En ole pitkään aikaan lukenut yhtä virkistävää juttua kuin Paul-Erik Korvelan mediakritiikin kritiikki "Olemma aina eläneet faktojen jälkeistä aikaa" (julkaistu "Politiikasta" 10.11.2016). Aina kun ihminen on hyvin perillä historiasta ja kaikkien tieteiden äidistä, filosofiasta, häneltä voi odottaa selvästi avarampia käsityksiä kuin muodikkaalta keskivertoajattelijalta. Niin tässäkin. Korvela torppaa trendin, jossa omaa totuutta omissa medioissa tuetaan kuin uskonsotiin viittaavalla "faktasodankäynnillä" kenen media on valhemediaa ja kenen ei. Korvelan mukaan politiikassa on aina esitetty erilaisia versioita samoista asioista, ja usein nuo versiot sisältävät faktojen ohella emävalheita ja dialektista hölynpölyä. "Valhemedia" on siis idealtaan yhtä vanha asia kuin poliittisen merkityksen omaava tiedonvälitys, vaikka informaation välittämisen tekniikat ja teknologiat muuttuvat ja kehittyvät.
" ... Erityisesti juuri demokraattiseen politiikkaan sopii huonosti ajatus siitä, että olisi joku todennettu versio faktoista ja muut näkemykset olisivat disinformaatiota. Todennetun version tarjoava poliittinen kieli muistuttaa George Orwellinkirjassaan 1984 kuvaamaa uuskieltä, jonka tarkoitus oli virallistaa yksi totuus.
Huomattava on myös, että moderni tiede ei edes pyri totuuteen. Popperilaisen falsifikationismin ajatus on, että itse asiassa juuri sellaiset väitteet, joita ei voi kumota, eivät ole lainkaan tieteellisiä.
Kaikkien totuuksien epäily on ollut tieteen perusta viimeistään Descartes’stalähtien ja kaikenlaiset relativismin muodot ovat viimeisen sadan vuoden aikana poistaneet viimeisenkin uskon joihinkin suuriin totuuksiin tai hegemonisiin narratiiveihin.
Myöskään tutkimuksessa ”faktat” eivät ole tutkimustulos. Ne pitää aina tulkita ja asettaa johonkin viitekehykseen tai teoriaan, joka selittää ne jollakin tavalla.
Omenan putoaminen puusta voidaan selittää eri tavoin eri teorioissa. Aristotelinen fysiikka näki omenan pyrkivän kohti luonnollista paikkaansa Maan keskipisteessä. Newtonilainen painovoimateoria selittää saman faktan eri tavalla.
Erilaisia narratiiveja voidaan esittää täsmälleen samoista tapahtumista tai faktoista. Juonirakenne saa ne näyttämään halutulta: toisinaan tragedialta, toisinaan komedialta, toisinaan menestystarinalta (ks. Frye 1957; Czarniawska 2004).
Historiankirjoituksessa on kritikoitu vanhaa rankelaista Wie es eigentlich gewesen ist -tyyppistä lähestymistapaa ja painotettu historioitsijoiden itse vaikuttavan tutkimuskohteeseensa, samoin kuin narratiivin tai genren, jossa asiat esitetään (ks. esim. White 1973).
Myös viestinnän erilaiset kehystämistä tai kehysanalyysiä painottavat näkemykset korostavat samaa asiaa. Valitsemalla kehykset, jossa asia esitetään, tarjotaan kuvaus siitä, mikä tilanne on, mitkä ovat sen faktat ja mikä siinä on merkityksellistä ..."
Suomessakin tavataan useita keskenään kilpailevia median "narratiiveja". Löytyy laajoja, usean tahon yhtä aikaa käyttämiä kertomusyhteyksiä, joita voidaan jakaa olennaisilta osilta eri toimijoiden kesken, ja vielä riittää pilvin pimein myös suppeita "narratiiveja" kuppikunta-ajattelun tueksi.
Otan esimerkin politiikasta. Vihreillä, vasemmistolaisilla ja porvareilla on ryhminä kullakin omat poliittiset erityispyrkimykset yhteiskunnan, yhteiskunnallisen hyvän ja puolueiden tavoitteiden saavuttamiseksi, mutta he voivat jakaa useampiakin "meganarratiiveja", kuten tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden, yhdentyvän Euroopan ja suvaitsevaisuuden kertomusyhteyksiä, joiden kautta - aivan kuin esiymmärryksenä - hahmotetaan ja tulkitaan, jäsennetään, problematisoidaan ja lopuksi julkaistaan ja julistetaan kudelmia olemassaolevasta ja maailmaa koskevista havainnoista, edeltä välitetyistä tiedoista ja uskomuksista ylitse puoluerajojen. Sama periaate koskee tietysti vaikkapa isänmaallisten liikkeiden tai eri kirkkojen ajattelu- ja toimintatapoja. Se, mikä asettuu ristiriitaan julkaistun totuuden kanssa, on joko erhettä ja tietämättömyyttä tai suorastaan juonittelua, valhetta, jota tuottaa jokin lähes salaliiton tavoin käyttäytyvä valhemedia
Korvelan tärkeä käsitys on juuri se, ettei tiedon maailmassa ole olemassa totuuden ideaaalia, kiistämätöntä muotoa tiedonvälitystä koskien. Fenomenologisesti sanottuna: Kaikki ymmärtäminen on tulkintaa, jota edeltää yhteiskunnassa sekä ymmärryksen kognitiiviset mahdollistajat situaatiossa - johon kuuluvat siis myös mediat - että yksilössä olevan aikaisempi tulkintaperuste, horisonttibaasis, ja yksilön omat, henkilöhistoriaan juontavat noemat eli mielet eri asioista, jotka pyrkivät tajunnallisuudessa tulemaan tulkituiksi mielellisessä eli samalla mielestäni aina selitettävässä muodossa.
Mitä vähemmän yksilöihminen tiedostaa itseään ja ajatuksiaan ja tietojensa lähteitä - reflektoi - sitä suuremmassa määrin hänessä toimivat muut kuin yksilölliset kognitiiviset prosessit. Tiivistetysti sanottuna: Yksilöllisyyteen ja omaan ajatteluun tähtäävä yksilöihminen, ja samalla vasta kypsä persoonallisuus, ajattelee omilla aivoillaan. Sosiaalisuuteen, hyväksytyksi tulemiseen, vallitsevien käsitysten jakamaan tähtäävä ihminen, eli samalla ominta persoonallisuuttaan vielä tavoittamaton henkilö, ajattelee enemmän toisten aivoilla, joiden viestinnällinen ilmentymä on mediat.
Mediat muodostavat tiedostamattoman tai heikosti tiedostavan massan aivot.
En sen sijaan jaa Korvelan ilmeistä käsitystä, ettei ole mitään totuutta sellaisenaan, tiedon ja totuuden ideaaleja. Käsitys on metafyysinen. Metafysiikka ei kuulu tieteeseen. Sen sijaan on selvää, että kun ihminen syntyy ja kasvaa osaksi tätä maailmaa situaationaalisuudessaan, siis kietoutuneena siihen ympäristöön, joka hänelle on kuin kohtalonomaisesti - väistämättä, faktisesti - langennut, kaikki hänen aistimuksensa, kokemuksensa, uskomuksensa ja kognitiiviset kertomuksensa maailmasta perustuvat ensiksi inhimilliselle tulkinnalle ja toiseksi sosiaalisille prosesseille.
Ihmisen totuutta maailmasta ei voida pestä puhtaaksi pesemättä samalla koko maailmaa olemasta.
J
