TIETO, VERTAUS JA IHMINEN RAAMATUN EDESSÄ

                                               Foto: Internet

Kristinuskossa Raamattu on yleisen käsityksen mukaisesti Jumalan Sanaa. Aihe on ollut modernille ajattelijalle haastava. Etenkin postmoderni katsomustapamme on ollut käytännössä joko agnostinen tai ateistinen. Saatamme kumminkin päästä modernista ajattelusta luopumatta kenties edellistä syventävämmän katsomustavan kehittelyn alkuun. Mielenkiintoista on miettiä mikä tämän saman ja yhteisen viitekehyksen - ”Jumalan Sana” - sisällä voisi pitää sisällään myös universaalista pätevää tietoa ihmisen suhteesta Jumalaan ja hyvään ja pahaan, ja vielä vertauksiin. Huomionarvoiseksi näkökulman saa se, että usein konservatiivis-fundamentalistinen raamattu-usko on sokea syvemmälle kehittelylle vertauskuvallisuuden teemasta ja toisaalta liberaali raamatuntulkinta universaaliselle, lähes kaikkina aikoina pätevälle ja ymmärrettävälle tiedolle.

MIKSI RAAMATUSSA ON EKSAKTIA TIETOA

Otan vertauskohdan perheestä, lapsen suhteen tietoja antaviin kasvattajiin, usein omiin vanhempiin,toiseen näistä tai isovanhempiin. Näillä henkilöillä on tarve saattaa lapsi kohti monimutkaisempaa elämää ja aikuisten maailmaa. Lasta koulitaan kasvatusyhteydessä useita vuosia niin, että hän menestyisi ihan vain arkisissa tilanteissa, joissa tehdään työtä, levätään ja pidetään huolta itsestä ja omasta perheestä, ja otetaan osaa sosiaaliseen elämään yksityiselämää ja perhettä laajemmassa kokonaisuudessa. Lapsen kouluttamisen laiminlyövä henkilö ei joko rakasta lainkaan lasta tai hän on vajavainen tai häiriintynyt tai erittäin pahasti päihteisiin addiktoitunut henkilö.

Jos Jumala on olemassa ja ihmiskunta on uskonnollisessa merkityksessä Jumalan lapsi, miksi Hän ei ohjaisi meitä analogisella tavalla eli kertoisi meille ihmisille eri puolilla maailmaa pätevää tietoa ihmiselämän hengellisestä tasosta? En tarkoita eri uskonnoille erityisiä muotomenoja, omia rituaaleja tai palvontapaikkoja, vaan tietoa siitä mikä on ihmisen perimmäinen asema hengellisessä mittakaavassa puolivälissä Jumalaa, sosiaalisten suhteiden hegemoniaa ja luonnon materiaa.

Raamatun punainen lanka käsityksessä Jumalasta on varmaankin, että Jumala on henki ja totuus, ja että häntä on lähestyttävä hengessä ja totuudessa. Eri puolilla Raamattua on viittauksia siihen miten Jumalan attribuutti eli määrite hengestä ja totuudesta on käsitettävä, ja mitä lopputulos kysyy ihmiseltä itseltään. Yksityisen raamantunlukijan tehtäväksi jää tarkkailla miten arvokkaalla tavalla nämä potentiaalisesti Jumalaa kuvaavat jakeet kirkastavat Jumalaan liitettävää hengen ja totuuden luonnetta. Edistyminen tässä edellyttää uskovaiselta pitkäjännitteisyyttä, nöyryyttä ja kriittisyyttä suhteessa Raamattuun ja raamatunopettajiin. Kriittisyys ei edellytä kumminkaan ylikriittisyyttä vaan rakentavaa, aikuismaista suhdetta, jossa opetettava on tasavertainen pohdiskelija eikä opillisen ”kyllästämisen” kohde.

Jumalaa, hengen ominaislaatua ja totuutta koskevan universaalin tiedon ohella Jumalalla täytyy olla motiivi ohjata lapsi-ihmiskuntaansa rakentavaan keskinäiseen vuorovaikutukseen hyvän moraalin kautta. Jos Jumala ei tästä piittaisi, ihmiskunta jäisi tilanteessaan pelottavalla tavalla yksin kuin lapsi aikuisilta unohtuneen, ladatun aseen kanssa. Pahantekijän oma käsitys hyvästä ja pahasta merkitsee tyrannin ja/tai psykopaatin uhrien kautta katsottuna sosiaalista katastrofia. Ihmiskunnasta huolehtiva Jumala-Isä kaiketi haluaa antaa ihmisille Raamatun kautta myös tosiasioita hyvästä ja pahasta, ja ainakin määrätyissä kulttuuritilanteissa lisäksi eksaktia moraalitietoa, mutta mikä tärkeintä ja ylevintä yleensä kaikkina aikoina ja kaikissa kulttuureissa päteviä hyvän moraalisen arvioinnin vankkumattomia lähtökohtia, prinsiippejä, joista voidaan johtaa kulloinkin absoluuttinen hyvä ja paha ihmiselämän ja hyvän yhteiskuntaelämän suojaksi.

MIKSI RAAMATUSSA ON VERTAUSKUVIA

Olen ihmetellyt miksi konservatiivi ja erityisesti fundamentalisti niin usein jyrkästi korostaa Raamatun jokaisen kertomuksen olevan kirjaimellisesti totta, mutta esittää harvoin tai ei koskaan Jeesuksen vertauksissaan käyttämien episodien olleen totta siksi, että ne kuuluvat Raamattuun eikä Jeesus toisaalta missään maininnut viittaavansa varmasti sepitteelliseen tapahtumaan. Hän ottaa annettuna sen, että Raamatussa on myös fiktiivistä aineistoa – vertauskuvallisen kertomuksen teeman sisällä – mutta ei tarkemmin tiedä mikä aivan varmasti on Jeesuksen tarinoinnissa historiallisesti totta. Ei ole mielekästä olettaa, että Jeesus aloitti täysin tyhjästä puhtaasti vertauskuvallisten episodien tuottamisen opetusmielessä. Kulttuurihistoriallisesti ajateltuna Jeesus toisti perinnettä jonka sisällä oli itse kasvanut. Uskonnollisessa opetustarkoituksessa tärkeämpää kuin itse tapahtuman kuvailu ja sen yksityiskohdat on tapahtuman kertomisen oma tarkoitus eli miten se liitetään uskonnolliseen opetukseen havainnollistamisen kautta.

Kun olemme erityisesti länsimaissa siirtyneet kulttuurissamme eksaktia luonnontietoa ja vertailevaa, punnittua ja hyvin analysoitua historiallista tietoa arvostavalle tasolle, kykymme ymmärtää vertauskuvien ja vertauskuvallisen kertomusten arvoa on vähentynyt. Samalla siirrämme tieteellisestä maailmankuvasta omaksuttua arvostettua tapaa suhteessa Raamattuun. Historiallis-kriittisen raamantuntutkimuksen edustajat etsivät Raamatusta tieteellisesti eksaktia tietoa ja konservatiivis-fundamentalistiset piirit erityisesti eksaktia historiallista tietoa. Miten voisimme tällä - tieteellisestä maailmankuvastamme muovatulla lähestymistavalla - onnistua arvostamaan ja tunnistamaan Raamatun vertauskuvallisen tason, jossa uskonnollinen opetus on arvo itsessään ja kertomus tai kertomuksen kuvauksen tarkempi sisältö arvolle alistettu väline kirkastaa arvo?

Jos katsotaan, että raamatunlukijan kannalta on ollut ainakin aikaisemmin hyödyllistä asettaa tekstiin episodeja, joiden historiallinen totuusarvo on viitteellinen, en näe syytä miksi fundamentalistien ja konseravatiivien kunnioittamassa ns. Jumalan Sanan auktoriteetin kontekstissa asetetaan usein väline – kertomus – kertomuksen tavoitetta, sen arvoa keskeisemmälle sijalle, vaikka Jumalan Sanan viitekehys Raamatun uskonnollista arvoa heikentämättömällä tavalla antaa lukijalle myös päinvastaisen omaksumistavan.

Johannes

(15.1.2013)