SINIKAN KIRJA-ESITTELYT

Tässä kirjoitussarjassa Sinikka kirjoittaa persoonallisista kirjailijoista ja heidän kirjoistaan ... 

Antti Eskola: Vaikka en niin kuin kirkko opettaa

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola kertoo kirjassa uskostaan ja epäilyistään ja myöntää rehellisesti, ettei hänen uskonsa kaikessa noudata evankelis-luterilaisen kirkon opillista näkemystä. Tällaiset rehelliset kannanotot ovat varsin virkistäviä, ja toivoisi että useampi kirkon jäsen uskaltautuisi pohtimaan uskooko todella siihen mitä kirkko opettaa. Pohdinnan arvoista on myös se, miksi Eskola tai kuka tahansa kirkon jäsen haluaa – ja miksi hänen mielestä on tarpeellista – kuulua kirkkoon, vaikka oma usko poikkeaa kirkon opista.

Eskola korostaa tarkastelevansa uskoa sosiaalipsykologiselta eli tieteelliseltä kannalta. Hänen mielestään uskoon liittyy monenlaisia uskomuksia, käsityksiä ja ennustuksia, erilaisia tunteita, käyttäytymismuotoja (rukoileminen, kirkossa käyminen) sekä konkreettisia esineitä (krusifiksit, ristikaulakorut, pyhä kirja). Uskoon vaikuttaa vahvasti se uskonnollinen kulttuuri, johon ihminen on sattunut syntymään, kirkot, seurakunnat, opetukset ja tavat. Muita vaikuttajia ovat vanhemmat, kasvatus, elämäntapahtumat – ja oma järkeily. Eskola toteaa aivan oikein, ettei näiden kaikkien yhteisvaikutus voi olla kahden yksilön kohdalla täsmälleen samanlaista. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että mikäli kaksikin ihmistä väittää uskovansa prikulleen samalla tavalla, jomman kumman usko on pakotettua, puhumattakaan siitä, että seurakuntien kaikilla jäsenillä olisi jokaista piirtoa myöten yhteinen usko.

Antti Eskola esittää ”sosiaalipsykologisen kysymyksen”: Onko oikeus sanoa olevansa kristitty ja kuulua Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon vaikka ei kaikessa usko niin kuin kirkko opettaa? Itse kysyisin myös sitä, miksi hän tai kukaan muu haluaisi kuulua yhteisöön, jonka oppiin ei kenties hyvin tärkeissä kysymyksissä voi sanoa ”amenta”.

”Uskon että uskon” vai ”Tiedän että uskon”?

Eskola käsittelee kirjassaan italialaisen filosofin Gianni Vattimon ajatuksia kirjasta ”Uskon että uskon”. Heti alkuun hän ilmaisee omaa uskoaan vahvemmin sanoin kuin Vattimo toteamalla, että hän ”tietää uskovansa”. Vattimon teksti herättää kuitenkin Eskolassa omia ajatuksia ja muistikuvia. Sekä Vattimo että Eskola vieraantuivat omaan kulttuuriinsa kuuluvasta uskonnollisuudesta, mutta uskonto palasi heidän elämäänsä muuttuneessa muodossa. Kuten Vattimon ei Eskolankaan uskonnollisuudessa ole sijaa ”uhriajattelulle ja väkivallalle”.

Antti Eskola kertoo oman lapsuudenuskonsa hiipuneen, koska usko tuntui ”uuden ja jännittävän tieteen” rinnalla vanhentuneelta. Eskolan vanhemmat olivat evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvia kristittyjä, ja Eskola oli saanut kristillisen kasvatuksen. Opiskellessaan sosiaalipsykologiaa ja eläessään 1960-luvun ”radikaalin jumalattomuuden” piirissä Eskola vieraantui yhä enemmän lapsuutensa kristillisestä uskosta ja lopulta 1970-luvulla erosi kirkosta. Kun usko muutaman kymmenen vuoden kuluttua alkoi tuntua taas tärkeältä, Eskola liittyi uudelleen kirkkoon 2000-luvun alussa. Tiettyjen asioiden kunnioitus on Eskolalla säilynyt lapsuudessa saadun kasvatuksen perusteella.

Leipä on pyhä, koska se on tullut Jumalan kädestä, eikä edes leivänpalaa voisi heittää lattialle.

Samoin Raamatussa on pyhyyttä, joka estää Raamatun käyttämisen esimerkiksi tilapäisenä tukena katkenneen pöydänjalan alla, mihin tehtävään sopii hyvin vaikkapa sosiaalipsykologian oppikirja.

Huolimatta siitä, että usko tuntui vanhentuneelta ja kirkosta eroaminen luonnolliselta, Eskolalla ei ollut tarvetta repiä alas kaikkea sitä, minkä hän oli aikaisemmin kokenut pyhäksi. Tämä osoittaa viisautta ja kypsää asennetta.

Gianni Vattimo kysyy omassa kirjassaan: ”Voiko uskonto olla muuta kuin uudelleen arvioimista ja pohtimista?” Eskolan tavoin tähän on helppo yhtyä. Usko (tai uskonto, jota sanana vieroksutaan uskovien piirissä) on syvästi henkilökohtainen asia, joka syntyy jokaiselle ”sisältäpäin”. Aito usko on yksilöllinen, ei toisten sanelema ja lauman mukana omaksuttu näkemys, jota yritetään jopa painostamalla pitää yllä. Eskolan mukaan ateistit usein väittävät, että kun heittää menemään lapsuudessa opetetut uskomukset, seurauksena on helpotus ja tyytyväisyyden tunne. Opitun uudelleen arvioinnissa voi kuitenkin päätyä myös siihen, ettei kaikkea tarvitse heittää romukoppaan, vaan siitä mikä säästyi syntyykin entistä yksinkertaisempi mutta myös lujempi uskonnollinen pohja loppuelämälle.

”Pettyneet” ystävät

Antti Eskola on kokenut väheksyntää, moitteita ja arvostelua kirjoitettuaan kolme kirjaa, joissa hän kertoo pohdiskeluistaan (Uskon tunnustelua: Mitä Jumalasta pitäisi ajatella?, 1999), löytämästään varmuudesta, että hänen elämässään on tiedon lisäksi myös uskoa (Tiedän ja uskon, 2003) sekä uskosta, johon hän on päätynyt sisäisten mietiskelyjensä kautta (Yksinkertainen usko, 2006). Monet ovat sanoneet pettyneen tuntuisesti: ”Sinäkin olet näemmä tullut uskoon”, ja sanojen takaa Eskola on erottanut väheksyntää ja otaksuman, että hänen arvostelukykynsä on vähintäänkin herpaantunut. Eskola ei omien sanojensa mukaan ole ”tullut uskoon” vaan etsinyt itsestään uskon, joka hänessä on ollut lapsuudesta saakka, tutkistellut sitä ja kertonut havainnoistaan julkisesti. Tällaista rakentavaa etsimistä ja löydöstään kertomista toivoisi todella enemmän ihmisiltä.

Uudelleen kirkkoon liittyminen merkitsi Eskolan mielestä ainoastaan päätöstä ryhtyä taas maksamaan kirkollisveroa. Kirkossa käyminen ei lisääntynyt, veronmaksun ohella ainoa näkyvä kontakti seurakuntaan syntyi, kun Eskola kävi äänestämässä kirkollisvaaleissa. Eskolalle ei ollut tärkeää ottaa selvää äänestämänsä ehdokkaan uskonnollisista ajatuksista, pääasia oli, että ehdokas oli ”yhteiskunnallisilta ajatuksiltaan liberaali”. Selvästikään kirkko ei ole Eskolalle ensisijaisesti uskonnollinen yhteisö. Mitä muuta se silloin on tai mitä sen Eskolan mielestä tulisi olla – laupeudentyötä tekevä vai yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ajava järjestö? Varmasti kirkko itse haluaa olla ennen kaikkea evankeliumin julistaja.

Sosiaalipsykologi Eskola kummastelee, miksi ateistit ovat niin innokkaita käymään hänen uskonsa kimppuun. Eskola pohtii, onko moni ateisti itse asiassa vain ”uskoonsa äärimmäisen epäilevästi suhtautuva uskovainen”, ja siteeraa ranskalaista runoilijaa Charles Baudelairea: ”Vaikka uskonto katoaisi maailmasta, se säilyisi ikuisesti ateistin sydämessä.” Ateistit korostavat olevansa ”vapaa-ajattelijoita”, mutta miten vapaata heidän ajattelunsa on, jos se pakottaa suhtautumaan raivokkaasti uskovaisiin ja vaatimaan jopa Jeesuksen ja Jumalan (ateistien kirjoittamina pienillä kirjaimilla) ”kieltämistä lailla”? Tällaistakin on ateistien aivoista lähtenyt lehtien lukijakommenteissa. Eskolan kummasteluun on helppo yhtyä. Oman paluunsa ateistiksi Eskola arvelee olevan mahdollista vain, mikäli hänen koko persoonallisuutensa joidenkin järkyttävien tapahtumien seurauksena horjahtaisi raiteiltaan. ”Uskosta luopuminen ei ole ajattelun tulosta vaan pettymystä ja vihaa koko maailmaa kohtaan”, väittää Eskola.

Julma usko

Antti Eskola myöntää rehellisen ihmisen tavoin, että Raamattu kuvaa monin paikoin myös Jumalaan uskovien ihmisten julmuutta. Aikaisemmin yliopistomaailmassa pikemmin dogmaattisena kuin vapaamielisenä sosialistina tunnettu Eskola vertaa mielestään monien kristittyjen kannattamaa ”Raamatun ja oikean opin diktatuuria” komunistiseen proletariaatin diktatuuriin. Tällaista autoritaarisuutta vastaan kristittyjen tulisi asettua. Ilmestyskirja ”vihapuheineen” tai Mooseksen kirjojen julmat ohjeet vaikkapa valloitettujen kansojen kohtelemisesta ovat esimerkkejä uskomuksista, joita ei voi pitää sellaisinaan Jumalan sanana. Jos ihmiset ovat joskus ymmärtäneet nämä ennustukset ja ohjeet Jumalalta tulleiksi, se ei merkitse sitä että meidän vielä nykyaikanakin olisi uskottava sokeasti hyväksi ja oikeaksi kaikki mitä Raamatussa sanotaan. Hyviä ajatuksia tai ohjeita löytyy varmaan kaikista Raamatun kirjoista, ja se hyvä pitäisi ottaa elämän ohjenuoraksi eikä yrittää kaunistella ja selitellä Raamatussa esiintyvää epäoikeudenmukaisuutta ja raakuutta. Alkuseurakunnan aikana kristityt olivat usein vainottuja, mutta kristinuskon levitessä ja kirkon saavutettua tunnustetun aseman yhteiskunnassa eräät kristityt alkoivat itse suhtautua julmasti toisin ajatteleviin. Vielä nykyäänkin monissa seurakunnissa herkästi tuomitaan heidät, jotka eivät kaikessa tunnustaudu seurakunnan virallisen opetuksen kannattajiksi.

Entä muut uskonnot?

Eskola kirjoitti koulupoikana päiväkirjaansa jostain löytämänsä mietelmän: ”Uskonnot ovat helmiä samassa ketjussa. Jumala on nauha, joka pitää ne yhdessä.” Vaikka muut uskonnot eivät avaudu kristitylle, ne ovat kuitenkin ”sadoille miljoonille ihmisille eläviä ja voimallisia”, eikä Eskolalle tulisi mieleenkään väheksyä tai pilkata niitä. Tämä on esimerkillinen asenne, sillä jos kaikkiin uskontoihin kuuluvat suhtautuisivat samoin toisiin uskontoihin, maailma olisi paljon rauhallisempi paikka. Eskola kokee vaikeana kristittyjen ”lähetyskäskyn”, jonka ”ongelmat ovat syvemmällä kuin jonkin omaan hallintaan tahdotun ihmisjoukon, heimon tai kansan väkivaltaisessa käännyttämisessä”. Kirkko opettaa, että ihmiset ovat Jumalan silmissä tasavertaisia mutta kuitenkin vain tietyt, Kristukseen uskovat ihmiset pelastuvat. Lähetyskäskyn edellyttämä aktiivinen käännytystoiminta ei saa Eskolalta kannatusta.

Eskola ei myöskään hyväksyisi kouluihin pääsisäisjuhlaa, jossa nostettaisiin esiin Jeesuksen kuolema sovitustekona ja hänen ylösnousemuksensa todisteena Jeesuksen jumalallisesta olemuksesta. Tällaista Eskola ”vastustaisi jyrkästi”. Jouluun Eskola sen sijaan suhtautuu hyväksyvästi. Huolimatta siitä, ettei sovitusoppi kuulu hänen uskoonsa, Eskola kokee sanoman Vapahtajan syntymästä myönteisenä. Vaikka jouluevankeliumi ei ole Eskolan käsityksen mukaan historiallista faktaa vaan kaunis legenda, Eskola kertoo saavansa siitä yhdessä suvun hengen – vanhempien ja isovanhempien kristillisyyden – ja suomalaisuuden kanssa hengellistä iloa ja uskonnollista vahvistusta.

Uskon tunnustamisesta

Antti Eskola ei kirkossa käydessään (häissä, ristiäisissä, hautajaisissa tai konfirmaatiossa) yhdy uskontunnustukseen. Hän on ehdottanut v. 2006 lehtikirjoituksessa, että pappi antaisi kirkkokansalle kaksi vaihtoehtoa: ”Nousemme nyt tunnustamaan uskomme joko hiljaa omassa mielessä ja omin sanoin tai yhtyen kirkkomme perinteiseen uskontunnustukseen, joka kuuluu näin...” Kirjan mukaan kirkkohallituksen edustajan vastaus oli tyly ja torjuva: ”Pappi, joka tarjoaisi seurakunnalleen mahdollisuuden uskoa miten tahtoo, irrottaisi sen maailmanlaajuisesta Kristuksen kirkosta ja tekisi siitä uskovaisten kokouksen, jotka ovat tulleet paikalle mietiskelemään omiaan.”

No, olipa kirkkohallitus asiasta sitä tai tätä mieltä, kyllähän jokaisella on mahdollisuus ja mielestäni myös oikeus uskoa omalla tavallaan ja joko ääneen lausuen tunnustautua kirkon laatimaan uskoon tai sitten hiljaa mielessään lausua oma uskontunnustuksensa. Eipä tällaiseen tarvita papin tai kirkkohallituksen lupaa. Tässä nousee mieleen toistuva kysymys, miksi kuulua kirkkoon, jonka oppia ja uskoa ei tunnusta? 

Omanlainen usko

Eskola uskoo Jumalaan, joka on ”ehdottomasti olemassaoleva ja ehdottomasti käsittämätön” (alkujaan suomalaisen lääkärin ja kirjailijan Mikael Enckellin luonnehdinta), ei ihmisen kaltainen ja erityisessä paikassa asuva olento. Jumalan nimen turhaan lausumisesta Eskolalla on varsin mielenkiintoinen näkemys: Turhassa käytössä Jumalan nimi kuluu ja siitä karisee pyhyys. Tällaista käyttöä on sellainen Jumalan avuksi pyytäminen, kiittäminen ja ylistys, mikä ei nouse aidosta avuttomuuden, kiitollisuuden ja ilon tunteesta vaan on jumalanpalveluksen tai herätyskokouksen yksi ohjelmanumero. Eskola kokee Jumalan nimen hokemisen väärinkäytöksi myös siinä tapauksessa, jos kuulijat tällaisella Jumalan nimen toistelulla ”suggeroidaan psykologiseen tilaan” esim. runsaan kolehtisaaliin toivossa. Kristinuskossa Jumalalla ei ole erisnimeä eli Eskola siis tarkoittaa että käytetään väärin sanaa "Jumala".

Antti Eskolalle ovat tärkeitä Moosekselle palavassa orjantappurapensaassa ilmestyneen Jumalan sanat: ”Minä olen se joka olen” sekä Paavalin siteeraama ”hänessä me elämme ja liikumme ja olemme” (alun perin kreikkalaisen Epimedimeen runosta Kretika). Jumala ei tarvitse nimeä, riittää että Hän ON, ja Hän ei ole kaukana yhdestäkään ihmisestä. Eskolan mielestä kirkon opit ovat tämän rinnalla toisarvoisia.

Kristus-hahmo on Eskolalle pyhä jo siksi, että hän on kasvanut kristinuskon piirissä ja kokee olevansa kristitty. Eskola kertoo, että hänessä ”elää usko Jeesuksen ylösnousemukseen”. Se ei kuitenkaan Eskolalla perustu vanhoihin tarinoihin ilmestyksistä vaan kristinuskon vaikutuksiin historiassa ja Eskolan omassa elämässä. Noissa vaikutuksissa Kristus elää. Eskolan mielestä jo se, että Jeesuksen lyhyt elämä sai saikaan kristinuskon syntymisen, antaa Jeesuksen elämälle täyden merkityksen ilman Jeesuksen kuoleman tulkitsemista ”lunastusteoksi”. Eskola sanoutuu irti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kristinopin opinkappaleesta: ”Jeesus suostui meidän sijastamme Jumalan vihan alaiseksi ja otti syyttömästi kantaakseen rangaistuksen, jonka me olisimme synneillämme ansainneet. Näin Kristus sovitti koko ihmiskunnan synnit. Hän vuodatti verensä uhriksi jokaisen puolesta ja lunasti meidät vapaiksi.” Modernissa teologiassa on Eskolan mukaan soteriologiaksi kutsuttu osa-alue, jolla ”kunnianarvoiset kristityt teologit” ovat esittäneet Jeesuksen kuoleman merkityksestä hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Eskola yhtyy uskossaan näiden teologien käsitykseen siitä, ettei Jumalan armo syntynyt Jeesuksen kuoleman tuottamana.

Eskola toteaa, että Jeesus antoi ihmisille syntejä anteeksi jo eläessään maan päällä eikä sitonut Eskolan käsityksen mukaan anteeksiantamista tulevaan kuolemaansa. Löytyykö tulkinnalle perusteita evankeliumeista, sen voi jokainen itse tarkistaa. Sovitusoppi verisine uhriehtoineen rakennettiin Eskolan mielestä kristinuskon piirissä Jeesuksen kuoleman jälkeen ihmisten toimesta tarpeisiin, joita Eskola ei kerro ymmärtävänsä. Eskolan mukaan opilla ei ole samaa pyhyyttä kuin Jeesuksen itsensä julistamalla yksinkertaisella ja lempeällä armosanomalla. Jeesus ei ole sovitusuhri ”vaan tie, joka ohjaa häntä kuuntelevan kohti ihmiselle saavuttamatonta totuutta Jumalan tuntemisessa ja elämää Jumalassa.” ”Minä olen tie, totuus ja elämä.” Emeritusprofessori Antti Eskola luottaa siihen, että tämä usko kantaa häntä elämän loppuun asti. 

Seija

(28.4.2015)





Matti Myllykoski: Epäilys

Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan dosentti Matti Myllykoski on kirjoittanut pienen kirjasen, jossa hän käsittelee epäilystä kuuden lyhyen novellin kautta. Kirjassa on kiinnostavia ja rehellisiä ajatuksia, mutta novellien merkitys ei ehkä avaudu lukijalle. Myllykoski itse kertoo halunneensa kertomusten avulla ”herättää kysymyksiä, jotka koettelevat uskoa ja ihmisyyttä”. Hän on sitä mieltä, että toisille epäilys merkitsee uskon vararikkoa, toisille taas mahdollisuutta inhimillisesti rehelliseen ja koeteltuun uskoon. Tämä pitää varmasti paikkansa.

Saako epäillä?

Myllykoski toteaa kirjan alussa, että Jumala, kirkko ja evankeliumi ovat kaikilta osiltaan ja koko ajan sitä, mitä ihmiset niistä tekevät. Tähän on helppo yhtyä. Myllykosken mukaan epäilys on seurannut kristinuskoa valistuksen ajoista lähtien. Aikaan, jolloin kirkko ja Raamattu olivat kaiken yläpuolella, ei ole enää paluuta.

Myllykoski huomauttaa, että myös tieteen piirissä on sijansa uskolle ja epäilylle. Jotkut tiedemiehet uskovat, että maailmankaikkeus on ääretön, toiset pitävät sitä äärellisenä. Varmaa tietoa asiasta ei siis ole vielä saatu. Uskonnollisessa uskossa epäilys on aina haluttu torjua. Myllykoski ottaa esimerkiksi Raamatun kertomukset Israelin kansan orjuudesta Egyptissä sekä luvatun maan valloituksesta. Arkeologiset löydöt eivät Myllykosken mukaan anna minkäänlaista tukea näille kertomuksille. Epäilemättä kertomuksella on jokin todenperäinen tausta: tietty heimo on hakeutunut Egyptiin (esim. ympärileikkaus on todennäköisesti opittu egyptiläisiltä) ja paennut sieltä, mutta suuren, monimiljoonaisen kansan vaeltamisesta ei siis ole löydetty todisteita. Uskovainen, joka vilpittömästi uskoo Raamatun kirjaimelliseen erehtymättömyyteen, ei usko tässä tapauksessa tutkimuksia vaan luottaa Raamatun kertomuksiin sellaisinaan. ”Oman uskon on oltava totta, koska elämä on rakennettu sen varaan”, kirjoittaa Myllykoski ja jatkaa: ”Varhaisessa kristinuskossa ei ollut sijaa epäilylle”.

Ihanteellinen malli

Myllykosken mukaan varsinkin Apostolien tekojen kirjoittaja Luukas antaa alkukristittyjen elämästä todellista ihanteellisemman kuvan. Pietari ja Paavali ovat ihmeidentekijöitä, jumalallisen voiman välittäjiä, alkuseurakunnan elämä on riidatonta ja harmonista yhteiseloa, jossa kaikki omaisuuskin jaetaan uskovien kesken. Näkemyserojakaan ei Luukkaan mukaan ole. Toisenlainen todellisuus paljastuu Paavalin kirjeistä, joissa kumminkin kuvataan ilmeisesti vain tai erityisesti Paavalin lähetyskenttään kuuluneiden seurakuntien valtataisteluja ja seurakuntalaisten keskinäisiä riitoja. Myös Apostolien tekojen loppuosa kertoo esim. Paavalin ja Pietarin erimielisyyksistä. Toisaalta on hyvinkin mahdollista, että alkuseurakunta todella yritti elää rauhassa ja sovussa, osoittaen rakkautta, huolenpitoa ja ateliaisuutta. Se on eri asia, miten kauan sitä kesti.

Huolimatta alkukristittyjen inhimillisistä heikkouksista kristinuskon moraalinen voima oli suuri ja kristittyjen sitoutuminen uskoonsa vahva. Myllykoski ottaa tällaiseksi vahvaksi kristinuskon edustajaksi Justinos Marttyyrin, joka vaikutti Roomassa n. 100-165 jKr. Mies oli rohkea ja itsevarma, voitonvarma mies, jonka mielessä ei ollut minkäänlaista sijaa epäilykselle. Hänen oppinsa oli armottoman selvä: ”Raamatussa itsensä ilmoittanut Jumala oli taivaan ja maan Luoja, ja Jeesus on Hänen Poikansa ja myös itse Jumala, jonka tulosta maailmaan Raamattu todistaa. Juutalaiset pyhät kirjoitukset ennustavat Jeesuksen neitseestäsyntymisen, ristiinnaulitsemisen, ylösnousemisen ja taivaaseen astumisen. Aikojen lopussa Kristus palaa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita avaten kristityille Jumalan valtakunnan ja lähettäen kaikki muut – siis Saatanan, pahat henget ja heidän valtaansa jääneet ihmiset – helvetin tuleen.” Tätä oppia saarnataan yhä, vain tulkinnat siitä, ketkä niitä pahan vallassa olevia ovat, vaihtelevat.

Jumalallisuus vai inhimillisyys?

Myllykoski toteaa: ”Oman aikamme tavalliselle kristitylle kristinuskon synty on Jumalan johtama menestystarina ja suuri kertomus, josta todistava Uusi testamentti on erehtymätöntä Jumalan sanaa.” Kun Uutta testamenttia luetaan avoimin mielin, ilman ennakkoasenteita, teksteistä paljastuu ”kristinuskon monisärmäinen inhimillisyys”. Myllykoski huomauttaa, että kahden ensimmäisen vuosisadan kristityt edustivat marginaalista uskonnollista liikettä, joka odotti yliluonnollisesti ilmestyvää Jumalan valtakuntaa. Huolimatta kristittyjen horjumattomasta uskosta ja käännytysinnosta Jumalan valtakunta ei ilmestynyt uskovien odottamalla tavalla, mutta sen sijaan kristityille avautui tie poliittiseen ja kulttuuriseen vaikutusvaltaan. ”Kirkko voitti” ja sillä on yhä valtaa. Valtakunnan tulemisesta voisi todeta, että Jeesus itsekin ilmeisesti tuli jossain vaiheessa siihen tulokseen, että Jumalan valtakunta ei tule näkyvällä tavalla vaan on sisäisesti ihmisissä (Luuk. 17:20-21). Myös Jeesuksen vertaukset sinapinsiemenestä ja hapatteesta kuvaavat Jumalan valtakunnan leviämistä ihmisten keskellä.

Novellien sisältö

Ensimmäinen novelli ”Auringon alla” käsittelee Saarnaajan kirjaa. Novellin sanoman voisi kiteyttää Saarnaajan kirjan kirjoittajaksi epäillyn miehen toteamukseen: ”Me emme ymmärrä Jumalan teoista alkua emmekä loppua. Vaikka kuluttaisimme siihen koko elämämme, emme pääsisi hämmennystä pidemmälle.” ”Valtakunnan salaisuus” (siis sama nimi kuin Mika Waltarin romaanilla) on novelli Jeesus Nasaretilaisesta, hänen kutsumuksestaan ja järkkymättömästä uskostaan siihen, että hän on Jumalan valittu. Myllykoski on värittänyt mielikuvituksellaan Jeesuksen kertomia tarinoita. Kertomusten pohja on evankeliumeissa, mutta Jeesuksen kielenkäyttö on nykyaikaista. Esimerkiksi rikkaan miehen viekkaasta taloudenhoitajasta kertoessaan Jeesus sanoo: ”Kaikista tarjokkaista hän otti hölösuisen imartelijan”, ja vähän myöhemmin Jeesus kuvailee isännän ajatuksia: ”Samperi... tuolle on annettava kenkää!” Novelli kokonaisuudessaan antaa Jeesuksesta sympaattisen kuvan. Suuren julistajan Paavalin elämää ja sanomaa kuvaillaan ”Apostolin kujanjuoksussa”. Kertomus perustuu tarkasti Paavalin kirjeisiin ja osittain Apostolien tekoihin. ”Uljas uusi maailma” esittelee näkijä Johanneksen kuumehoureisia kuvitelmia, joita tämän ahdistuneen ja katkeroituneen miehen mielessä kehittyy. Kostonhalu ja sen myötä toinen toistaan seuraavat hirvittävät väärä- ja epäuskoisia kohtaavat rangaistukset (huippuna ikuinen kärsimys tulijärvessä) vuorottelevat oman autuuden ja palkitsemisen kuvitelmien kanssa. Epäilemättä tämä novelli herättää kysymyksiä kuten itse Ilmestyskirja Raamatustakin luettuna. ”Totuuden henki” -novellissa Justinos Marttyyri väittelee Raamatun kohdista ja niiden tulkinnoista juutalaisen ystävänsä kanssa. Justinoksen mielestä tietyt Vanhan testamentin kohdat viittaavat Jeesukseen, toisen mielestä ne kuvaavat Israelin kansaa ja sen kärsimyksiä. Erään stoalaisen kanssa Justinos keskustelee filosofiasta. Viimeinen novelli on nimeltään ”Väärä evankeliumi”. Siinä Antiokian piispa Serapion on huolissaan monista liikkeellä olevista harhaopeista, ja kaksi miestä keskustelee Pietarin evankeliumin sisältämästä ”erilaisesta” opetuksesta.

Kirjan sanoma

Kirjan lopussa Matti Myllykoski pohtii vielä kristinuskon elämänkaarta ja erittelee Raamatun arvovaltaa. Myllykosken mukaan juuri raamattuperiaate – se, että Raamattu nostettiin uskon ja elämän ylimmäksi auktoriteetiksi – vauhditti protestanttisten kirkkojen hajoamista, koska monitulkintaisesta Raamatusta moni ryhmittymä löysi omaa opetustaan tukevan pohjan. Tietysti riitoja olisi, vaikka jokaisella olisi alun perin ollut oma uskonopin kirjansa, onhan esim. muslimien ja kristittyjen tai muslimien ja juutalaisten välillä suuria erimielisyyksiä. Olisiko kirkko pysynyt yhtenäisenä ilman Raamattua? Mikä olisi siinä tapauksessa ollut kirkon opetuksen perustana? Totta on, että Raamattu ei kokonaisuudessaan ole vain yhden ehdottoman totuuden sisältävä kirja. Jos sellaista olisi haettu, olisi Raamattu pitänyt jättää kokoamatta ja valita jokin sen nyt sisältämistä monista kirjoista ylimmäksi ohjeeksi. Siinäkin tapauksessa kirkko olisi voinut hajota, koska ihmiset olisivat voineet vaatia, että jokin toinen kirja on nostettava valitun tilalle tai rinnalle. Niin tai näin, erimielisyyksiä olisi varmasti tullut.

Kaiken kaikkiaan novellit herättävät hämmennystä. Miksi kaikki tämä on haluttu pukea kaunokirjalliseen muotoon? Omasta mielestäni Myllykoski olisi voinut jättää novellit kirjoittamatta. Ne eivät tuo minkäänlaista ”lisävalaistusta” niihin uskon ja epäilyn pohdiskeluihin, joita kirja sisältää novellien ulkopuolella. Novellien sisältämät ajatukset olisi voinut kirjoittaa Myllykosken omina mietteinä sen sijaan, että ne on istutettu eräiden historiallisten henkilöiden kuvitteellisiin keskusteluihin.

Ajatus, joka itselleni heräsi kirjaa lukiessani, oli tämä: Jokaisen, joka ei luonnostaan epäile, on syytä pysyä uskossaan, mikäli se antaa hänen elämälleen lujan pohjan. Sen sijaan ihminen, joka alkaa epäillä ja jonka epäilys tulee omasta sisimmästä eikä ulkopuolelta – esimerkiksi lukemalla kirjoista epäilijöiden ajatuksia – päätyy mitä todennäköisimmin vapautumiseen ja sen myötä todellisempaan, kestävämpään uskoon, jossa ei enää tarvitse epäillä, koska epäilys on jo käyty läpi eikä sitä vastaan tarvitse taistella. Epäilyksiä ei ole syytä pelätä. Yleensä epäilystä pidetään uskon vihollisena ja yritetään kaikin tavoin taistella pienintäkin epäilevää ajatusta vastaan. Jos sen sijaan on avoimin mielin Jumalan edessä, ”läpinäkyvänä” jokaista mielen sopukkaa myöten, voi antaa ajatustensa virrata vapaasti ja havaita, uskooko aidosti johonkin vai onko vain yrittänyt uskoa. Jumalaahan ei voi kuitenkaan pettää, miksi siis ei uskaltaisi olla rehellinen niin itselleen kuin Jumalalle? Kun myöntää, ettei todella uskokaan siihen, mihin pitäisi yleisen käsityksen mukaan uskoa, voi samalla tutkia, mihin oikeastaan uskoo. Tästä voi syntyä uusi, kirkas usko, jossa ei enää ole pakkoa vaan joka on luonnollinen ja elämää rikastuttava.


Seija

(29.6.2014)

Gardellin kyseenalaisia jatkopohdiskeluja: Jeesuksesta

Ruotsalainen kirjailija Jonas Gardell kirjoitti vavahduttavan kirjan ”Jumalasta” ja nimitettiin heti yliopiston kunniatohtoriksi. Olisi ehkä kannattanut odottaa, tuleeko kirjailijalta muita oivaltavia teologisia tutkielmia. Nousiko Gardellille menestys päähän vai innostuiko hän käyttämään ”kirjailijan vapauttaan” seuraavassa uskonnollisia pohdintoja sisältävässä teoksessaan ”Jeesuksesta”? ”Jumalasta” on raikas, rehellinen ja rohkea puheenvuoro. Kirja pitäytyy tiukasti Vanhaan testamenttiin ja käsittelee juuri niitä asioita, mitkä jokainen voi omasta Raamatustaan löytää. ”Jeesuksesta” sen sijaan sisältää kiinostavien pohdintojen lisäksi olettamuksia, joita ei edes perustella järkevästi, kuvitelmia jopa Jeesuksen ulkonäöstä, arvailuja ja spekulaatioita. Kuvaavaa on, ettei kirjan lopusta löydy ainuttakaan lähdettä, kun taas ”Jumalasta”-kirjan lopussa on runsas lähdeluettelo. Gardell ei siis ole varsinaisesti tutkinut aihettaan vaan pelkästään kirjoittanut omia mielikuviaan asioista.

Jeesus – Jeshua – lukutaidoton rabbi?

Gardell aloittaa siitä, että ”edes Jeesuksen nimi ei ollut Jeesus”, puhumattakaan sitten paljosta muusta mitä evankeliumeissa Jeesuksesta väitetään. Jeesuksen nimi oli siis hepreaksi Jeshua. No entä sitten? Tämän ei luulisi olevan mitenkään mullistava asia. Gardell on jostain (mistä?) selvittänyt, että evankeliumeissa Jeesuksesta käytetty sana tekton tarkoittaa ”lähinnä” rakennusmiestä. Joidenkin ”tutkijoiden” (Ei lähdeviittausta!) käsityksiin vetoamalla Gardell väittää, että tekton oli haukkumasana, jota voitiin käyttää sivistymättömästä rahvaasta. Jeesus oli siis sivistymätön eikä Gardellin mukaan osannut lainkaan lukea. Mistä Gardell tällaisen ”tiedon” vetäisee? No, hänen mukaansa Talmudissa kerrotaan, kuinka Palestiinassa toimi suhteellisen varhain liike, joka perusti kouluja ympäri maata, mutta lähde, jossa tästä kerrotaan, on vasta ajalta parisataa vuotta Jeesuksen jälkeen. Mitäpä sitten? Eihän se sitä tarkoita, että kouluja olisi perustettu vasta siihen aikaan, onhan niitä voinut olla jo satoja vuosia, niistä ei vain ole aikaisemmissa (löydetyissä) lähteissä mainittu. Toiseksi, tarvitseeko ihminen koulua oppiakseen lukemaan? Kaikkina aikoina kaikkialla maailmassa on opittu lukemaan ilman kouluja ja opitaan vastakin. En itsekään muista miten opin lukemaan, tiedän vain, että kouluun mennessäni osasin lukea sujuvasti. Olisiko mahdollista, että Jeesuskin oppi lukemaan ihan itsekseen?

Gardell on jostain löytänyt seuraavan väittämän: ”Jeesuksen aikaan n. 95-97 % Palestiinan väestöstä ei osannut lukea.” (Ei taaskaan lähdeviittausta.) Pari prosenttia sentään osasi, joten ehkäpä Jeesuskin sattui olemaan näiden lukutaitoisten joukossa. Jeesusta sanottiin opettajaksi. Olisiko lukutaidotonta ihmistä nimitetty siten? Jeesus tunsi Mooseksen lain ja siteerasi usein profeettoja.  Oliko hän vain kuunnellut niin tarkoin synagogassa pappien tai muiden luentaa että muisti ulkoa kaiken? Eiköhän ole vähintään yhtä uskottavaa, että Jeesus osasi lukea ja oli tutustunut kirjoituksiin tutkimalla niitä. Jos kykenee muistamaan ulkoa mitä erilaisimpia kohtia Vanhasta testamentista, kykenee kyllä oppimaan lukemaankin.

Gardell takertuu Luukkaan evankeliumissa mainittuun kohtaan, jossa Jeesus menee synagogaan ja lukee siellä kirjakääröä. Ei ole todisteita siitä, että Jeesuksen aikana Nasaretissa oli synagoga tai kirjakääröjä, selittää Gardell. Tästä alkaa Gardellin ”jankkaaminen”, joka toistuu läpi kirjan: ei ole todisteita, ei voida tietää. Gardell sentään myöntää, että Nasaretissa saattoi olla synagoga, siellä saattoi olla kirjakääröjä, Jeesus saattoi osata lukea, mutta mikään ei siis ole varmaa. Mitä päämäärää tällainen kaiken kyseenalaistaminen palvelee, jää epäselväksi. Gardellin olisi kannattanut tätäkin kirjaa kirjoittaessaan pysyä siinä, mitä evankeliumit kertovat, ja arvioida, millaisen kuvan Jumalasta Jeesuksen opetus ja elämä antavat.

Hampaaton Jeesus?

Jatketaan Jeesuksen ulkonäöstä, jota Gardell on jostain syystä innostunut kuvailemaan. Tässä Gardellin Jeesus: lyhyt, vanttera, hampaaton. Hampaattomuuden Gardell perustelee sillä, että Jeesuksen ajalta on löytynyt pari luurankoa, joista puuttuivat kaikki tai lähes kaikki hampaat. Selvähän se, että Jeesuksenkin täytyi olla hampaaton! Syynä hampaattomuuteen oli köyhyys ja sen myötä huono ravinto, tietää Gardell. Ja mitä tuo ravinto sitten oli? ”Leipää, oliiveja, oliiviöljyä, viiniä, papuja, vihanneksia, pähkinöitä, hedelmiä, rasvaista kalaa”, luettelee Gardell. Kuulostaa vallan mainiolta ravinnolta. ”Vain juhlapäivinä lihaa”, Gardell surkuttelee. Siis enimmäkseen terveellistä ruokaa ja vain harvoin lihaa, joka on ihmiselle täysin tarpeetonta. Gardell ”tietää”, että ihmiset elivät Jeesuksen elinaikana ja hänen asumassaan maassa n. 40-vuotiaiksi, joten kolmekymppiset olivat itse asiassa jo lähes vanhuksia. Ei siis hampaita vähän päälle kolmekymmentävuotiailla. Ilmeisesti Gardellin mielestä kaikki tuohon aikaan Jeesuksen asuinseuduilla eläneet ihmiset olivat hampaattomia. Pitäisikö itkeä vai nauraa?

Gardell ei perustele mitenkään sitä, miksi hän kuvittelee Jeesuksen olleen lyhyt ja vanttera. Jos Jeesus oli niin köyhä ja kurjassa kunnossa, että hampaatkin olivat tippuneet suusta, voisi ennemmin kuvitella hänen olleen laiha kuin luuranko. Lyhyys johtui kai Gardellin mielestä myös huonosta ravinnosta. Siis kaikki siihen aikaan samalla seudulla eläneet olivat lyhyitä ja jostain kumman syystä tanakoita, vaikka ruoka oli niin surkeaa, etteivät hampaatkaan pysyneet suussa. Entä jos joku ei ollutkaan lyhyt ja tanakka, antaisiko se mahdollisuuden, ettei ehkä Jeesuskaan ollut? Mitäpä siitä jos olikin, mutta miten kukaan voisi sitä tietää?

Alkuun päästyään Gardell olisi voinut käyttää mielikuvitustaan vielä lennokkaammin. Miksi Jeesus ei ollut kalju? Jos kerran surkea ravinto aiheutti hampaiden löystymisen ja irtoamisen, eikö seurauksena ollut myös hiustenlähtö? Ja jos Jeesus saattoi olla tanakka tai vanttera (Gardell käyttää molempia ilmauksia), miksi ei saman tien lihava? Mutta ruokahan oli huonoa, ei siis voinut olla lihava mutta omituista kyllä vanttera, joka kyllä viittaa myös siihen, että ihminen on syönyt ”hyvin”. Muitakin ominaisuuksia Jeesuksella olisi voinut olla. Ehkä hän ontui? Olisiko se ollut sopivaa sairaiden parantajalle? Ehkä hän näki huonosti? Huono ravinto aiheuttaa myös näköongelmia. Kuuliko hän kunnolla? Jospa Jeesus katsoi kieroon? Mahtoiko hänellä olla huono ryhti? Jos joku vakuuttuu siitä, että Jeesus todella oli lyhyt, vanttera ja hampaaton, voi saman tien uskoa Jeesuksen ulkonäöstä mitä muuta tahansa.

Isätön poika?

Jeesuksen syntymä on tietenkin aihe, jota ei voi jättää käsittelemättä. Gardellin mielestä Jeesuksen isästä ei ole tietoa. Luukkaan evankeliumissa mainitaan, että Jeesus oli – niin luultiin – Joosefin poika (Luuk. 3:23). Johanneksen evankeliumissa sanotaan: ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista.” (Joh. 1:45) Matteuskin kertoo Joosefista, joka evankelistan mukaan tosin ei ole Jeesuksen isä, koska Jeesus on Jumalan Poika. Gardell kuitenkin sivuuttaa nämä kaikki, koska evankeliumeista vanhimmasta eli Markuksen evankeliumista ei löydy mitään viittausta Joosefiin, Jeesuksen isään. Tämän logiikan mukaan mikään muukaan muissa evankeliumeissa kerrottu ei siis olisi todenperäistä. Gardellin mielestä Jeesus oli todennäköisesti avioton lapsi, ehkä peräti raiskauksen tulos. Markus puhuu Jeesuksesta vain ”Marian poikana”, ja Matteus ja Luukas ovat sitten kaunistelleet asiaa ja lisänneet tarinaan Joosefin.

”Suurennuslasin kanssa lukien” Gardellin tekstistä löytää pienen myönnytyksen, yhden lauseen, joka saattaa jäädä lukijalta huomaamatta: ”Koko asia voi olla niin yksinkertainen, että Jeesuksen isä oli kuollut kauan sitten.” Sivukaupalla on sitten perusteluja sille, miksi Jeesuksella ei mitä todennäköisimmin ollut lainkaan isää ja miten koko Jeesuksen syntymä on sepitetty Vanhan testamentin kertomusten pohjalta, ainakin Mooseksen ja Joosefin tarinoista inspiraatiota hakien. 

Gardell ei selvästikään tunne israelilaisia tapoja. Pitkään Israelissa asunut teologian tohtori, rovasti Risto Santala on kertonut kirjassaan Pieni astia pyhässä maassa, että juutalaiset kutsuvat poikalapsia yleensä äidin mukaan, vaikka pojan isä olisi elossa. Risto ja Kerttu Santalan Ismo-poikaa nimitettiin ”Kertun pojaksi”. Hurskaat vanhajuutalaiset rukoilivat sairaan Ismo ben-Geret'in eli Ismo Kertunpojan puolesta. Mitä merkillistä siis on siinä, jos Jeesusta sanottiin Marian pojaksi? 

Evankeliumien luotettavuus

Kirjassaan Jonas Gardell vertaa eri evankeliumien kertomuksia ja toteaa niiden ristiriitaisuudet kuten niin monet raamatuntutkijat ja tavalliset lukijat ovat todenneet. Eroavuuksia Gardell selittää evankelistojen henkilökohtaisilla tarpeilla kuvata tapahtumia. Jotkut ovat Gardellin mielestä ottaneet tarinoihinsa mallia Vt:n kertomuksista, mikä tuntuu olevan Gardellin lempiteoria. Yhden kerran Gardell toteaa, että esim. evankelista Luukas on käyttänyt kertomuksessaan lähdettä, jota muilla evankelistoilla ei ole ollut käytössään. Tämähän on tuttua monen raamatuntutkijan teksteistä, esim. tuntematon Q-lähde, joka ei siis ole mikään löydetyistä lähteistä, mainitaan usein. Gardellille Q-lähde ei tunnu olevan tuttu käsite.

Vaikka Gardell muuten tuntuu pitävän Markusta kaikkein luotettavimpana evankelistana, hänen mielestään Jeesuksen kasteen kuvaus on yliampuvaa: taivaat aukeavat ja taivaasta kuuluu ääni, joka sanoo: ”Sinä olet minun rakas poikani, sinuun minä olen mieltynyt.” (Mark. 1:9-11) Gardellin mielestä Jeesuksen kaste oli kiusallinen asia, koska se merkitsi sitä, että Jeesus koki olevansa syntinen ja tarvitsevansa kastetta, ja siksi evankelistojen täytyi keksiä erityinen tapa suhtautua Jeesuksen kasteeseen. Luukas käsittelee asian sivulauseessa, Gardellin mukaan kuin vähätellen koko tapahtumaa, vaikka todellisuudessa Luukas kuvaa tapauksen aivan samoin kuin Markus: taivas aukesi, Pyhä Henki laskeutui alas näkyvässä muodossa kuin kyyhkynen ja ääni sanoi samat sanat kuin Markuksen kertomana (Luuk.3:21-22); Markus tekee Gardellin mielestä tapahtumasta ”teatraalisen”; Matteus selittää Johannes Kastajan estelleen Jeesusta tulemasta kasteelle, ja Johannes ei mainitse asiasta sanallakaan. Gardell myös kertoo Jeesuksen kastaneen ihmisiä, ja niinhän Johanneksen evankeliumi kertoo luvussa 3. Seuraavassa luvussa on kuitenkin tarkennus: ”– tosin hän ei itse kastanut, vaan hänen opetuslapsensa.” (Joh. 4:1-2) Tämä on ilmeisesti jäänyt Gardellilta huomaamatta, tai sitten hän ei syystä tai toisesta pidä sitä luotettavana huomautuksena. Miksi jokin on totta ja toinen taas ei, siihen ei tietenkään ole mitään vastausta. Jokainen meistä valikoi Raamatusta asioita, joihin uskoo, eikä kukaan usko kaikkea vaikka voi niin uskotella sekä itselleen että muille.

Gardellin epäjohdonmukaisuus toistuu läpi kirjan. Esimerkiksi Jeesuksen loukkaavat sanat eräälle miehelle, joka halusi käydä hautaamassa isänsä ennen kuin lähtisi seuraamaan Jeesusta, ovat tietenkin tosia, vaikka ne ovat Matteuksen evankeliumissa: ”Seuraa minua! Anna kuolleiden haudata kuolleensa.” (Matt. 8:22) Samoin Luukkaan evankeliumin kohta, jossa edes kotiväkeä ei saisi käydä hyvästelemässä: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.” (Luuk. 9:61-62) Historiallisesti tosi on Gardellin mielestä myös Matteuksen evankeliumin Jeesuksen sanomaksi väittämä käsittämätön, inhimillisesti katsoen itsekäs toteamus: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa tytärtään tai poikaansa enemmän kuin minua, kelpaa minulle.” (Matt. 10:37) Yleisesti ottaen vain Markuksen evankeliumi on luotettava, mutta poikkeuksia siis on puolin ja toisin!

Magdalan Maria, Jeesuksen opetuslapsi

Magdalan Marian Gardell nostaa aiheellisesti esiin Jeesuksen opetuslapsena, josta perusteettomasti on tehty ”syntinen nainen”. Luukkaan mukaan Jeesus oli ajanut Mariasta ulos seitsemän pahaa henkeä (Luuk. 8:2) Seitsemän oli täydellisyyden luku, joten Gardell olettaa Luukkaan tarkoittaneen, että Maria oli ”täysin riivattu”. Tämä on ainoa kielteinen asia, joka Magdalan Mariasta kerrotaan evankeliumeissa. Luukkaan evankeliumin (7:36-38) kuvaama ”syntinen nainen”, joka kasteli kyynelillään Jeesuksen jalat, kuivasi ne hiuksillaan ja voiteli tuoksuöljyllä, liitetään yleensä Magdalan Mariaan, vaikka naisen nimeä ei mainita. Matteus (26:6-13) ja Markus (14:6-9) kertovat naisesta, joka vuodatti alabasteripullosta öljyä Jeesuksen päähän (Gardellin epätarkkuutta: hän väittää, että Markuksen evankeliumissa nainen voitelee Jeesuksen jalat), ja Johanneksen evankeliumi (11:2; 12:1-8) puolestaan kertoo, miten Betanian Maria, Martan ja Lasaruksen sisar, voiteli tuoksuvalla nardusöljyllä Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Matteuksen ja Markuksen mukaan opetuslapset paheksuivat kalliin voiteen haaskausta, Johannes taas pitää paheksujana vain Juudas Iskariotia. Tässä on ehkä kaksi tapausta sekoitettu keskenään: tuntuu omituiselta, että Maria olisi jalat voideltuaan pyyhkinyt voiteen hiuksiinsa! Joka tapauksessa vain Luukas kertoo syntisestä naisesta, joka ei siis millään perusteella ole Magdalan Maria. Uuden testamentin ulkopuolelle jätetyt evankeliumit mainitsevat usein, että Maria oli yksi Jeesuksen opetuslapsista, jopa johtavassa asemassa. Jeesus hyväksyi naiset seuraajikseen, mutta esim. Paavali suhtautui naisiin väheksyen, ja kirkko sitten mustasi Magdalan Marian maineen esittelemällä hänet suurin piirtein porttona.

Moni-ilmeinen Jeesus

Gardell pohtii kirjassaan Jeesuksen ristiriitaisuuksia. Toisaalta Jeesus kuvataan evankeliumeissa armahtavana, lempeänä ja viisaana, toisaalta julmana ja epäjohdonmukaisena. Mikä on oikea kuva Jeesuksesta? Samoin kuin meidän on valittava joko rakastava tai vihaava Jumala, meidän on valittava monenlaisista Jeesus-kuvista se, mikä meistä itsestämme tuntuu oikealta. Kaikki kuvat eivät voi olla tosia. Gardell tuntuu itse valinneen negatiivisen Jeesus-kuvan. Hän painottaa Jeesuksen sanoiksi väitetyissä niitä kohtia, jotka vaikuttavat omituisilta, jopa typeriltä ja kovasydämisiltä. Jeesus oli tietenkin ”maailmanlopun profeetta”, joka odotti pikaista loppua. Luukkaan evankeliumin kohta, jossa Jeesus toteaa, ettei Jumalan valtakunta tule näkyvällä tavalla vaan on sisäisesti ihmisissä tai ”teidän keskellänne”, kuten Raamatun v. 1992 suomennos kääntää (Luuk. 17:20-21), ei toki voi olla Jeesuksen omaa opetusta, ilmeisesti liian fiksua Jeesuksen sanomaksi. Gardell ei sentään väitä, ettei Jeesus missään tapauksessa ole sanonut noin, mutta ”jae on todennäköisesti kirjoittajan (siis Luukkaan) oma luomus.” Jälleen pelkkä otaksuma, ei todisteita. Eikö Jeesus olisi voinut olla aluksi maailmanlopun odottaja ja kypsyä sitten ymmärtämään, että Jumalan valtakunta ei todellakaan tule muuten kuin leviämällä ihmisestä ihmiseen? Tai ehkä nuo maailmanlopun ennustukset ovat olleet jonkun toisen näkemyksiä, mutta ihmiset ovat tarttuneet niihin innokkaasti (kuten tekevät nykyäänkin) ja niistä on tullut Jeesuksen opetusta samoin kuin monista muistakin alkuseurakunnassa liikkuneista käsityksistä ja mielipiteistä. Useiden ihmisten mielestä kosmiset mullistukset yms. ovat yhä paljon mielenkiintoisempia kuin Jumalan valtakunnan levittäminen sydämistä sydämiin.

Gardellin mielestä Jeesus ei ollut kiinnostunut muista ihmisistä kuin juutalaisista, ja tämän kuvanhan tietyistä evankeliumien kohdista väistämättä saa. Jeesus sanoo, ettei häntä ole lähetetty muiden kuin Israelin huoneen kadonneiden lammasten luo (Matt. 15:24), hän torjuu tylysti kanaanilaisen naisen, joka pyytää apua tyttärelleen (Matt. 15:23), jopa nimittelee kanaanilaisia koiranpenikoiksi (Matt. 15:26; Mark. 7:27). Jos historian Jeesus todella käyttäytyi noin, oliko hän viisas ja hyväsydäminen? Ihmisten jaottelu kelvollisiin ja kelvottomiin on tyypillistä ihmisille, sitä harrastetaan jokaisessa kristillisessä seurakunnassa, mutta onko tämä oppi peräisin Jeesukselta? Toivottavasti ei. Tietenkään Jeesus ei ollut täydellinen, mutta tuollainen kylmyys rakkautta julistavan henkilön toiminnassa ei tunnu johdonmukaiselta.

Juudas – kadotuksen lapsi?

Juudas Iskariot on aina ollut kristikunnassa ”pimeyden lapsi”, ilman muuta kadotettu Mestarinsa kavaltaja, jolle anteeksianto ei missään tapauksessa kuulu. Gardell huomauttaa, että myös Juudas sai ottaa vastaan ehtoollisen. Hänellekin annettiin leipä ja viini, hänkin sai osallisuuden armosta ja yhteydestä. Gardell myös toteaa, että Jumala päätti antaa kuolemaan oman Poikansa. Jos Jeesuksen kuolema oli Jumalan suunnitelma, miksi Juudas täytyisi tuomita sen enempää kuin Jeesuksen ristille lyöneet roomalaiset sotilaatkaan? Jeesus rukoili: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.” Ehkäpä Juudaskin kuului heidän joukkoonsa, joille Jeesus pyysi Isäänsä antamaan anteeksi.

Naulat vai ei, hautaus vai ei?

Gardell väittää, että Jeesusta ei ehkä naulittukaan ristille! Gardellin mukaan missään ei sanota mitään naulitsemisesta, puhutaan vain ”ristiin kiinnittämisestä”. Oma Raamattuni kertoo kyllä jokaisessa evankeliumissa, että Jeesus nimenomaan naulittiin ristille. Suomentaja on huomauttanut, että ruotsinkielisessä käännöksessä käytetään sanaa korsfästa, joka siis tarkoittaa ristiin kiinnittämistä. Mitä sitten tarkoittaa kreikankielinen sana stauroo (Novum), jota evankeliumeissa käytetään? Se tarkoittaa ristiinnaulitsemista (Kreikan sanakirja: stavróno = ristiinnaulita). Asian vatvominen tuntuu aiheettomalta ja turhalta. Jos Jeesusta ei naulattu ristille vaan sidottiin, hyvä on sitten, mutta perusteluja tällaiselle ei tunnu löytyvän ainakaan alkuperäisistä evankeliumeista.

Gardell myös arvelee, että Jeesusta ei haudattu. Perusteluna tällaiselle arvelulle on se, että Gardellin tietämän mukaan (tietolähdettä ei mainita) kaikista Palestiinassa ristiinnaulitsemalla teloitetuista on löydetty vain yksi luuranko. Luurangossa olivat naulat jäljellä, joten se ainakin todistaa sen, että ihmisiä todella naulattiin ristille eikä vain sidottu. Mutta siis vain yksi luuranko – missä ovat kaikkien muiden ristille kuolleiden jäännökset? Gardellin mielestä ruumiit jätettiin mätänemään ristille ja petoeläinten syötäväksi. Tätä olettamusta vastaan puhuu Mooseksen lain kohta, jossa selkeästi kielletään jättämästä paaluun ripustettua hautaamatta, ettei maa saastuisi (5. Moos. 21:22-23). Raamatun tietokirjankin mukaan ruumis voitiin antaa sitä anoville sukulaisille. Jeesus siis todennäköisesti haudattiin, mutta mihin? Jos Jeesuksen täytyi välttämättä nousta kuolleista fyysisesti, hän olisi toki voinut tehdä sen mistä tahansa haudasta. Evankeliumeissa mainitaan Josef Arimatialaisen kalliohauta, josta ylösnousemus voi tietenkin tapahtua uskottavammin kuin maahan kaivetusta haudasta.

Kenelle kuuluu Jumalan valtakunta?

Eläessään Jeesus kutsui luokseen syntisiä. Hän söi ja joi heidän kanssaan, hän seurusteli publikaanien ja porttojen kanssa. Hän jopa sanoi, että publikaanit ja portot menevät ennen fariseuksia Jumalan valtakuntaan. Näin varmasti tapahtuikin: syntiset ottivat vastaan Jeesuksen sanoman Jumalan valtakunnasta, he uskoivat Jeesukseen, fariseukset sen sijaan eivät. Ristin ryöväri sai Jeesukselta lupauksen paratiisista. Hänkin otti vastaan Jumalan valtakunnan uskomalla Jeesukseen. ”Joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle”, sanoi Jeesus (Mark. 10:15; Luuk. 18:17). Gardellin mielestä syntisten ei tarvinnut tehdä parannusta, vaan Jeesus lupasi heille Jumalan valtakunnan ilman mitään kääntymystä. Ehkäpä kuitenkin nämä ihmiset muuttivat elämänsä suunnan otettuaan vastaan Jumalan valtakunnan? Tuskinpa ryöväri olisi jatkanut entistä elämäänsä jos olisi ihmeellisesti viime hetkellä pelastunut ristinkuolemasta. ”Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” Ja se valtakunta saa ihmisessä aikaan muutoksen.

Sanoman muuttuminen

Gardell huomauttaa, että opetuslapset eivät opettajansa tapaan saarnanneet Jumalan valtakunnasta. He eivät julistaneet armahdusta syntisille, eivät saarnanneet rakkaudesta ja anteeksiantamuksesta. He lupasivat anteeksiantamuksen, jos ihmiset ottaisivat kasteen Jeesuksen nimeen. Erehtyville ei annettu armoa, vaan heitä rangaistiin julmasti: Ananias ja Safiira (Apt. 5:1-11), tai ainakin uhattiin rangaistuksella: Simon (Apt. 8:20). Paavali julisti, etteivät väärintekijät voi periä Jumalan valtakuntaa (1Kor. 6:9-10). Jumalan valtakunta oli tarjolla vain niille, jotka ensin tekivät parannuksen.

Varsin pian kristittyjen joukossa puhkesivat oppiriidat. Syntyi ”eriseuroja” ja ”lahkoja”, ja opillisista kysymyksistä eri mieltä olevat tuomittiin jyrkästi. Sama riitely on jatkunut alkuseurakunnan ajoista nykypäiviin asti ja jatkuu edelleen. On uohdettu Jeesuksen käsky: ”Rakastakaa toisianne!” (Joh.13:34) ja toteamus: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” (Joh. 13:35)

Rakkaudettomuuden ja rakkauden osoittaminen

Molemmissa kirjoissaan Jonas Gardell kertoo oman elämänsä rankkoja kokemuksia. Homoseksuaalisuuden takia häntä ei ole hyväksytty kristittyjen keskuudessa, vaan hän on saanut osakseen rakkaudettomuutta ja tuomitsemista. Gardellin yrittäessä mennä ehtoolliselle häntä on noustu penkeistä fyysisesti estämään, hänelle on huudettu: ”Jumala vihaa sinua ja tuomitsee sinut!”, hän on saanut vihaa tihkuvia kirjeitä ja jopa tappouhkauksia. Kaikki tämä uskovaisiksi tunnustautuvilta ihmisiltä. Onko Gardell halunnut kirjallaan ”Jeesuksesta” pudottaa jalustalta näiden uskovaisten palvoman ”täydellisen” Jeesuksen? Ehkäpä.

Oman inhimillisyytensä Gardell osoittaa suhtautumisellaan sisareensa, joka on ateisti. ”Minulle asia on hyvin yksinkertainen: Jos pikkusiskoni, jota sydämestäni rakastan, mutta joka ei usko Jumalaan, ei pääsisi paratiisiin, minun täytyisi astua Jumalan eteen ja sanoa: 'Haluan olla siellä, missä sisarenikin on!' Muutoin olisin täysin hukassa.” Näin olettaisi jokaisen yhtäkin ihmistä rakastavan ihmisen toimivan. Gardell jatkaa: ”Ja ajatelkaapa, olen täysin vakuuttunut siitä, että Jumala vastaisi: 'Olet oikeassa. Tule niin mennään sinne yhdessä, minun täytyy jakaa sisaresi kärsimys.'” Onko meidän vaikea uskoa tällaiseen Jumalaan?

Seija 

Kuvat: Internet

(6.1.2014)

(Muokkaus: 8.5.2015)

Jonas Gardell: Jumalasta – rohkea ja suora puheenvuoro Raamatun jumalakäsityksistä

Taannoin lupailtiin Seijan taas kirjoittavan lukemistaan kirjoista. Seuraavassa mielenkiintoinen lukutilitys ajatuksia herättävästä teoksesta ... 

Jumalan nimet ja mielikuvat Vanhassa testamentissa

Ruotsalainen kirjailija Jonas Gardell on kirjoittanut lähes henkeäsalpaavan ”analyysin” Vanhan testamentin sisältämistä erilaisista jumalakuvista. Kirjassaan Gardell käy läpi Vt:n kertomuksissa esiintyvät jumalakäsitykset ja uskomukset salailematta ja kaunistelematta. Hän ottaa Raamatun kertomukset sellaisina kuin ne ovat eikä sivuuta kertomuksissa esiintyviä ristiriitaisuuksia, julmuuksia ja suoranaisia järjettömyyksiä.

Heti alussa Gardell toteaa, että Jumala oli alun perin joukko jumalakäsityksiä ja -kuvia, joita Lähi-idän eri kansat ja kulttuurit kehittivät itselleen useiden tuhansien vuosien kuluessa. Nämä usein keskenään ristiriitaiset jumalakuvat löytyvät Raamatusta eikä niitä voi saada täsmäämään toisiinsa. Jotkut kristityt myöntävät tämän Gardellin lailla, useimmat eivät.

Abrahamin Jumala

Gardell aloittaa tutkimuksensa Abramista eli pronssikaudella syntyneestä kertomuksesta. Tarina Abramista (myöh. Abraham) on kertomus miehestä, joka uskoo kuulevansa Jumalan äänen ja lähtee ääntä totellen omasta maastaan etsimään uutta maata, jonne Jumala lupaa hänet johdattaa. Abramin Jumala oli todennäköisesti kanaanilaisten Jumala El, jota Abram kutsui El Šaddaiksi (käännetty suomeksi Kaikkivaltias). Jumala tekee Abramin kanssa useamman kerran liiton luvaten siunata Abramia ja hänen jälkeläisiään, mikäli Abram palvelisi häntä. Vastapalvelukseksi Jumala tarinan mukaan vaatii Abramia leikkaamaan esinahkansa, ja vastaisuudessa tämä kummallinen rituaali olisi merkki liitosta Jumalan ja Abramin jälkeläisten välillä. Gardell kuvaa toimitusta symboliseksi kastroinniksi, jolla ihminen alistetaan Jumalan valtaan. Ilmeisesti Abram omaksui ympärileikkauksen Egyptistä jossa vietti jonkin aikaa Kanaaninmaan nälänhädän vuoksi.

Abrahamia yleensä ihaillaan kristittyjen keskuudessa uskon sankarina, joka uskollisuudessaan Jumalaa kohtaan oli valmis jopa teurastamaan oman lapsensa Jumalan käskystä. Jonas Gardell tuo esiin inhimilliset tunteet, joiden olettaisi heräävän jokaisessa, joka tämän uhrikertomuksen lukee. Uskoen Jumalan vaativan häneltä pojan polttouhrina Abraham tottelee, antaa vieläpä pienen poikansa kantaa uhriin tarvittavat polttopuut, rakentaa alttarin, sitoo poikansa puiden päälle ja tarttuu veitseen. Viime hetkellä Jumala puuttuu asioihin ja kieltää Abrahamia tekemästä pojalle mitään, koska nyt Jumala tietää että Abraham rakastaa ja pelkää Jumalaa, rakastaa (tai pelkää) niin paljon että on valmis uhraamaan oman lapsensa. Gardell toteaa Jumalan väliintulosta: ”Ikään kuin pahaa ei jo olisi tehty! Ikään kuin veistä ei jo olisi väläytelty … Ikään kuin isä ei jo olisi tappanut poikaansa.” Iisak oli tuskin enää koskaan isäänsä luottava lapsi, hänen turvallinen lapsenmaailmansa oli lopullisesti järkkynyt. Mikä hirviömäinen isä, mikä kauhistuttava Jumala, tulee mieleen varmasti muillekin kuin Gardellille.

Kotiin palattuaan Abraham kuulee, että hänen Mesopotamiaan jääneelle veljelleen Nahorille on syntynyt kahdeksan poikaa, Gardellin sanoin ”Ilman lupauksia, ilman liittoa, ilman uhria. Ilman Jumalaa.” Mahtoiko Abraham koskaan epäillä oliko hän kuullut omiaan, kutsusta, lupauksista, vaatimuksista. Saaran kuollessa Abrahamilla ei ole vieläkään omaa maata Kanaanissa, vaan hän joutuu ostamaan maapalan haudatakseen vaimonsa. Kun Abraham elämänsä lopulla muistelee lähtöään kotiseudulta, hän sanoo heprealaisen alkutekstin mukaan: ”Jumala johdatti minut harhaan … ”(Suomalainen käännös: ”Jumala vei minut sukuni parista ...”) Ehkä Abraham ainakin sillä kertaa epäili, että Jumalan äänen kuuleminen oli ollut vain harhaa.

Jumalan valittu

Petturiksi vajoava Jaakob oli jostain syystä Jumalan suosikki jo äitinsä kohdussa. Miksi Jumala valitsi yhden ja hylkäsi toisen, siihen ei anneta mitään selityksiä. Ovela Jaakob varasti esikoisoikeuden veljeltään ja äitinsä avustuksella sai isältään siunauksen petoksella sekä ”huijasi” enoltaan Laabanilta suurimman osan tämän karjasta. Mies joutui kuitenkin itsekin petetyksi, kun palveltuaan enoaan seitsemän vuotta valitsemansa tytön vuoksi saikin Raakelin sijasta vaimokseen Lean ja joutui palvelemaan Raakelin takia vielä toiset seitsemän vuotta. Joka tapauksessa kertomuksessa annetaan ymmärtää, että Jumala siunasi juuri Jaakobia ja enon omaisuuskin tuli Jaakobille Jumalan siunauksena.

Hyvin epätavallinen episodi Jaakobin tarinassa on Jabbokin virralla tapahtunut painiminen muukalaisen kanssa, joka kysyy Jaakobin nimeä ja antaa tälle sitten uuden nimen Israel. Gardell kertoo tapauksen taustalla olevan tarinan jokidemonista, joka käy kahlaamoa ylittävän miehen kimppuun, ja kun mies ei antaudu, demonin on siunattava mies päästäkseen pakenemaan aamunkoittoa. Tässä tapauksessa "jokidemoni" siis olikin Jumala, joka voi ilmestyä missä hahmossa tahansa, ihmisenä kuten vieraillessaan Abrahamin ja Saaran luona, tai jopa demonisena voimana.

Jaakob pettää vielä kerran: kohdatessaan veljensä Esaun, joka antaa kaiken anteeksi ja jota Jaakobin ei missään tapauksessa olisi syytä pelätä, Jaakob lupaa seurata Esauta tämän asuinseudulle mutta Esaun lähdettyä kääntyykin aivan toiseen suuntaan ja asettuu asumaan kauas veljestään. Lopulta Jumalan jo äitinsä kohdussa valitsema mies alkaa kuin alkaakin palvoa El-Jumalaa, jota hänen isoisänsä palvoi.

Veljiensä herra

”Lellikki” Joosef on Gardellin arviointivuorossa seuraavana. Hän oli isän lemmikki ja El Šaddain suosikki. Hän onnistui lähes kaikessa mitä vain teki ja selvisi miltei mistä hyvänsä. Hänestä tuli mahtava mies, mutta veljet olivat surkeita ihmisiä, joista sen enempää isä kuin Jumalakaan eivät Raamatun kertomuksen pohjalta pääteltynä välittäneet. Kuolinvuoteellaan isä antaa siunauksen vain Joosefille, oikeastaan tämän ylle suorastaan sataa siunauksia. ”Yksi on ylitse muiden”, toisilla pojilla ei ole mitään vastaavaa arvoa. Jaakob lausuu siunauksessaan monta erilaista Jumalan nimeä, jotka Gardellin mielestä ovat aikaisemmin olleet eri jumaluuksia mutta nyt yhden Jumalan eri nimityksiä: Jaakobin Väkevä, Paimen, Israelin Kallio, El Šaddai (Kaikkivaltias).

Jahven kiivaus

Mooseksen Jumala ei ollut Gardellin mukaan El vaan JHWH eli ”Jahve”. Midianilaisten parissa elänyt Mooses todennäköisesti omaksui appensa, midianilaisen papin palvoman vuoren Jumalan omaksi Jumalakseen.

Israelilaisten vaellus erämaan halki Jahven johdolla on kertomus israelilaisten sitkeästä uppiniskaisuudesta ja hämmästyttävästä pelottomuudesta: kerta toisensa jälkeen Jumala ilmaisee aggressiivisesti mahtinsa, ja yhä uudelleen israelilaiset kapinoivat ja napisevat. Unohtavatko he niin pian Jumalan pelottavuuden vai eivätkö he alun alkaenkaan kunnolla usko? Jahve astuu vuorelle, joka vavahtelee ja savuaa, salamat lyövät ja kuuluu voimakasta torventoitotusta. Jumala myös varoittaa ankarasti ketään muuta kuin Moosesta lähestymästä vuorta. ”Jokaista, joka koskettaa vuorta, rangaistakoon kuolemalla.” Ja kansa pelkää ja vapisee ja pyytää Moosekselta: ”Puhu sinä meille … mutta Jumalasi äköön puhuko meidän kanssamme, se on meille kuolemaksi.” Jumala oli siis tässä nimenomaan Mooseksen Jumala. Mooses ehkä vakuutti kansalle, että salamat, jyrinä ja sauhu merkitsivät Jumalan läsnäoloa. Mooses kielsi ihmisiä lähestymästä vuorta etteivät he kuolisi; Mooses sai kansan vakuuttumaan – ainakin taas joksikin aikaa – että Jumala oli hirmuinen.

Kertomus kultaisesta vasikasta on kai aina herättänyt kristityissä ihmetystä ja jopa halveksuntaa: että israelilaiset saattoivatkin langeta palvomaan kultaista vasikkaa! Gardellin kirjassa kerrotaan, että ”vasikka” tai paremminkin sonni oli kanaanilaisten El-Jumalan vertauskuva. Kun Mooses siis katosi vuorelle ja israelilaiset luulivat ettei tämä enää tulisi takaisin, kansa kääntyi ehkä juuri entisen Jumalansa Elin puoleen. Ehkä myös Aaronilla oli epäilyksiä siitä, kuka oikein oli se Jumala, joka johdatti heidät pois Egyptistä, ja koska Mooseksen Jahve oli ilmeisesti vielä vieras Jumala, tuntui luonnollisesti turvallisemmalta pitäytyä vanhassa. Mooses kuitenkin palasi ja rankaisi erehtyneitä armottomasti antaen väkevästi ymmärtää, ettei Jahve sietänyt rinnallaan muita jumalia.

Kertomus israelilaisten lähdöstä Egyptistä sisältää jälleen kummallisia tapahtumia. Kaikkien tapahtumien takana on Jumala. Farao kehottaa israelilaisia lähtemään mutta muuttaa sitten mielensä, ja mielenmuutos on Jumalan aikaansaannosta. Jumala lähettää Egyptiin mitä ankarimpia vitsauksia: paarmoja, syöpäläisiä, rakeita, karjaruton, paiseita ja märkiviä rakkuloita. Hän langettaa maahan pimeyden ja muuttaa Niilin veden vereksi ja hirveimpänä kaikista tappaa jokaisen egyptiläisen esikoisen niin ihmisistä kuin karjastakin. Jokaisen vitsauksen jälkeen farao päästää israelilaiset, mutta jälleen Jumala paaduttaa hänet niin että hän muuttaa mielensä. Tämän Raamatun episodin Jumala siis leikkii faraon kanssa omituista kissa ja hiiri -leikkiä. Vitsauskertomuksessa on ristiriitaisuutta, kun karja ensin kuolee ruttoon ja sitten sitä kiusaavat paiseet ja rakeet, ja vielä jää karjaa jäljelle niin että karjan esikoiset voidaan tappaa. Mutta ehkä vitsauksia ei ole kerrottu ihan oikeassa järjestyksessä, tai ehkä aivan koko karja ei kuollutkaan ruttoon.

Jumala oli valmis tappamaan myös israelilaisten esikoiset, mutta nämä pelastuivat ”taikakeinon” avulla, sivelemällä verta asunnon oven kamanaan ja pihtipieliin. Veren nähdessään Tuhooja kulki ohi, mutta jos joku israelilainen olisi jättänyt sivelemättä veren – vaikkapa luottaen siihen ettei Jumala tahtonut tehdä sellaista pahaa – hänenkin esikoisensa olisi kuollut.

Tässä yhteydessä Gardell kertoo myös kerrassaan omituisen tapauksen Mooseksesta, joka yöpyessään perheineen eräässä paikassa saa kimppuunsa Herran, ja Herra aikoo surmata Mooseksen! Vaimo Sippora pelastaa miehensä leikkaamalla poikansa esinahan ja koskettamalla sillä miestään jalkojen väliin. ”Niin Herra jätti Mooseksen rauhaan”, todetaan Raamatussa (2 Moos. 4:24-25). Gardell on pohdinnoissaan päätynyt selitykseen, että yöpyminen tapahtui paikassa, jossa mellasti demoni, ja myöhemmin demoni jostain syystä samastettiin Jumalaan!

Kirouksia

Gardell toteaa Jumalan Israelin kanssa solmimista liitoista, että liiton rikkojia uhataan mitä moninaisimmilla rangaistuksilla. Kirouksia luetellaan viljakoreja ja taikinakaukaloita myöten, lapset kirotaan, sato kirotaan, karja kirotaan, ihmiset itse ovat kirottuja niin syntyessään (?) kuin kuollessaan; uhataan rutolla, kuumeella, tulehduksilla, tulella ja miekalla, viholliset lyövät, haaskalinnut syövät ruumiit, tulee paiseita, ajoksia ym. ihotauteja, sokeutta, hulluutta, sortoa, riistoa ja orjuutta, nälkää ja janoa – toinen toistaan julmempia uhkauksia. Jahve ei ollut ainakaan näiden kirousten pohjalta ajateltuna rakkauden Jumala. Raamatun Jahve itse toistaa olevansa kostava ja kiivas Jumala.

Pahinta mitä voi tehdä on palvoa jotain toista jumalaa. Mooses tapatti Raamatun mukaan yli 3000 ihmistä kultaisen vasikan – eli vasikan symboloiman Jumalan – palvomisen takia ja myöhemmin, israelilaiset sotiessaan muita (epäjumalia palvelevia) kansoja vastaan, tappavat Jumalansa käskystä kaikki, niin miehet, naiset kuin lapsetkin, myös vauvat, ja lisäksi eläimet. Kaikki täytyi julistaa ”Herralle kuuluvaksi uhriksi” ja tuhota. Oli suuri synti jättää joku henkiin, esimerkiksi kuningas Saul hylättiin armotta siitä syytä, että hän jätti henkiin yhden kuninkaan ja osan karjasta.

Veren maku

Raamatun Jahve piti veren ja rasvan hajusta, palavan lihan hajusta, ja halusi teurastettavan lähes loputtomasti eläimiä. Gardell arvioi, että Jumalan temppeli oli muinaisajan kaikkien temppeleiden tavoin kuin teurastamo. Tämä ”verenhimoinen raakalais-Jumala”, kuten runoilija Eino Leinoon kuvannut israelilaisten Jahvea, ei mitenkään voi olla Gardellin mielestä samaan aikaan armollinen ja anteeksiantava Jumala.

Gardell analysoi: ”Se, mitä kristillisen kulttuurin piirissä kutsumme nykyään Jumalaksi oli alun perin koko joukko Jumalakäsityksiä ja -kuvia, joita Lähi-Idän eri kansat ja kulttuurit kehittivät itselleen useiden tuhansien vuosien kuluessa. Raamatun teksteistä löytyvät nämä usein ristiriitaiset Jumalakuvat eikä niitä voi saada täsmäämään toisiinsa – koska ne ovat kehittyneet erilaisten käsitysten, erilaisten tarpeiden, erilaisten yhteiskuntien, erilaisten aikojen pohjalta – ja uskon, että on tärkeää tiedostaa ne, vaikka uskovaisen ei tarvitse elämänkatsomuksessaan ymmärtää jokaista niistä tai hän ei edes pysty siihen.”

Pitäisikö sulkea silmänsä, ohittaa nämä Gardellia ja monia muita arveluttavat kertomukset, jättää ne huomioimatta ja kuitenkin hiljaa hyväksyä ne, hyväksyä se että Jumala jota nyt kunnioitamme, on Raamatun tekstiyhteydessä joskus ollut säälimätön rankaisija ja tuhoaja, vihaava, kostoa janoava ja verta vaativa, ja kuitenkin samalla väittää että Jumala on rakkaus? Jonas Gardell muistuttaa, että emme saa sulkea silmiämme. Meidän täytyy lukea ”… yhä uudelleen tästä iljettävästä, alkukantaisesta Jumalasta, joka kehottaa tunnustajiaan vihaamaan ja tuhoamaan, sillä tällä jumalakuvalla on tosiaan yhä tunnustajia, ei vähiten omissa kirkoissamme … ”

Herralle kuuluvat uhrit

Eräs nykykristitylle karmea asia Jahven palvonnassa on ihmisuhrit, jotka nykyään kielletään kristittyjen keskuudessa, mikä on sinänsä ristiriitaista, koska kristittyjen pelastus kuitenkin perustuu dogmaattisen käsityksen mukaan nimenomaan ihmisuhriin – vaikka uhratun ihmisen opetetaan olevan samalla myös Jumala.

Ihmisuhreista kyllä kerrotaan Vanhassa testamentissa. Moosekselle antamassaan laissa Jahve määrää, että jokainen esikoinen, niin ihmisten kuin eläinten, kuuluu hänelle. Eläinten kohdalla tämä merkitsi sitä, että eläin surmattiin, se oli Herralle kuuluva uhri. Esikoispojista sanotaan, että heidät voi lunastaa eli pojan sijasta voi surmata eläimen tai antaa temppelille rahallisen korvauksen, mutta tytöistä ei mainita mitään. Eivätkö esikoistytöt kuuluneetkaan Jumalalle – vai eikö heitä lunastettu? Toisissa raamatunkohdissa mainitaan yleensä vain esikoinen, toisissa nimenomaan esikoispoika. 2. Moos. 13:2: ”Pyhitä minun omakseni jokainen esikoinen israelilaisten keskuudessa, niin ihminen kuin karjaeläin. Jokainen, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, kuuluu minulle.” 2 Moos. 22:28: ”Uhraa minulle viivyttelemättä ensi hedelmä viljastasi ja viinistäsi. Anna minulle myös esikoinen pojistasi.”

Mikäli joku sai päähänsä ”tuomita” lapsensa Herralle, häntä ei voinut lunastaa. 3 Moos.27:28-29: "Mitään Herralle tuomittua, ihmistä, eläintä tai perintömaata, ei saa myydä eikä lunastaa takaisin. Kaikki Herralle tuomittu on erityisen pyhää; se kuuluu yksin hänelle. Herralle tuomittua ihmistä ei voi lunastaa vapaaksi, vaan hänet on surmattava.”

Kuten jokainen Raamatun tunteva tietää, Jefta uhrasi tyttärensä polttouhrina saatuaan voiton ammonilaisista. Kun Jefta pyysi Jumalaltaan voittoa, hän lupasi kotiin palattuaan uhrata polttouhrina ensimmäisen, joka tulisi ulos hänen talonsa portista. Vaikka tämä epäonninen tulija oli Jeftan ainoa tytär, Jefta piti lupauksensa. Tästä olen kerran lukenut selityksen, jonka mukaan tyttöä ei suinkaan surmattu vaan lähetettiin temppelipalvelukseen! Raamatun kertomus ei anna pienintäkään vihjettä moisesta, vaan selkeästi kerrotaan, että Jefta teki lupauksensa mukaan. Ihmisuhreja on siis ollut aina jossain määrin, muitakin kuin ne lukemattomat valloitettujen kansojen miehet, naiset ja lapset, jotka aina ”julistettiin Herralle kuuluvaksi uhriksi” ja surmattiin.

Naisen lohduton osa

Gardell ottaa kirjassaan esille myös erään Raamatun moraalittomimmista kertomuksista, jossa kuvaillaan miten muuan mies pelastaakseen oman nahkansa luovuttaa sivuvaimonsa ”roskaväen” raiskattavaksi ja hakattavaksi. Vaimo kuolee raa'an käsittelyn seurauksena, ja mies vielä paloittelee vaimonsa kahteentoista osaan ja lähettää ruumiin palaset kaikille Israelin heimoille, jotta nämä näkisivät miten miestä on loukattu! Raiskaajat olivat benjaminilaisia, ja niin muut heimot hyökkäsivät benjaminilaisten kimppuun ja tappoivat kaikki naiset ja lähes kaikki miehet. Kun jäljelle jääneet miehet, jotka säästettiin sen takia että heimo jäisi henkiin, tarvitsivat vaimoja, hyökättiin kaupunkiin, jonka asukkaat eivät olleet osallistuneet taisteluun benjaminilaisia vastaan, ja tapettiin kaikki miehet sekä naiset, jota eivät olleet neitsyitä. Benjaminilaiset saivat sitten ryöstää vaimoikseen henkiin jätetyt neljäsataa koskematonta nuorta tyttöä.

Gardell toteaa, että tämä kertomus on ajalta, jolloin ihminen oli mies, ja nainen – niin vaimo kuin tytärkin – oli omaisuutta, ja jatkaa:”On käsittämätöntä, että vielä meidän päivinämme on ihmisiä, jotka väittävät kovaan ääneen, että Raamatun jokainen sana on Jumalan pyhää sanaa. Yleensä he eivät ole lukeneet Raamattua koskaan kovin tarkkaan, vielä vähemmän ovat pohtineet lukemaansa. He valitsevat sen, mikä sopii heidän mielipiteisiinsä ja ennakkoluuloihinsa ja jättävät muun huomiotta.”

Gardellin mielestä meidän on valittava, mihin Jumalaan uskomme. Jokaisesta jumaluudesta ja jumalakuvasta ei voi pitää kiinni. Kaikki jumalakäsitykset, jotka vallitsivat muinoin Kanaanissa, Mesopotamiassa ja Egyptissä, eivät voi olla yhtä aikaa oikeita ja vielä nykyaikaan rinta rinnan soveliaita.

Suosittu ja hylätty

Tarina Jumalan suosikista Daavidista ja epäonnisesta, Jumalan hylkäämästä Saulista on monelle tuttu jo koulun uskontotunneilta. Kerran toisensa jälkeen vain Daavid saa anteeksi, kun taas Saul hylätään ensimmäisestä ”rikkeestä”, joka oli erään kuninkaan ja muutaman mullikan henkiin jättäminen. Raamatun Jahve oli taas kerran antanut ankaran käskyn profeetta Samuelin kautta: ”Julista heidät ja heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi. Älä sääli heitä vaan tapa kaikki, miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, härät ja lampaat, kamelit ja aasit.” (1. Sam. 15:1-2).

Tätä ”rikkomusta” Saul ei voinut saada anteeksi vaikka katui kun Samuel nuhteli häntä. Gardell kertoo tunteneensa aina myötätuntoa Saulia kohtaan, joka ei ollut varmasti sen pahempi kuin Daavidkaan, itse asiassa hän ei ennättänyt tehdä kuin yhden ”väärän teon”, joka oli siis se ettei hän tapppanut ja tapattanut ihan niin paljon kuin olisi pitänyt, ja sen perusteella hänet hylättiin, kun taas Daavid teki törkeitä rikkomuksia ja sai aina anteeksi. Herra vieläpä lähetti Raamatun väitteen mukaan pahan hengen kiusaamaan Saulia! Jokainen voi itse lukea Raamatusta, mitä kaikkea Daavid touhusi ja sai touhuta – ja aina säilytti Jahven siunauksen.

Muuttunut jumalakuva

Rautakaudella, 700-luvulla, alkoi esiintyä uudenlaisia profeettoja, Aamos, Hoosea, Jesaja, Miika, julistamassa toisenlaista Jumalaa.

Jesajan mukaan Herra ei pidä uhreista: ”Olen saanut kyllikseni polttouhreista, pässien ja syöttiläiden rasvasta, ei minua miellytä vuohien, ei mullien eikä karitsojen veri. Kuka teitä on käskenyt niitä tuomaan ja tungeksimaan minun esipihoillani, kun tulette kasvojeni eteen. Lakatkaa jo tarjoamasta turhia uhrejanne, minä inhoan niiden savua!” Onko Jumala muuttanut mielensä kun ei enää halua uhreja, vai olivatko uhraamiset alun perinkin lähtöisin ihmisen omasta pimeästä mielestä? ”Kuka teitä on käskenyt..?” Joka tapauksessa Raamatun arvolle on myönteistä, että kehittyneempiä jumalakäsityksiä alkaa ilmetä. Jesaja jatkaa: ”Lakatkaa tekemästä pahaa. Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.” Tämä kuulostaa ainakin minusta oikean kristittyjen Jumalan puheelta.

Gardell toteaa: ”Raamatun läpi kulkee kaksi rinnakkaista linjaa. Sieltä löytyy sekä vihaa että rakkautta. Niitä ei saa sovitetuksi yhteen. Se on mahdotonta. Ne ovat peräisin ihmisen jumalakäsityksen aivan eri kehitysvaiheista. Meidän on valittava kahdesta. Meidän on päätettävä, kumpaa linjaa seuraamme, kumpi vie Jumalan luo.” Gardellin mielestä Jeesus teki valinnan. Kun fariseukset syyttivät häntä lakien rikkomisesta, Jeesus vastasi evankelista Matteuksen mukaan: ”Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.” Jeesus siteeraa tässä profeetta Hooseaa. (Vanha käännös niin Hoosean kirjassa kuin Matteuksen evankeliumissa: "Laupeutta minä tahdon...") Profeetta Miikan kirjassa uskonnon ydin on kiteytetty yksinkertaisesti: ”Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.” Miksi muuten nykyään kirkoissa ei julisteta enemmän tällaista Jumalaa?

Turvattomat lapset ja profeettojen mahti

Gardell ottaa kirjassaan esille muutaman esimerkin Raamatun Jumalan kaltoin kohtelemista lapsista. Jeftan tytär – ei enää lapsi iältään, mutta vanhempiensa lapsi yhtä kaikki, jonka Jumala hyväksyi polttouhriksi, ei kieltänyt Jeftaa uhraamasta lastaan kuten viime hetkessä kielsi Abrahamia; Egyptin esikoiset iästä riippumatta, epäilemättä lukuisia vauvojakin joukossa; Daavidin vastasyntynyt lapsi suhteesta Batsebaan (Raamattu kertoo Herran lyöneen lasta ja aiheuttaneen tässä lapsessa kuolemaan johtaneen sairauden); profeetta Elisan kiroamat pikkupojat, jotka joutuivat karhujen raatelemiksi. Viimeksi mainitusta kohdasta olen lukenut selityksen, että Raamatussa mainitut ”pienet poikaset” ( 2. Kun. 2:23-24, v. 1975 käännös,) tai ”pikkupojat”(v. 1992 käännös) olivat itse asiassa nuorukaisia, jotka lisäksi olivat Baalin pappien oppilaita! Miksi tällainen selitys? Tietysti siksi, että jopa fundamentalistikristityistä tuntuu pahalta, että pienet pojat kirottiin ja annettiin petojen raadella heidät pelkän ajattelemattomuuden takia. Raamattu kuitenkin ilmaisee selkeästi, että kysymyksessä olivat pikkupojat, jotka Elisa kirosi niin Herran profeetta kuin olikin.

Myös profeetta Elia näyttää mahtiaan ja manaa tulen taivaasta polttamaan kuningas Ahasjan lähettämät viisikymmentä miestä, jotka Ahasja oli lähettänyt noutamaan Eliaa. Yksi kerta ei riittänyt Elialle ja Jahvelle, vaan sama toistui toisten viidenkymmenen miehen kanssa. Kolmas päällikkö, joka oli jälleen lähetetty yhtä suuren joukon kanssa, heittäytyi maahan Elian eteen ja rukoili henkensä puolesta. Hänet miehineen säästettiin.

Pahuuden alkuperä

Kirjassa pohditaan myös pahuuden ongelmaa. Voiko Jumala olla paha? Monissa Raamatun kohdissa Jumala kuvataan tekemässä asioita, jotka ihmisten tekeminä epäilemättä luokiteltaisiin pahoiksi. Näistä on jo tässä arvioinnissa käsitelty useita. Saatana kummittelee siellä täällä Vt:ssa, esimerkiksi Daavidin väestönlaskua käsittelevässä kertomuksessa Toinen Samuelin kirja kertoo: ”Herra vihastui jälleen Israeliin, ja yllyttääkseen Daavidia kansaa vastaan hän sanoi: ”Mene ja laske Israelin väki.” (2 Sam. 24:1), mutta samasta tapauksesta kertova Aikakirja puolestaan selittää:”Saatana nousi Israelia vastaan ja viekoitteli Daavidin toimittamaan Israelin väestönlaskun.” (1 Aikak. 21:1)

Herra myös lähetti pahoja henkiä eli nämäkin henget olivat hänen palvelijoitaan. Saulia vaivasi Herran lähettämä paha henki, kuningas Ahabia harhautti Herran lähettämä paha henki, Jobia kiusasi Herran lähettämä Saatana. Kun Paholainen ilmestyy näyttämölle, herää kysymys: Mistä hän sai pahuutensa? Jos Jumala loi hänet ja jos Jumala on läpikotaisin hyvä, mistä pahuus ilmestyi?

Valinnan paikka

Kirjansa lopulla Gardell palaa jo alussa esittämäänsä toteamukseen sovittamattomista jumalakäsityksistä: ”Se, mitä kutsumme nykyään Jumalaksi, oli alun perin koko joukko jumalakäsityksiä ja -kuvia, joita Lähi-idän eri kansat ja kulttuurit kehittivät itselleen useiden tuhansien vuosien kuluessa. Raamatun eri teksteistä löytyvät nämä usein ristiriitaiset jumalakuvat eikä niitä voi saada sopimaan yhteen – koska ne ovat kehittyneet erilaisten käsitysten, erilaisten tarpeiden, erilaisten yhteiskuntien, erilaisten aikojen pohjalta.”

Jonas Gardellin johtoajatuksen mukaan meidän on valittava millaista Jumalaa haluamme pitää korkeimpana, ”vihan Jumalaa” vai ”rakkauden Jumalaa.” Molemmat kuvat Jumalasta löytyvät samasta Raamatusta.

Teksti: Seija 

Kuvat: Internet





Kuula helvetistä ...

Teologian tohtori Kari Kuulan kirjoittama teos "Helvetin historia" ahdistaa. Kirjassa esitellään helvetti-usko antiikin ajoilta nykyaikaan asti. Yhä on ihmisiä, jotka uskovat helvetin kirjaimellisesti tulijärveksi, jossa ihmisiä piinataan ikuisesti. Vieläkin on heitä, jotka hyväksyvät loppumattoman (fyysisen) kärsimyksen oikeudenmukaisena asiana. Ehkä on vielä heitäkin, jotka kirkkoisä Augustinuksen tavoin iloitsevat siitä, että vielä joskus pääsevät katselemaan "vastustajiensa" kärsimyksiä ja piinaa helvetin tulessa.

Helvettiin uskottiin jo ennen kristinuskoa. Vergiliuksen Aeneis (manalakirja) kuvaa Aeneaan matkaa manalaan, jossa syntisiä rangaistaan heidän tekoihinsa "sopivilla" kidutuksilla. Vanhassa testamentissa ei mainita helvettiä, kaikki ihmiset menevät "tuonelaan", samaan paikkaan. Esimerkiksi noitavaimon esiin kutsuma kuollut Samuel ilmoittaa Saulille, että tämä poikineen tulee pian olemaan Samuelin luona (1 Sam. 28). Seuraavana päivänä Saul ja hänen poikansa saavat surmansa taistelussa. Samuel oli hurskas Jumalan mies, Saul taas joutui Vt:n mukaan Jumalan hylkäämäksi, mutta samaan paikkaan he päätyivät kuoltuaan. Vt:n ainoa viittaus helvettiin on Danielin kirjassa, jonka mukaan "monet maan tomussa nukkuvista heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun" (Dan. 12:2). Kuulan kirjassa kerrotaan helvetti-uskon syntyneen usean eri tekijän vaikutuksesta. Näitä tekijöitä ovat: Vt:n opetus Jumalan oikeudenmukaisuudesta; käsitys ihmisestä Jumalan kuvana; muiden kansojen usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen; kreikkalainen näkemys sielun kuolemattomuudesta (juutalaiset eivät aluksi itse uskoneet erilliseen sieluun); zarathustralainen ajatus hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Mm. näiden tekijöiden vaikutuksesta juutalaisuuteen muotoutui usko syntisten rangaistukseen kuoleman jälkeen."Helvetin historian raamattuperusta on ensisijaisesti Uudessa testamentissa", kirjoittaa Kari Kuula. Ikuinen piinahelvetti ei ole kuitenkaan ainoa Ut:n sisältämä versio kuolemanjälkeisestä kohtalosta, vaan Kuulan mukaan Ut:sta löytyvät myös pelastumattomien tuhoutuminen olemattomiin, kadotettujen sielujen rappeutuminen varjomaisiksi haamuiksi, kiirastuli ja oppi kaikkien pelastumisesta, jolle ei löydy suoraa tukea Ut:n teksteistä, ainakaan niitä ei kirjassa mainita.  Vahvimmat perustelut Uudesta testamentista saadaan ikuiselle piinahelvetille ja tyhjiinraukeamiselle, joista ensimmäistä kannatti Jeesus (lähinnä Matteuksen evankeliumin mukaan) ja toista Paavali. Myös Ilmestyskirja kuvaa tulista järveä ikuisena rangaistuspaikkana. Kuulan mielestä kristikunta olisi voinut ikuisen piinahelvetin sijasta valita kadotettujen tuhoutumisen eli häviämisen olemattomiin, joka Paavalin lisäksi löytyy evankelista Johanneksen ajatuksista. Jostain syystä ikuinen kärsimys on miellyttänyt ja miellyttää yhä suurinta osaa kristityistä. Pienten (kastamattomien) vauvojen kohtalosta kirkkoisät ovat olleet eri mieltä. Augustinuksen mielestä perisynnin takia myös vauvat joutuvat (joutavat?) helvettiin, Tuomas Akvinolainen esitti hiukan inhimillisemmän näkemyksen ja uskoi vauvojen olevan helvetin neutraalissa osassa eli limbuksessa, jossa lapsella ei ole paha eikä hyvä olla. Tuntuu järkyttävältä, että tällaista ylipäänsä on pohdittu ja kenties yhä vielä pohditaan.

Kirjassa esitellään myös kiirastulioppi, Origeneen käsitys kaikkien pelastumisesta, taiteilijoiden ja runoilijoiden helvettinäkemyksiä (mm. Danten Jumalaisen näytelmän Helvetti-osa), ja kerrotaan helvettiopin saamasta kritiikistä niin menneinä aikoina kuin nykyään. Mielenkiintoinen on maininta luterilaisen kirkon Katekismuksesta vuodelta 1999, jonka mukaan kaikki ovat synneillään ansainneet iankaikkisen kadotuksen, myös imeväiset, ja lapset on siksi kastettava. Kuinkahan moni kirkon jäsen tietää tämän luterilaisen kirkon kannan ja kastattaa lapsensa sen perusteella?

"Helvetinmoinen kirja", toteaa Kari Kuula itse kirjan esipuheessa. Kirjaa voi ahdistavasta aiheesta huolimatta suositella luettavaksi, jos ei muun takia niin siksi, että teos esittelee todella kattavasti ihmisten järjettömän mielikuvituksen. Kirjan lopussa Kuula kertoo oman ajatuksensa kuolemanjälkeisestä maailmasta: Jumala on kuin aurinko, ja pienhiukkasten tavoin ihmiset ovat lähempänä tai kauempana aurinkoa. Valo vetää ihmisiä puoleensa, ja ennemmin tai myöhemmin kaikki tulevat valoon. Kuula jättää pienen varauksen: mikäli näin ei tapahdu, kukaan ei kuitenkaan jää ikiyöhön, toiset ovat vain hämärämmässä kuin toiset, ja valossa olevat voivat käydä hämärässä olevien luona.

Helvetti - ihmisen luoma tila, josta on mahdollisuus kääntyä ja lähteä kohti Isän kotia, ja mitä Isä tekeekään, kun Hän näkee lapsensa vihdoin saapuvan? Hän juoksee vastaan.

"Helvetin historia", Kari Kuula, Kirjapaja Oy, 2006, 323 s.

Seija 

(20.6.2011)