Foto: Wikipedia
VAPAUDEN FILOSOFIAN HERÄÄMINEN LÄNSIMAISSA
Jo 1700-luvulta asti on länsimaisessa kulttuurissa pidetty eri tavoin esillä vapauden teemoja. Valistuksen ajan filosofia ja Rousseaun naiivi luonto- ja kasvatuskäsitys, Voltairen ja Nietzschen kristinuskon kritiikki olivat taipuvaisia idealisoimaan ihmisluonnon ja demonisoimaan vapautta rajoittavat vanhat rakenteet, kuninkuuden, vahvan kirkon ja jopa voimakkaan perheen. Urkeni individualismin ihanne, joka sai 1800- luvulla runsaasti romanttisia piirteitä kuten Dumasin romaanissa "Monte Christon kreivi". Kirjassa vääryyttä kärsinyt ja oikeusmurhan kokenut mies selviää itse vaikeuksistaan ja ottaa oikeuden lopuksi omiin käsiinsä.
Myös Dostovjevskin romaanin "Rikos ja Rangaistus" Raskolnikov, nietzscheläistä yli-ihmisihannetta muistuttava päähenkilö tekee mukamas oikeutetun ryöstömurhan eli nousee tietoisesti vastustamaan sekä vallitsevia lakeja että normeja. Lopulta murhaaja kumminkin murretaan. Arrogantti individualismi johtaa umpikujaan, on mielestäni kirjailijan viesti sukupolvelleen, jossa jo vaikuttivat lopulta Venäjän vallankumoukseen johtaneet trendit.
MUUTTUNUT IHMISKÄSITYS
Vapauden maksimoimisen teemaan on liittynyt myös muutoksia ihmiskäsityksessä. Ihmiskuvamme tuottaminen jätettiin valistuksen ajan jälkeen vähitellen yhä enemmän empiirisen luonnontieteen, kokeellisen psykologian, positivistisen filosofian ja liberaalien poliitikkojen vastuulle. Euroopan pitkä kansanperinne ja pahuuden ongelman kanssa kirkkohistorian alusta asti työskennelleiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöiden tieto ja taidot joko torjuttiin kokonaan tai sysättiin konservatiiveille kuuluvaksi vanhakantaiseksi perinnöksi. Kristinuskon väistymisen jättämää henkisyyden kaipuuta, tyhjiötä, täyttivät 1800-luvulla käynnistynyt hengentieteen ja hengenfilosofian harrastus, joka kulminoitui Saksassa Hegeliin ja Suomessa Snellmaniin, ja ns. kansan parissa herätysliikkeiden nousu.
Vapauden kaipuun takana olevan yleisemmän edistyshalun sivutuotteena raivattiin tietä reaalipolitiikan ohitsekin, politiikan utopioille ja politiikan harjoittajien suuremmalle itsetehostukselle. Valistuneen yksinvaltiaan, kuten Ruotsi-Suomen kuningas Kustaa III:n, tilalle alkoi nousta edistyksen, vapauden ja demokratian ihannetta periaatteessa vaalivan puoluejärjestelmän sisältä myös valistumattomia "yksinvaltiaita", joiden sivistys oli puutteellinen, kehitys ihmisenä ja persoonana keskeneräinen ja kosketuskohta pahan probleemaa käsittelevään uskontoinstituutioon vähäinen tai puuttui kokonaan.
LÄNSIMAINEN UUSI IHMISKÄSITYS JA SODANKÄYNTI
Teollistumisen ja tekniikan suurten voittojen myötä olisi 20. vuosisadasta voinut muodostua ihmiskunnan kehityksen riemuvuosisata. Sen sijaan kävi niin, että 1900-luku loi paitsi valtavan Venäjän vallankumouksen niin myös monet suuret diktaattorit, kuten Stalinin, Hitlerin ja Mussolinin. Yhtä "suurta nimeä" kohtaan tarvittiin kuitenkin satoja ja tuhansia vähemmän tunnettuja mutta lähes yhtäläiset arvot, normit ja poliittiset tavoitteet jakavia valistumattomia pikkuvaltiaita puolueissaan, työpaikoillaan ja perheissään. Samalla luotiin suuria armeijoita, joiden aseistamiseen käytettiin varmaankin iso osa kansan kertyneestä varallisuudesta.
Armeijoita ei pääsääntöisesti varustettu 1800- ja 1900-luvuilla uskonsotiin tai kirkkoriitojen ratkaisemiseksi, paavien ja paavinvallan karkoittamiseksi tai nostamiseksi. Irlannin väkivaltaisuudet katolisten ja protestanttien kesken eivät olleet osa jotain Irlantia ja Englantia laajempaa konfliktia tai yleisempää uskontojen ristiriitaa. Kommunismi, natsismi ja fasismi olivat joko ateistisia tai alistivat uskonnon palvelemaan poliittisia pyrkimyksiä, kun sitä vastoin aikaisemmin saattoi kirkko-instituutio luoda politiikasta käskyläisiään. Kaikille 1900-luvun sodille ja kriiseille länsimaiden ja Euroopan mitassa on ollut ominaista pikemmin taipumus uskonnon ulkopuolisuuteen, kun taas esim. 1600-luvun Euroopassa sodan yhtenä aiheena on voinut olla uskontokysymys, esim. ristiriidat katolisen ja protestanttisen kannatuksen tai kristittyjen ja muslimien välillä. Väite: "Uskonnot luovat sotia" ei ole soveltunut pitkään aikaan Euroopan sotahistorian päälukuihin.
HUMANISMI JA DIKTATUURIT VERSUS KRISTINUSKO
Kristinuskon arvojohtajuuden ja sen ylläpitämän henkisyyden harrastuksen tilalle alkoi jäsentyä uusi hegemonia humanismin harrastuksen ensin virottua ja sitten kehityttyä huomattavaksi ihmiskäsityksen osaksi. Iloittiin siitä, että löydettiin uudestaan se antiikin "ihannemaailma", jonka katoamiseen pidettiin myös kristinuskoa syypäänä. Tässä yhteydessä mainitaan joskus naisfilosofi Hypatian raaka murha, jonka toteutti hurjistunut kristitty mellakoitsijajoukkio.
Kristinusko itsessään ei tehnyt antiikin ajan loppupuolen ajasta raakaa. Antiikin ajat olivat olleet Rooman valtakunnan vaikutuspiirissä julmia jo pitkään ennen alkukirkkoa tai myöhempää kristillisyyttä. Murhaajat eivät levittäneet teollaan Jeesus Nasaretilaisen sanomaa Jumalan valtakunnasta; heitä johtivat kirkkojohtajien valtapoliittiset pyrkimykset, joukkohysteria ja henkilökohtaiset sairaat yllykkeet. Antiikin aikana käytiin runsaasti sotia, mellakoitiin ja tukahdutettiin verisesti mellakat ja kapinat. Hypatian menehtyminen on osaksi seurausta yleisesti antiikin ajan hillittömistä ja armottomista tavoista millä ei voi silti vapauttaa murhaajia ja heidän mahdollisia yllyttäjiään henkilökohtaisesta vastuusta.
Antiikin ajasta haluttiin valistuksen aikakaudella kumminkin löytää sen henkinen helmi, filosofian korkea sivistys, viisaus, jota mm. kaikessa kohtuullisuutta arvostava Aristoteles aikoinaan yritti turhaan takoa Aleksanteri Suuren nuoreen ja kuumaan päähän. Luotiin uusi ja korkea humanistinen ihmiskäsitys.
Humanistinen ihmiskäsitys on ollut tavoitteena niin joustava ja useiden eri tahojen yhtä aikaa tavoittelema, että voitiin luoda useita humanismin tekstiyhteyksiä. Urpo Harvan tutkimuksissa mainitaan rinta rinnan esim. marxilainen ja kristillinen humanismi. Yhtä hyvin voidaan mielestäni esittää humanismin innoittaneen myös kommunisteja, natseja ja fasisteja. Esimerkiksi hyvän ruumiinkunnon, yhteisten voimailuharjoitteluiden, klassillisten taiteiden ja natsien ja fasistien kohdalla rotuoppien yhtymäkohdat kreikkalaisuuteen ja antiikin ajan käsityksiin alempiarvoisista kansoista ja orjista ovat lähes saumattomat. Tässä valossa ei ole mielestäni liioiteltua väittää myös Hitlerin etsineen ideaali-ihmisyyttä ja koettaneen toimia parhaimpana pitämänsä ja samalla osittain myös humanistisen arvomaailmansa puolesta. Kun korkeasti sivistynyt kulttuurifilosofi Erik Ahlman aikanaan arvioi Hitlerin täyttäneen korkean persoonallisuuden eli "varsinaisen minän ehdon", hän ehkä piti mielessään myös nämä Hitlerin harvinaisemmat puolet. Hitler ei ilmeisesti ollut tavallinen "rosvo", joka halusi vain varastaa muilta ja tuhota tielleen asettuvat. Tätä ajatellen on paremmin käsitettävissä myös aikamme ehkä valovoimaisimman filosofin, Heideggerin, lankeaminen natsipuolueeseen ja samalla vähintään osaksi natsi-ideologian valtaan.
SOTIEN JÄLKEEN "KRAPULAFILOSOFIAN" KAUSI
Ensimmäinen maailmansota romutti eurooppalaisen älymystön ihanteet ihmiskunnan kehittymisestä suursotien yläpuolelle. Ypres ja muut suuret taistelutantereet tappoivat niin paljon miehiä, että sodan jälkeen Eurooppa oli henkisesti nääntynyt. Olisiko Venäjän vallankumouskaan toteutunut ilman Venäjän suurta ja tapiollista sotaa Saksaa ja Japania vastaan? Maailmansota ehkä jopa mursi Euroopan henkisen selkärangan. Tieteen kehitys ja humanismin harrastus eivät estäneetkään kansoja tappamasta miljoonakaupalla toisiaan.
Maailmansodan jälkeinen Eurooppa ja Venäjä etsivät aikaisempia vahvempia voiman konteksteja, ja mitä enemmän kansa oli hävinnyt, sitä halukkaammin se hamusi jotain suurempaa menetetyn tilalle. Saksassa nousi valtaan natsismi, Italiassa fasismi ja Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa sosialismi. Kukin "ismi" perustui lujaan, luotettavaksi mainostettuun ja valtion taholta ainoaksi oikeaksi julistettuun oppiin. Humanismin sisältö ja ulkoiset piirteet määriteltiin tätä korkeammalla tasolla rajaavan ideologian kautta.
2. maailmansodan tauottua kuolonuhrien, vammautuneiden ja raunioiden määrä oli jopa korkeampi kuin ensimmäisessä suursodassa. Hitaasti umpeutunut "selkärangan murtuma" oli revitty uudestaan. Natsismin, fasismin ja lopulta sosialismin ideologioiden oli väistyttävä ja sitten kadottava. Empiirinen filosofia keskittyi lähinnä matematiikan, logiikan ja mikroskooppien maailmaan, "hengenperintöä" jatkava filosofia loi eksistentialismin ja eksistentiaalisen fenomenologian, ja sittemmin erityisesti Merlay Pontyn innoittamana ruumiinfilosofian, jossa maailman keskipiste on yksilön ruumiillisuus ja sen kokeminen ainutlaatuisessa situationaalisuudessa eli ympäristökietoutuneisuudessa. Postmodernismi filosofiassa antoi mukamas oikeutuksen hylätä kokonaan sosialismin, natisismin, fasismin tai eri uskontojen ns. suuret kertomukset. Kristinuskosta osattiin mainita, että oltiin siirrytty "jälkikristilliseen aikakauteen".
Kaksi kehitysteemaa, joista eurooppalainen sivistys ei luopunut, olivat valistuksen filosofian kantavat ihanteet: vapaus ja tasa-arvo ja humanismi. Humanistinen ihmiskäsitys määritellään nykyään yhä uudelleen vapauden ja tasa-arvon ihanteiden mukaisesti, mutta ilman näkyvästi suuria ideologioita, suuria oppeja ja korkeita herättäjiä, joista on ollut tuskallisia kokemuksia. Ihailtujen johtajien totuudet ovat paljastuneet valheiksi ja keskitysleirivangit totuuden puhujiksi. 1970-luvun suomalaiset taistolaiset ja myös saarislaiset ovat suureksi osaksi historian kuriositeetteja.
EUROOPPA VERSUS VENÄJÄ
Postmodernin kulttuurin humanistinen ihmiskäsitys on viime ajat keskittynyt Länsi-Euroopassa ja Skandinaviassa vaatimaan tasa-arvoa ja ymmärrystä eri vähemmistöille ja alakulttuureille. Koska nykykäsityksen mukaisesti kunkin ihmisen oma ruumillinen konstruktio maailmaan on itseisarvo ja ihanteena on taata kullekin yksilölle vapaus toteuttaa omia taipumuksiaan, olemme todistaneet erilaisten kampanjoiden ohimarssia: vapaa pukeutuminen, vapaa rakkaus, vapaa porno, vapaa kasvatus, vapaa asepalvelus, vapaa kielenkäyttö, vapaa homous ja lesbous, vapaa syrjäytyminen alakulttuurin kunnioituksen nimissä, ja viimeisimpien joukossa ainakin Suomen suurissa kaupungeissa vapaa siivottomuus ja vapaa juopottelu. Myös narkomaaneille on joidenkin mukaan taattava vähintään vapaus käyttää huumeita korvaus- ja ylläpitohoidon avulla ja kannabiksen käyttö olisi legimitoitava. Vapautustaan odottavat yhä mm. pedofiilit, nekrofiilit ja sodomiitit. Todennäköisesti jokin uusi sukupolvi vaatii tosissaan vapautta esim. moniavioisuudelle ja ryhmäavioliitoille.
Vapaudesta on tullut länsimaisen kulttuurin mantra ja sen vaalimisesta liki ns. edistysmielisten monomania. Kaikki mikä pitäisi vapauttaa, tuntuu edistykselliseltä. Vapaus ja liberaalisuus sointuvat siinä missä rajoitukset ja kaihdettava konservatiivisuus. Toisaalta meidän lähituntumassa on ollut käynnissä toisenlainen kehitys.
Neuvostoliiton romahdettua ja kommunismin mahti-ideologian kärsittyä historiansa suurimman arvovaltatappion Venäjällä ei lähtenyt käyntiin niinkään eksistentialismin ja ruumiinfilosofian rakentaminen vaan henkisellä tasolla puolittainen paluu Lokakuun vallankumousta edeltäneeseen tsaarien Venäjän valtakuntaan. Neuvostoliitto tavallaan petti Venäjän vanhat arvot, vaikka sen taannoista suuruutta ja poliittista merkittävyyttä valtiona edelleen arvostetaan. Venäjän tienä on palata Pietari Suuren luoman Venäjän hyveisiin: valikoivaan länsimaalaisuuteen, hallitsijauskollisuuteen, kurinalaisuuteen, työteliäisyyteen ja patriotismiin sekä ortodoksisen kirkon hengelliseen järjestykseen.
Venäjä on viime vuosien aikana uudistanut ja vahvistanut armeijan, jonka Neuvostoliiton romahtaminen lähes pirstoi. Se on hankkinut sotakokemusta ja näyttänyt voimiaan jo toistuvasti pakottaessaan suoraan tai painostaessaan muuten naapureitaan, entisiä Neuvostoliiton sosialistisia tasavaltoja, omaan politiikkaansa. Venäjän nykyjohto vaatii mielestäni autoritaarisella painotuksella kuuliaisuutta ja tukee korostunutta patriotismia, johon liittyy myös ulkovenäläisten ryhmän korottaminen enemmän osaksi Venäjää kuin oleskelumaata. Näitä kehityssuuntia vastustamaan nousevat saavat kokea enemmän tai vähemmän painostusta aiheesta ja tekijästä riippuen. Tämä politiikka on johtanut Venäjän lopulta ristiriitaan EU:n ja YK:n kanssa.
En usko suhteiden heikentyneen vain Venäjän politiikan takia. Lännen ja Venäjän kesken jännittyvät myös syvemmät arvo- ja normiristiriidat. Venäläinen kulttuuri ei ole yhteismitallinen länsimaisen kulttuurin kanssa. Venäjä suhtautuu kielteisesti esim. homoseksuaalisuuteen, homoavioliittoihin, poliittisiin performansseihin ja huumausaineisiin.
"KULTTUURIESIRIPPU" JA EUROOPAN ITSEKRITIIKIN RAJAT
Lännen ja Venäjän välinen dialogi on erikoisessa pattitilanteessa. Ennen puhuttiin "rautaesiripusta", mutta onko nyt kysymys enemmän "kulttuuriesiripusta"? Venäläinen kulttuuri ei ilmeisesti tahdo ottaa postmodernia länsimaalaista Eurooppaa sellaisenaan vastaan henkisellä tasolla. Se kyllä suodattaa lävitse yhteistyön tekniikan, tieteen ja kaupankäynnin välillä, mutta ei laske sisälleen Euroopan postmodernia kulttuurifilosofiaa mm. rajattomine vapauden vaatimuksineen. Sellainen edustaa Venäjälle poliittisesti katsoen vaarallista vapautta mutta myös sivistyksen rappiopiirteitä. Putinin ajan Venäjän ilmapiiri on ilmeisesti toinen kuin Jeltsinin hallintokauden. Putin ei todellakaan seiso yksin Putinin ajatuksien takana.
EU-vetoisen Euroopan ja Venäjän ristiriita on kärjistynyt toistaiseksi hankalimmalla tavalla Ukrainan kriisin ja Krimin kysymyksen myötä. Eurooppa on tullut tilanteeseen, jossa se joutuu arvioimaan uudelleen liberaalisuuttaan ja muita postmodernin ajan virtauksiaan mutta toivottavasti myös itseriittoisuuttaan. Mitkä tekijät vähentävät Euroopan voimia henkisellä ja yksilöiden moraalisella tasolla? Onko Euroopalle hyväksi vaatia vapauksia yhä useammalle erityisryhmälle vai tulisiko yksilöiden oikeuksia rajoittaa ja velvollisuuksien määrää jo kasvattaa? Onko lopetettava nuoren aikuisväestön syrjäytymistä edistävä vapaamielinen huume- ja päihdepolitiikka? Onko uhrattava enemmän rahaa puolustavan armeijan tarpeisiin? Onko samalla kunnioitettava nykyistä enemmän Venäjän valitsemaa tietä omien arvojensa ja normiensa suhteen? Mistä tiedämme, että postmoderni Eurooppa edustaa vain hyvää ja edistystä mutta konservatiivinen Venäjä vain pahaa ja vanhakantaista, romukoppaan joutavaa? Onko meillä jokin erityinen syntymäoikeus opettaa sukupolvesta toiseen venäläisille mikä on hyvä kansalaisyhteiskunta ja mitkä ovat eettisesti oikeat arvot?
EU-Euroopan ja Venäjän silmiinpistävä dikotomia, jyrkkä vastakkaisuus, herättää arvioimaan uudestaan myös länsimaalaisen kulttuurin suhdetta valistuksen aikaan ja postmoderniin länsimaalaiseen kulttuuriin. Onko Eurooppa erehtynyt pitäessään uusia käsityksiään aina tai pääsääntöisesti kehityksen huippuna? Entäpä jos esim. ns. jälkikristillinen aika maallistumisineen on vain yksi rinnakkainen kehitysmahdollisuus muiden rinnalla - mihin kehitys Venäjällä, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa mahdollisesti viittaa? Mistä tiedämme, että esim. jatkuva vapauden ja individualismin arvostaminen on parempaa kuin esim. hyvät tavat ja itsehillintä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa? Kuinka voimme todella luotettavasti todistaa valistuksen filosofian ja liberaalin humanismin osuneen syvemmälle vesisuoneen kuin koko aikaisemman filosofian ja kristillisen näkemyksen? Vaikka eurooppalainen elämä 1700-luvulle saakka ei ollut filosofisesti, teologisesti ja juridisesti suinkaan ongelmatonta kulta-aikaa, saattoi edistyksen nimissä lähteä liikkeelle myös takapajuista kulttuurikehitystä. Olisimmeko tarvinneet jo aikaisemmin synteesejä suhteessa vanhaan aikaan katkeamattoman antiteesien esittämisen asemasta?
Hyvässä kulttuurien välisessä vuorovaikutuksessa ollaan itsekriittisiä, ei tyrkytetä omaa, otetaan toisilta hyviä vaikutteita ja annetaan vastaavasti itse arvokkaita asioita toisille. Tätä voisimme erityisesti EU-Euroopan sisällä harjoittaa myös Venäjän kanssa samalla luopuen omasta postmodernin ajan kulttuurillisesta itseriittoisuudesta, joka on ollut eurooppalainen ennakkoasenteemme pitkään.
Hyvään vuorovaikutukseen ei sen sijaan kuulu hyväksyä maiden rajojen loukkaamista ja omaan ulko- tai sisäpolitiikkaan puuttumista. Hyvään vuorovaikutukseen ei kuulu laistaa YK:ssa yhdessä sovituista päämääristä. Hyvään vuorovaikutukseen ei kuulu esiintyä toisen valtion puolesta oman isänmaallisuuden kyseenalaistavalla tavalla. Vain vapaat ja toisiaan kunnioittavat tahot, valtiot tai yksityishenkilöt, voivat käydä keskenään rakentavaa kulttuurien vuoropuhelua.
Johannes
(19.3.2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti