittää ihmisiä ja kulttuureita, joissa puhkeaa vääryyksiä. Niin on käynyt Israelille itselleenkin. Mikään ei myöskään sovita jopa lapsia tai eläimiä kohdannutta hävitystä. Niin lapset kuin eläimet ovat syyttömiä siihen, minkälaisen kansan keskelle ovat sattuneet syntymään. Aikuinen voi vielä vähän valita ja häipyä kansansa parista. Tässä tilanteessa haeskellaan taas ”hattua” kohotettavaksi. Jätän kysymyksen Jumalan salatun tarkoituksen varaan, huokaisee fundamentalisti. Selvennän, että en arvostele kymmenen käskyn lakikokoelmaa. Viitataan yleisesti Mooseksen kirjoissa esiintyviin muihin käskyihin. Niin mielipuolisia käskyjä niissä nykyihmisen ymmärryksellä punniten esiintyy, että kumma mikäli fundamentalistikaan voi niitä punastumatta lukea. Homot, aviorikkojat, vanhempiensa kiroajat, eläimiin sekaantujat ja meediot tulisi Vanhan Testamentin mukaan tappaa (3 Moos. 20:9–16, 27). Pelkästään veriletun paistosta joutuisi maksamaan hengellään (3 Moos 7:27). Eikä Uusi Testamentti ole juuri humaanimpi teos. Paavalin kirjeissä ei tosin yllytetä ketään tappamaan homoja tai muita syntisiä, mutta aivan vakuuttunut saa siitä olla, etteivät homot ja lesbot välty Jumalan rangaistukselta. Myönnytyksenä länsimaiselle humaanisuuden periaatteelle voidaan tosin lieventää, että homoja koskeva tuomio tulee koittamaan vain parannusta tekemättömän homoseksuaalin ja lapsia turmelevan pedofiilin pään menoksi. Katuvat saavat armon, mutta kuinka ihminen voi tehdä täyden parannuksen juuri seksuaalisuudestaan?
vii Idea tarpeesta sovittaa ihmisen synnit vihaisen Jumalan on eriskummallinen. Lammas voi polkea sameaksi suden juomalähteen mutta ei tehdä sille muuta pahaa, ihminen tuottaa pettymystä luojalleen mutta ei sen pahempaa – miksi sitten veriuhria ylipäänsä tarvittaisiin, tiedustelee C.G. Jung.
viii Aspelin 1963, 224–225
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti