PAHA, PAHEMPI, HEIKKO?

”Ei paha ole kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista”, kiteyttää Eino Leino runossa Hymyilevä Apollo (Aurinkolaulu) vuosisadan vaihteessa, jolloin elettiin valistusaatteiden, työväenaatteen ja kehitykseen luottavan dialektisen materialismin innoittamassa kulttuuri-ilmapiirissä. Tälle vuosisadalle leimallisia ovat liberalismi, individualismi ja postmoderni filosofia olemassaolon atomistisuudesta. Maailmassa esiintyy luonnon saastuttamista, väkivaltaa, epätasa-arvoista käyttäytymistä, sortamista, kiusaamista ja sadismia. Onko Leinon humaani ja kehitykseen luottava ihmiskäsitys ajanmukainen? Voidaanko maailmaan suhtautua vieläkin humanistisesti yleensä vai tulisiko puhua enemmän ilkeydestä, pahuudesta ja tietoisesta sivistymättömyydestä?

Klassillisen länsimaisen ihmiskäsityksen mukaan ihanteellinen ihminen on vapaa, sivistynyt, itsensä hillitsevä, oikeudenmukainen, viisas ja itsensä kehittämiseen jatkuvasti pyrkivä ”homo humanus”. Ihanne ei liene itsessään väärä, mutta ainakin postmodernissa maailmassa tämä ihmiskäsitys on käytännöllisesti ajatellen epätosi käsitys ihmisestä. Sen enempää pahuuden kohteet kuin pahuutta tuottavat eivät ole yleensä tällaisia ihmisiä. Puutetta voidaan kutsua teoreettisessa mielessä myös heikkoudeksi. Sen sijaan kärsivän kannalta ajateltuna olisi irvokasta pitää tuskan tuottajaa heikompana ja kenties säälittävämpänä ihmisenä kuin kärsijää. Yliopiston professori, seurakunnan kirkkoherra, johtava lääkäri tai minkä tahansa työpaikan työnjohtaja voi olla tosiasiassa ihmisenä kehittymätön mutta ei mitenkään heikko. Sortaja ei tunne lainkaan empatiaa heikkoja kohtaan, päinvastoin, hän etsii tavalla tai toisella juuri heikoimpia uhreja. Tämä voi auttaa ymmärtämään enemmän pahuuden tuntomerkkejä. Paha ihminen ei ole säälittävä neurootikko ja kelvottoman elinympäristönsä voimaton uhri vaan käytännössä vapaa toimija, joka on syystä tai toisesta valinnut tien pahuutta päin tai ei ole vähintään sitä riittävästi vastustanut.

MITÄ PAHA ON?

Kirjailija Eila Pennanen on tarkkasilmäinen havainnoitsija  pahuuden kohdalla. Lapsi oppii ensin kiusaamaan kotonaan tai kaveripiirissä, sitten hän vie taipumuksensa mukanaan kouluun ja kehittyy taidoissaan. Hän on taitava henkisen ja fyysisen väkivallan toteuttaja. Sama tapa voi jatkua myöhemminkin. Voidaan tehdä pahaa työ- tai virka-aseman pohjalta. Motiiviksi pahan tekemiselle riittää, että se antaa tyydytystä ja se on kierolla tavalla hauskaa. Näin siellä missä tavataan jollain tavoin puolustuskyvyttömiä ihmisiä, on toisia, jotka tekevät heille pahaa. Usein kumminkin pahaa ymmärretään enemmän kuin uhria, joka voidaan syyllistää. (Pennanen 1989, 110). 

Paha ei todennäköisesti ole heikkoutta, mutta se heikentää yhteiskunnassa ihmisen henkistä hyvinvointia tai fyysistä koskemattomuutta ja vielä omaisuuden koskemattomuutta. Paha loukkaa ihmisen korkeampia tunteitakin. Kun tunteita liikuttavat arvot, on ymmärrettävää, että paha on viime kädessä universaali loukkaus arvoa kohtaan, ja tämän yleistettävyyden takia paha voi olla myös etiikan tutkimuskohteena.

Huonous, ilkeys, pirullisuus, pahuus, sadistisuus ja demonisuus kuvaavat kaikki jotain asemaa pahuuden akselilla. Akseli on käytännön kautta todeksi osoitettuna totta maailmassa. Vähäisimmillään puhutaan vinoilusta, sorsimisesta ja tuuppimisesta, hieman edempänä työpaikkakiusaamisesta ja muusta alistajan asemaan perustuvasta vähättelevästä, alentavasta, halveksuvasta, syrjivästä tai leimaavasta käyttäytymisestä, ja edettäessä pidemmälle törmätään valheisiin, petoksiin, väkivallantekoihin ja lopulta sadistisiin kidutuksiin, murhiin, joukkomurhiin ja kansanmurhiin. Kärsijöinä on usein lapsia, naisia, vanhuksia ja kielelliseen, sukupuoliseen tai rodulliseen vähemmistöön kuuluvia henkilöitä. Maailmassa sadat miljoonat ihmiset todistavat joka vuosi jonkin pahuuden akselin pistettä kärsijöinä, mutta miten pitäisi suhtautua toiseen osapuoleen?

Ihminen, joka tekee pahaa, saa huonon omantunnon ja sitten hyvittää tekonsa, on vielä käsitettävissä luonteeltaan heikoksi. Hän ei yleensä tee paljon pahaa tai tekee usein mutta saa aikaan vain pieniä uhkia kerrallaan. Työpaikkakiusaamisessa, koulukiusaamisessa, simputuksessa ja itselle mielihyvää tuottavassa, pahantahtoisessa juoruilussa kohteeksi etsitään juuri määrättyjä tyyppejä, ja samalla huolehditaan siitä, että käyttäydytään kahdella eri tavalla. Kiusattava ja kiusaajan ystävä, tuttava tai esimies näkevät tahoillaan aivan kuin eri ihmisen. 

Pahuus on ajattelutyypiltään usein erittäin laskelmoivaa ja sen harjoittaja on käyttäytymiseltään kaksijakoinen. Pahuuden kontekstiin kuuluu myös motiivi, joka on erilainen pimeän akselin eri pisteissä. 

Sadistinen paha ihminen saa nautintoa syrjimisestä, alentamisesta ja haavoittamisesta. Hän ei tunne itseään ratkaisevalla tavalla muita heikommaksi tai sairaammaksi. Hän kokee voivansa hyvin, tuntee itsevarmuutta ja riittävästi voimakkuutta hyökätäkseen tavalla tai toisella haavoittuvaisen niskaan. Sadistisuus ja kostonhenkisyys ovat eri asioita. Kostoon liittyy henkilökohtainen loukkaus. Sadistikin voi kostaa – usein kosto on aina varma asia – mutta hän on sadistinen myös syyttömälle. On mahdollista, että erityisesti meidän vuosisatamme suosii sadistisen pahuuden kehittymistä. Hyvät tavat ovat kärsineet inflaation. Elokuvien ja jännitysromaanien sankarit ovat yhdistelmä tylyyttä, kopeutta, laskelmoivuutta, ahneutta, ristiriitaista lempeyttä ja intohimoa. Ei hätkähdetä juuri mistään ja saatetaan tehdä lähes mitä tahansa silmää räpäyttämättä. Asenteen ääripäässä häämöttää psykopatia, joka on ollut teemana useassa elokuvassa.

Hyötykeskeinen paha ihminen ei saa nautintoa itse vahingonteosta vaan hakee rahaa, tavaroita, palveluksia, korkeata poliittista tai tunnustettua uskonnollista asemaa tai seksuaalista tyydytystä. Hän voi tuntea myös tekemiseen liittyvää jännitystä, mutta hänellä ei ole halua kiusata jotain tiettyä henkilöä. Tästä huolimatta tekijä tuottaa uhrille pahaa. Tämäkään tyyppi ei ole välittömästi heikko. Hän ei sorru kiusaukseen kuten esim. kleptomaniaa sairastava voi tehdä vaan on omaksunut ihmiskunnan alkeellisen ja ikivanhan tavan kerätä hyödykkeitä petoksella, vilpillä ja voimalla. Postmoderni yhteiskunta tukee myös tällaisen, opitun käyttäytymismallin leviämistä. Yhteisöllisyyttä, solidaarisuutta ja rehellisyyttä ei korosteta samalla tavoin kuin vielä 2. maailmansodan jälkeen Euroopan keskittäessä voimansa jälleenrakentamiseen. Samalla aitoa yhteisöllisyyttä tähdentävät aatteet ovat rapautuneet ja utopistiset, materialistiset ja hedonistiset käsitykset vahvistuneet. Katsotaan, että on fiksua venyttää mahdollisimman pitkälle oikean ja väärän ”hämärän rajamaata”.

Ymmärtämättään paha ihminen toistaa ympäristöstään omaksumiaan tapoja ja normeja pohtimatta sen syvemmin toimintaansa liittyviä arvoja. Hän voi esim. saastuttaa luontoa, tuhlata luonnonvaroja tai heikentää muiden lajien elinolosuhteita. Hänkään ei ole sen heikompi kuin ympäristötietoinen ihminen, mutta hänellä ei ole riittänyt aikaa ja kiinnostusta sivistää itseään pohtimalla ihmisen toiminnan vaikutuksia maailmassa. Vastuuta tästä ei ole oikein vierittää missään ratkaisevassa merkityksessä kasvattajien tai koulun harteille. Kehitys pohjautuu omiin valintoihin.

PAHAN TURMELEMINEN

Yhä useampien mielestä 1700- luvun yltiöoptimismin ja 1800- luvun kehitysoptimismin jälkeen tarvittaisiin uutta kriittisyyttä huomioida ja asemoida paha sellaisenaan, sitä pehmentämättä, peittelemättä tai pois selittämättä. Paha on ”turmeltava” riisumalla se kaikista siihen tarttuneista hyveen verhoista. Tässä toiminnassa edellytetään vapaan yhteiskunnan käsitteen selkeyttämistä siten, että vapaus palvelisi pahuuden kohteina olevien ihmisten, asioiden, luonnon ja eläinten hyvinvoinnin vahvistumista.

Pahan demoralisoimisessa hyödyttäisiin esim. seuraavista käytännön toimista: uhrin aseman vahvistaminen oikeusinstituutiossa, yksilön vastuutietoisuuden kehittäminen kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa, poliisin resurssien kasvattaminen, turvakotitoiminnan kehittäminen, vankeinhoidon tehostaminen, kansainvälinen yhteistyö YK:n ihmisoikeusjulistuksen toteutumisen seuraamiseksi kussakin EU:n jäsenmaassa.

Samalla kun luodaan hyvälle kasvualaa ja kitketään pahan kasvua, olisi ristiriitaista edistää pahuutta ihannoivaa viihdettä tai uskontojen ja politiikan fanaattisuutta. Väkivaltaviihde on mielestäni lähes suora jatkumo antiikin Rooman gladiaattorinäytöksistä. Ne eivät aikanaan millään tavoin rakentaneet valtiota ja niistä luopumisen jälkeen kukaan ajatteleva ihminen ei kokenut, että edes jotain taiteellisesti merkittävää olisi näytöksistä luopumisen myötä menetetty. Länsimainen yhteiskunta on valmis tinkimään yksilön oikeuksista taistelussa terrorismia vastaan. Samalla tavoin voitaisiin suhtautua lujasti pahuutta vahvistaviin virtauksiin viihdeteollisuudessa tai uskonnon kaapuun pukeutuneessa pahuuden vaikuttamisessa. 

Lopulta niin terrorismissa kuin työpaikka- ja koulukiusaamisessa on kysymys samasta pahuuden substanssista yhteisellä pahuuden kehitysakselilla. Länsimainen vapaus ei ole kaikkine muotoineen arvo itsessään vaan ideaali tavoite, jota toteutetaan suhteessa kuhunkin kehitystasoon. 

Vain sellainen yhteiskunta, joka kontrolloi ja vähentää nykyistä paljon lujemmalla otteella elokuvien ja tietokonepelien sisältämää väkivaltaa ja raaistavaa pornografiaa, ja joka tämän ohella ponnistelee vielä pontevammin kitkeäkseen keskuudestaan pedofiliaa, koulu- ja työpaikkakiusaamista, simputusta ja kaikkea poliittista ja uskonnollista vääryyttä on ilmeisesti käsittänyt eettisesti oikein tehtävänsä pitää huolta jäsenistään ja elinpiiristään.

Pennanen, Eila 1989, Moraali, ihmisen saattolainen, teoksessa: Tarmio, Hannu ”Ajan lyhyt moraali” (ss. 105–112), Jyväskylä: Gummerus.

Heikki P.

9.3.2018