UUSLIBERALISMISTA LIBERALISTISEEN UUSMORAALIIN

Foto:  W. Eugene Smith (Chaplin), lähde Internet

Uusliberalismi on perinteisesti käsitettynä yksityisomistusta, vapaakauppaa, vapaita markkinoita ja valtion kontrolloimisen vähentämistä tukeva, verojen alentamiseen pyrkivä talouspoliittinen suuntaus. Liberalistinen uusmoralismi pohjautuu kirjoituksessani käsitykseen siitä, miten talouspoliittiset ihanteet luovat muitakin ihanteita ja samalla säätävät jo vallitsevia arvoja vastaamaan uusliberalismin valtavirtauksen asettamia reunaehtoja. Moralismin mukaisesti vastakkaisia, tässä ns. vanhoja arvoja kritisoidaan kevyin perustein, mutta uusia ihannoidaan. Kritisoin uusliberalismia ja liberalismin ylilyöntejä ja esitän ongelman selvittämiseksi juurtumista takaisin eurooppalaiseen ja samalla klassilliseen kulttuuriin humanistisine perintöineen.

MITÄ ON UUSLIBERALISMI?

Uusliberalismiin sointuu verorahoilla ylläpidettävän julkisen sektorin kaventaminen erityisesti sosiaalimenoja ajatellen. Valtion säätelevästä roolista ei pidetä. Luotetaan siihen, että ensisijaisesti markkinavoimat huolehtivat yhteiskunnan säilymisestä toimintakykyisenä ja sosiaalisena yhteisönä. Uusliberalismin ajattelutavan mukaisesti talouselämän todelliset tarpeet säätelevät parhaalla mahdollisella tavalla kansalaisten tapoja suhteessa työhön, kauppaan ja työvoiman uusiutumiseen. Jos toiminta ei vastaa talouselämän tarpeita, se on ristiriidassa tosiasiallisten olosuhteiden kanssa ja tuottaa ongelmia, kuten lisää valtionvelkaa tai kuntien velkaantumista.

Uusliberalismilla on ollut alussa myös selkeä poliittinen näkökulma yhteiskuntaan. Mont Pelerin Societyyn kuuluivat mm. Karl Popper, Milton Friedman ja Ludvig von Mises. Tämä 2. maailmansodan jälkeen esiintynyt ryhmä halusi vastustaa poliittista marxilaisuutta ja sosialistista valtiojärjestystä. Koska nämä uusliberaalit ajattelijat ymmärsivät yhteiskunnan vapauden ja myös yksilön vapauden olevan maailmalla valtiovetoisen sosialismin takia uhattuna, he toivat talouspoliittiseen ajatteluun idealismia yksilön vapaudesta ja nimittivät samalla itseään liberaaleiksi.

MATKALLA UUSLIBERALISTISEEN SUOMEEN

Postmoderni Suomi on siirtynyt 1990-luvulta lähtien talouselämässään yhä kauemmaksi uusliberalistiseen suuntaan. Valtio on myynyt yrityksiään ja vähentänyt osuuksiaan tai toimintaansa yrityksissä. Vapaakaupan ideaali päätettiin saattaa alkuun liittämällä Suomi osaksi Euroopan Yhteisöä ja sittemmin Euroopan Unionia. Samalla Suomi luopui omasta kansallisesta valuutasta ja perinteisestä itsemääräämisoikeudesta. Euroopan ytimessä säädettävät direktiivit ohjaavat kansalaisia maaseudun perukoille saakka. Paradoksaalista kyllä direktiivit ovat samalla kaventaneet vapauttamme, mutta säätelyn esitetään silti ohjaavan talouselämää ylätasolla terveeseen suuntaan esimerkiksi raivaamalla esteitä kilpailun rajoituksilta.

Osana uusliberalistista kehitystä Suomi on siirtynyt keventämään ns. hyvinvointivaltion aiheuttamaa taloudellista ”taakkaa” heikentämällä palveluja tai lisäämällä selvästi palvelumaksuja – esimerkiksi kotiavun uusi hinnoittelu astui voimaan jo 1990-luvulla – mutta samalla politiikassa on mitelty tulo-, varallisuus- ja perintöveron laskemiseksi. Myös työnantajan sosiaaliturvamaksuja on katsottu tärkeäksi saada pienenemään samalla kun palkansaajan maksamia maksuja on korotettu tai keksitty uusia kuten ”työttömyysvakuutusmaksu”. Uusliberalistisen yhteiskunnan sosiaalipolitiikan ideaali on pitää julkiset palvelut mahdollisimman kevyinä, lisätä kansalaisten vastuuosuutta terveys- ja vanhuusmenoistaan ja aktivoida kansalaisyhteiskunnan tasolla kolmatta sektoria – vapaaehtoisjärjestöt – ja huollettavien omaisia kantamaan vastuuta verorahoin kustannettavan sosiaalipoliittisen ruohonjuuritason täydentämiseksi ja mielellään korvaamiseksi lähes täysin.

Uusinta uutta on ollut entisen Jyrki Kataisen hallituksen suunnittelemat vähennykset mm. lapsilisän leikkaamisineen. Ehkäpä kaikkein tärkeimmäksi koetaan eläkeremontti, joka sisältää eläkeiän asteittaisen nostamisen. Käytännössä tämä tarkoittaa näillä näkymin myös sitä, että eläkkeiden maksamista halutaan siirtää pitkäaikaistyöttömien ja vajaatyökykyisten kohdalla, koska pieni työmarkkinatuki työllistämisaktiviteetteineen tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin maksaa täyttä eläkettä (kansaneläke + työeläke). Onhan selvää, ettei eläkeiän nostaminen millään tavalla itsessään muuta pitkäaikaistyöttömän sosiaalista asemaa ja tee hänestä ”yhdessä yössä” todellista potentiaalista työvoimaa.

Rinnan uusliberalismin nousun kanssa on tapahtunut sosialististen puolueiden kannatuksen lasku. Jyrkemmän linjan sosialismi, joka huipentui SKDL:n ja SKP:n toimintaan sotien jälkeisessä Suomessa, rupesi rapautumaan jo 1980-luvulla ja käytännössä jo kuopattiin vuosikymmen myöhemmin. Hyvinvointiyhteiskunnan takuupuolueena on Suomessa toiminut 1900-luvun alkupuolelta asti SDP, mutta sen poliittinen kannatus on ollut laskusuunnassa, joka on viimeisten vuosien kuluessa voimakkaasti jyrkentynyt. SDP:n ideologian rasitteena on osittainen sopimattomuus postmodernin Euroopan ja Suomen uusliberalistiseen viitekehykseen, eräänlaiseen nykypolitiikan ”softaan”. Sen sijaan uusliberalismin nousuun erittäin hyvin sointuvan Kokoomuksen kannatus vain jatkaa kasvamistaan. Keskusta edustaa eräänlaista konservatiivista liberalismia tyydyttäen yhteiskunnan ripeää muuttamista vastustavien ihmisten tarpeita. Vihreät taas osoittavat aika ajoin selvää halukkuutta esiintyä kuin liberaali radikaalipuolue nykyisine erityisen vapaamielisine huumekantoineen.

UUSLIBERALISMI JA SOSIAALIPOLIITTISET RISKIT

Suomessa tulevaisuudessa tuloerot todennäköisesti kasvavat entisestään, terveys- ja vanhustenhuolto jakautuvat elitistiseen ja perushoitoon, jossa tulee olemaan paikoin erittäin vakavia puutteita, pienipalkkaiset, tuloerojen kasvua ja kurjistumista edistävät pätkätyösuhteisiin perustuvat työpaikat lisääntyvät samalla kun kaikki yhteiskunnan tarjoamat tuet ja korvaukset vähentyvät ja ehkä osin lakkaavat kokonaan. Kaupungeissa tapahtuu varmaankin lisää slummiutumista. Alkoholi- ja muut päihdeongelmat ainakin lisääntyvät, mielenterveyshoidon taso laskee ja pintapuolistuu, nuoriso-ongelmat lisääntyvät. Esiintyy mellakoita, kenties terrorismiakin. Kurjistumisesta huolimatta talouselämä ilmeisesti toimii aika pitkälti kuten halutaan, tarpeita ja sijoituksia myötäillen, ja pääomaa ja investointeja siirretään ympärä maailmaa aina vain enemmän voittoa sijoittajille tuottaviin kohteisiin, ja hyvinvoiva ”pärjääjä-Suomi” eristäytyy vähitellen sosiaalisesti ja alueellisesti huono-osaisista, toisinaan myös vaarallisista tai sellaiseksi epäiltävistä kansalaisista.

Talouselämän kannalta hyödyttömien tai vähäarvoisten kansalaisten tarpeet jäävät aina vain vähäisemmälle sijalle. Todennäköisesti nämä kansalaiset eivät tyydy lampaiden lailla kohtaloonsa. Euroopassa uusliberalistista ihannetta ylläpitävä poliittinen koneisto joutuu turvautumaan yksilön vapautta taas rajoittavaan urkintaan ja ongelmia ennaltaehkäisevään kortistointiin ja poliisitutkimuksiin. Englannin ja Ranskan taannoiset nuorisomellakat viitannevat tulevaisuuden ongelmiemme suuntaan. Vapaa markkinatalous ja markkinoiden itseohjautuminen hyödyttävät kauppaa ja pääoman sijoitusta ja lisäävät voittoja, mutta ne eivät ratkaise sellaisenaan sosiaali- ja turvallisuuspoliittisia ongelmia, mitkä tulevat vain syventymään, mikäli tulevaisuuteemme tulee kuulumaan ennustettu energia- ja vesivarantojen ehtyminen ja talouden vakava heikentyminen.

UUSLIBERALISMISTA LIBERALISMIN IDEOLOGIAAN

Tarkasteltaessa rinnan uusliberalismia ja marxilaista talousfilosofiaa siten kuin ne ovat nivoutuneet osaksi muuta kulttuuria omissa ajallisissa horisonteissaan huomataan talouspoliittisen ihanteen luovan muitakin ihanteita ja säätävän jo vallinneita arvoja vastaamaan hengenelämän valtavirtauksen asettamia reunaehtoja.

Karl Marx oli osaksi taloustieteilijä, osaksi yhteiskuntafilosofi. Myös Neuvostoliitossa ja Neuvostoliiton sosialistisissa liittolaisvaltioissa ja kumppanuusvaltioissa – käytännössä sotien jälkeinen Suomi 1980-luvulle mukaan lukien – talouselämä ja hengenelämä eli aatteet, arvot ja normit liittyivät toisiinsa värittäen vanhaa, tuoden uutta ja karsien muuttumaan kykenemätöntä kulttuurin hengensisältöä pois. Jokainen 1970- ja 1980-luvuilla jo yhteiskuntaelämää ja kulttuurin ilmiöitä seurannut käsittää, miten erilainen on ollut Suomen mielipideilmapiiri Urho Kekkosen ja Sauli Niinistön aikana. ”Kekkosen aikaan” esimerkiksi puhuttiin jatkuvasti hyvistä idänsuhteista, korotettiin ns. idänkaupan arvoa ja merkitystä, vaalittiin ajatuksia yhteisvastuusta, valtion suuresta panoksesta toimia kansakunnan hyvinvoinnin puolesta, ja oikeastaan ihmisyyden koko ideaalina oli asettaa individuaali olemassaolonsa palvelemaan itseään suurempaa kokonaisuutta. Yksilö oli merkittävä tärkeän joukkovoiman aktiivisena ja ympäristöä tarkasti tiedostavana osana. Kokoomuksen poliittinen rooli oli sivurooli. Viisaat keskusta- ja kokoomuspoliitikot myötäilivät valtasuuntauksia ja esiintyivät edistyksellisinä toimijoina rakentaen samalla siltaa pohjimmiltaan edelleen kapitalistisen Suomen ja ”kumppanuus-Suomen” kesken. He puolsivat Kekkosen ajan arvomaailmaa sopivassa laajuudessa, mutta varsinainen uusliberaali ajattelutapa ja liberaali arvomaailma odottivat puhkeamistaan seuraavan vuosituhannen alkupuolelle.

Uusliberalismin aika merkitsee kulttuurissamme murrosaikaa, jolloin moraali, arvot ja normit ovat voimakkaassa käymistilassa. Markkinatalouden ja markkinoiden säätelemätön vapaus implikoi yksilönvapauden kanssa. On jollain tavalla mahdotonta mieltää yritysten suuri määräysvalta ja rajoittamaton kaupankäynnin valta ilman, että myös yksilöt asettavat samansukuisia piirteitä olemassaoloonsa ja käyttäytymiseensä. Piirre profiloitui näkyville ensimmäisen kerran USA:n 1950-luvun rock- ja roadhenkiseen nuorisokulttuuriin. Kulttuurissamme suurten koalitioiden tavasta olla olemassa ja tehdä itseään vielä suuremmiksi heijastetaan yksilöillekin olemassaolon suuntia ja muotoja. Taloustieteen uusliberalismista kasvaakin kulttuurifilosofian liberalismi ja siitä etiikkaa, jota voidaan hyvin luonnehtia sanoilla individualismi, egoismi ja hedonismi. Näistä lähteistä määritellään kulloinkin mitä vapaus ja liberaalisuus ovat tai vähintään mitä niiden pitää merkitä yksilön kannalta.

VAPAUDEN HYBRIKSET

Uusliberalismin ja vapauden populaarifilosofian yhtymisestä on koitunut paljon arvokkaita asioita. Tuskin koskaan olemme eläneet yhtä moniarvoista aikaa. Voimme sanoa, että nykyaikana on usein helppo hengittää. Se palvelee meitä kaikkia. Silti ympärillämme on paljon ylilyöntisyyttä.

Karl Popper, foto: Wikipedia

Popperin kuuluisa teesi on, että vain avoin yhteiskunta tarjoaa riittävän mahdollisuuden esimerkiksi osoittaa vääräksi yhteiskuntaan liitettyjä teorioita. Popperin kerrotaan vastustaneen ns. ylhäältä päin ohjautuvia yhteiskuntajärjestelmiä ja hänen mielestään niitä tukevia Platonin, Hegelin ja Marxin filosofioita. Mutta voiko yhteiskunta myös muuttua liian avoimeksi? Jos rajoituksia on vähän, lietsooko tämä paradoksaalisesti lisää sosiaalisen elämän rajoittuneisuutta mielivallan kasvun välityksellä? Oman vapauden maksimointi rupeaa muistuttamaan hybristä. Hybriksen keskipiste voi toisaalta olla myös ideologia. Popperin mukaan valtiota ei saa johtaa yhteiskunnallisen utopian mukaan, vaan valtion tulee parhaansa mukaan myötäillä kansalaisten normaalia elämää ja rajoittaa sitä mahdollisimman vähän.

Ollessaan ideologian hybriksen vallassa ihminen yleensä astuu tasapainopisteensä ylitse ja lankeaa ylikorostuksiin esim. samalla tavoin kuin Suomessa riitti 1950-1980- luvuilla pilvin pimein ns. hyvien naapurisuhteiden ja sosialismin ”kultalaakson” vuolassanaisia puolestapuhujia. Voimme olla varmoja siitä, että sotien jälkeinen Suomi hamaan 1990-luvun alkupuolelle asti poti idänsuhteensa ylikorostamista vähintään virallisella poliittisella tasolla, mutta on myös selvä juttu miten tuhannet yksityishenkilöt asettivat Neuvostoliiton ja sosialismin ideologian käytännössä isänmaan ja oman talouselämämme edelle. Kärsimme sosialismin hybriksestä, jonka vallassa mm. Tampereen yliopisto pyristeli 1970-luvulla. Varoittaessaan tällaisesta utopiavetoisesta yhteiskuntaelämästä Popper on ollut varmasti oikealla tiellä, mutta se ei ehkä tässä huomioi postmodernin ajan suurten kertomusten pirstoutumista utopian sirpaleisiin, jotka voivat olla edelleen yhtä utopistisia ja joita saatetaan markkinoida aggressiiviseen tyyliin. Nykyaikana hybris tulee esille usealla tasolla, kun vapauden ihanne ja rajattomuuden ja säätelemättömyyden ennakkoehdot yhdistyvät. Uusliberalismista on kehkeytynyt liberalismin ideologiaa, jossa vapaus ja rajattomuus ovat kuin meditoijan mantrat. Näitä sanoja toistamalla rummutetaan ympäristössä milloin minkin vapautumisen puolesta. Meillä on esimerkiksi liberaalia vankeinhoito-, kasvatus-, koulutus-, opiskelu-, järjestyssääntö-, päihde- ja huumepolitiikkaa.

 Milton Friedman, foto: Wikipedia

Popperin hengenheimolainen, yhdysvaltalainen Milton Friedman mm. vastusti sosiaalipoliittisia ohjelmia, soliaalitukia ja huumeiden lakisääteistä kieltämistä ja vertasi huumevastaisuutta sosialismiin. Hän myös kannatti prostituution vapauttamista ja halusi liittää koko kysymyksen koskemaan vain yksilöiden omaa moraalia. Myös Suomessa on havaittavissa samansuuntaisia ajatuksia. Erityisesti huumepolitiikkaa tahdotaan ”perusliberaali” Osmo Soininvaaran, monien muiden Vihreiden ja Vasemmiston nuorisosiiven toimesta suunnata Friedmanin ja liberalismin ideologian mukaisella tavalla. Se, että Friedman oli hyvää pataa presidentti Richard Nixonin kanssa ja luennoi Augusto Pinochetin Chilessä taloustiedettä, ei ole ilmeisesti himmentänyt hänen ajatuksiensa suosiota demokraattienkaan parissa.

Ainoa kenttä, missä en ole toistaiseksi aivan silmiinpistävällä tavalla törmännyt individualismin korottamiseen, ovat KELAn ja kuntien toimeentulotukijärjestelmät sekä TE-keskus. Yhtä kaikki myös sosiaalipoliittisen työn takana korotettava ihmiskäsityksen ideaali sisältää herätteitä liberaalin ihmiskäsityksen ihanteista, mutta käytännön toteuttamisen tielle asettuvat uusliberaalin taloudenhoidon vahvat reunaehdot: ”ilmaisen” rahan jakaminen pienituloisille, ”köyhille ja kurjalistolle” ei ole markkinatalouden ja veropolitiikan kannalta katsottuna kannattavaa toimintaa.

Popperin ihanneyhteiskunnassa kansalaisyhteiskunta elää omalla tyylillään ja valtio tekee korkeintaan pieniä korjausliikkeitä kulkuun. Voidaan nähdä hyvin miten kulttuurissamme halutaan ideologisella halukkuudella tukea tätä periaatetta – osoittautuipa se käytännössä jonkin sortin utopiaksi tai ei. Nykyään ei lähtökohtaisesti – eli liberalismin ideologisista syistä johtuen – haluta ryhtyä rajoittamaan kenenkään tietoiseksi subjektiksi kehittyneen ihmisen vapautta ja elämää. Siksi vankilaan joutuneille raiskareille, pedofiileille ja raaoille murhamiehille tahdotaan aina tarjota uusi mahdollisuus ikään kuin vankila muka voisi parantaa pedofiilin ja sarjaraiskarin. Eihän positiivista oppimista ilman ihmettä oikeasti tapahdu ja tämän myöntävät monet, mutta nykykulttuurissamme rikoksen uhrin vapauden hetkellinen menetys on arvollisesti vähäarvoisempaa kuin rikoksen tekijän pitkäaikainen oleskelu vapautta rajoittavissa olosuhteissa. Sitäpaitsi – taas kerran – uusliberalistinen yhteiskunta ei halua sijoittaa rahaa vankiloiden taloudellisesti tuottamattomiin projekteihin eikä vankisijoihin.

Irtolaisuutta ei enää kontrolloida eikä rajoiteta. Yksilöllä on aikanamme oikeus kuljeksia lähes miten haluaa, missä paikassa kulloinkin huvittaa, ja tehdä tai olla tekemättä miltei vain mielihalujensa mukaisesti. Suoranaisen laittomuuden ja lainkuuliaisuuden välille on venytetty laaja harmaa vyöhyke. Yhteiskunta sietää ihmeen hienosti toimettomuutta, koulupinnaamista, koulukiusaamista, häiriökäyttäytymistä, pikkurikoksia kuten lievää pahoinpitelyä, julkisen ja yksityisen omaisuuden tärvelemistä ja rikkomista, autojen ”lainailua”, huumeiden käyttöä, petoksia ja näpistyksiä, juopottelua, huumepäissä vaeltelua, puistojen ja talojen valtauksia, vähäistä mietojen huumeiden myyntiä, jopa eräissä tapauksissa raiskauksia. Tuomioita ei joko anneta tai ne ovat hyvin pieniä, tai rikkeistä saadaan vain ”poliisisakkoja”, joita ei käytännössä tarvitse ainakaan joutilaan tai vain pimeitä hommia tekevän koskaan maksaa. Yhteiskunta säästää näin tietysti valvonta- ja eristämiskuluissaan, mutta samalla luodaan eri taholla aivan oikeasti myös ideologista ihannetta modernin kaupunkikulttuurin ”moniarvoisuudesta”, ”monikulttuurisuudesta” alakulttuureineen. Vihreät ja vasemmistolaiset ovat ilmeisesti erityisen hanakoita tukemaan yhteiskunnan epävakaiden ainesten vapautta ja heille se merkitsee halokehää mukamas kovan markkinatalouden vastaisesta, spontaanista vastavoimasta, vaikka kysymys on pohjimmiltaan juuri takaa-ajettavan ”peikon” eli kovakasvoisen uusliberalistisen talousjärjestelmän ja tämän lisäksi liberaalin ihmiskäsityksen tuottamasta sosiaalisen elämän sivutuotteesta. He eivät tunnu tietävän mitä heidän oikeasti kuuluisi tehdä yhteiskunta-ajattelun logiikan heikennyttyä.

Ludgvig von Mises, foto: Internet

Ludvig von Mises ajoi täysin vapaan markkinatalouden ja ns. yövartijavaltion asiaa ja filosofiaa ajattelun ideologisella tasollaan. ”Yövartijavaltio” tarkoittaa valtaorganisaatiota, joka suojelee kansalaisen omaisuutta, vapautta ja henkeä armeijan, oikeuslaitoksen ja poliisin kautta, mutta ei tarjoa kanslaisille muita palveluja. Suomessa voimme perustellusti kysyä: ”Saammeko aina edes 'yövartiajavaltion' tarjoamaa kansalaisten luonnollisten etujen ja normaalin inhimillisen elämän suojaa valtion palveluiden keskittyessä säästöihin ja rikoksen tekijän oikeus- ja vapauskysymyksiin?”

Ruohonjuuritasolla liberaalin ihmiskäsityksen vapauden hybristä kehitellään vaikka millä tavoin. Pääimperatiivi on: Älä rajoita mua! Tavoiteltavaa vapautta on usealle mm. se, että nuori saa itse päättää suhteestaan alkoholiin, kannabikseen – tulevaisuudessa muihinkin huumeisiin – seksiin ja vanhempiinsa. Vapautta on monille se, ettei koululaisen ja opiskelijan tarvitse asettaa opettajaa itsensä yläpuolelle eikä kunnioittaa vanhempia ihmisiä tai auktoriteetteja kuten poliisia. Vapautta on, että saa kohtuullisella tavalla näpistää, varastaa, petkuttaa ja valehdella. Vapautta on, että nuorten aikuisten tulee saada päättää täysin itse työpaikastaan, urastaan, suhteestaan puolisoon ja lapsiin. Vapautta on sekin, että omat vanhemmat voidaan jättää hyvällä omalla tunnolla hoidotta, ja vapautta on, että saatetaan syyllistää ansaitsemiaan eläkkeitä nauttivia vanhuksia ja työkyvyttömiä tai työmarkkinoiden ulkopuolelle ajautuneita pitkäaikaistyöttömiä yhteiskunnan verorahojen kuluttamisesta. Vapautta on tuokin, että homoseksuaali saavuttaa tasa-arvoisen avioliittolain suoman parisuhdestatuksen. Vapautta on saada roskata lähes miten haluaa, toimia siivottomalla tavalla keskellä kaupunkia. Vapautta on saada remuta ja puhua niin ruokottomalla tavalla kuin huvittaa. Vapautta on päästä manipuloimaan ja huijaamaan uskonnolla, uskonnottomuudella, politiikalla ja yhden asian liikkeillä. Vaarallisinta tavoiteltavaa ruohonjuuritason yksilön vapautta sisältyy kumminkin yritysjohtajien, poliitikkojen, virkamiesten ja luottamushenkilöiden jo hyvin barbaarisiin ajatuksiin: Vapautta on saada ajaa yritys konkurssiin ja piilottaa varoja, vapautta on kerätä työntekijöitä YT-neuvotteluihin ja antaa lopputilejä ja lomauttaa; vapautta on saada ohjata hallituksessa yhtiötä kuin verevää syöpäkasvainta kasvamaan mahdollisimman paljon puhdasta rahaa tuottavaksi organisaatioksi; vapautta on olla ohjaamatta tarpeeksi varoja työntekijöiden eläkkeisiin, terveydenhoitoon ja vanhuudenturvaan; vapautta on päästä luotsaamaan sektorillaan yhteiskuntaa niin, etteivät verorahat kanavoidu vastaamaan köyhien, sairaiden, työttömien, kouluttamattomien, asunnottomien, lasten ja vanhusten todellisia tarpeita vaan virkamiehen tai poliitikon luulottelemaa, uusliberaaliin talouselämään sointuvaa tarvetta.

Poliitikoilla, kuten eräillä Kokoomuksen ja monien Vihreiden edustajilla voi olla lisäksi mielessään paljon ihanteellisia yhteiskuntauudistuksia, joiden punainen lanka on sini-vihreä liberalismin johdin: Jonkin uudistuksen täytyy olla kannatettava, jos uudistus kasvattaa kansalaisten vapautta, vähentää rajoituksia ja valvontaa eikä ole liikaa lainvastainen. Lakeja voidaan siis myös tarpeen vaatiessa epävirallisesti vesittää tai suoraan lakkauttaa, jos uudistustarve vastaa hyvin liberalismin henkeä, jonka toteutuminen on arvona keskeisempää kuin jo säädetyn lain kunnioittaminen. Tämä politiikka seuraa liberalismin idealismia aivan samalla tavalla kuin rajoituspolitiikka entisessä Neuvostoliitossa seurasi marxilaisuuden idealismia. Kumpikin tyylilaji on yhtä sokea sille, että tosiasiassa ideologia ohjaa suuntautumista reaalimaailmaan eikä päinvastoin.

VANHAN EUROOPPALAISUUDEN NOUSU VAI - TUHO?

Miksi kutsutaan uusliberalistista kehitystä vastustavaa tai liberaalin ihmiskäsityksen tuottamia haitallisia ilmiöitä tuomitsevaa ihmistä? Hän on ”jarru”, ”jäärä”, ”vanhanaikainen”, ”ikävystyttävä”, ”moralisoija”, ”moralisti” ja toisinaan yksinkertaisesti ”hölmö”. Mutta mikä puolestaan odottaa tulevaisuudessa uusliberalismia ja liberalismin ideologiaa ja sen kukkaa, ”vapauden aatetta”?

”Barbaari” sai nimenä alkunsa antiikin Kreikassa. Barbaariheimojen kieli kuulosti kreikkalaisesta vain yhdeltä ”bar, bar”- mutinalta kauniin kreikan rinnalla. 1800-luvulla nähtiin miten varsin vapaa talouselämä kehitti teollistumisen nousun myötä huippuunsa niin voiton maksimoinnin ja investoinnit kuin työläisen ja hänen perheensä barbaarisen alistamisen. Kun vain raha ja tuleva, nopea tuotto ratkaisevat yhteiskunnassa asioiden hoitamisen suunnan, kehittyy nopea hyödyntämisen aalto ja sitä seuraava vastavaikutus: lakot, kapinointi ja mahdollisesti vallankumous ja omaisuuden ja tuotantovälineiden uusjako. Uusliberalismi tarjoaa yhteiskunnalle ideologian kehityksen optimaalisesta suunnasta, mutta ideologia ei ole toistaiseksi vastannut yhteiskuntaelämän asettamia realiteetteja. Mikä kohtalo odottaa liberalismin ideologiaa ja rajoittamattoman vapauden aatetta? Kaikkialla itseään ja terveitä tai sairaalloisia ja luonteeltaan epäsosiaalisia tarpeitaan toteuttamaan pyrkivät yksilöt sotkeutuvat toisten egoistisiin projekteihin, liittoutuvat, eroavat, hyökkäävät vastaan, mielistelevät puolelleen lisää tukijoita aiheuttaen sosiaalisessa elämässä paljon levottomuutta, kuohuntaa ja turvattomuutta. Umpisolmu voidaan avata diktatuurilla, oikeistolaisella tai vasemmistolaisella kuten 1930-1980- lukujen Euroopassa, tai siirtymällä johonkin uuteen näennäisliberaaliin valvonta- ja manipulaatiomuotoon. Solmuun ei tarvitse raskaalla kädellä toisaalta kajota lainkaan mikäli yhteiskunnassa kansalaisyhteiskunta ja politiikan eliitti ymmärtävät jatkuvan syöttämisen sijaan säädellä ja ohjata järkiperäisesti uusliberalismin ”sokeaa kättä” ja tiedostavat nykyistä enemmän elävänsä ihmiskatsomuksessaan osaksi liberaalisuuden kuplan sisällä.

Uusliberalismin ja liberalistisen uusmoraalin voittaa Eeuroopassa ja Suomessa tulevaisuudessa järjestyksessä seuraava kulttuuri, tai jos kulttuuri säilyy länsimaisena, uusi talouspoliittinen ja moraalinen näkökulma talouteen, ihmisyyteen ja sosiaalisuuteen. Olemme viimeistään nyt siirtymässä vaiheeseen, jossa tarvitsemme oman eurooppalaisen kulttuurin vahvistamista ja paluuta klassilliseen sivistykseen.

Olemme eurooppalaisina kadottamassa eurooppalaisuuden sivistysjuuremme. Onko meillä Suomessa jäljellä yhtäkään aitoa sivistyspuoluetta? Vapauden ideologia ja filosofia ovat mahdolliset päämäärät edelleen, mutta tavoitteisiin ei päästä ilman rajoja selkeästi asettavaa todellista sivistyneisyyttä, joka on meillä noussut antiikin filosofian, kirjallisuuden ja taiteen sekä klassillisen kristinuskon pohjalta. Valistuksen aika aloitti empiirisen tieteen voittokulun (mikä sitten tuotti aikanaan massamediakulttuurin teknologian ja infrastruktuurin), mutta insinöörin, teknikon, ohjelmoijan ja kyvykkään nuoren uudistajan ja vaihtoehtoihmisen looginen järki, kokemukset ja kokeilut tarvitsevat tuekseen laajat yleistiedot, hyvin kehittyneen tunneälyn ja kyvyn intuitioon. Populaari ”valkoisen miehen roskakulttuuri”, yleinen massakulttuuri ja liberalismin vapauden aate vain sen osana esiintyessään eivät kehitä ihmistä ainakaan tarpeeksi, mutta voivat jäljistä päätellen hidastaa tai kokonaan pysäyttää hänet jollain idulla olevassa kehityksessään.

Vanhan eurooppalaisen ja humanistisen sivistyksen arvon palauttaminen ei siirrä yhteiskuntaa ajassa eikä kehityksessä ikävällä tavalla taaksepäin – rockin ei tarvitse muuttua kamarimusiikiksi. Kapinaenergian muutosvoimat ovat säilytettävissä. Mutta sivistyneisyyden ja sivistyneen käytöksen uudelleenarvostaminen puhdistaa ajanhenkeä ja tekee uusista ja tulevista tavoistamme ja kehitysvirroista inhimillisempiä ja nautittavampia. Todellisten, suurten muutosten takaista kehitystä ei voi koskaan pysäyttää. Sen sijaan kehityksessä nyt mukana kulkevat puhtaasti väärät tai ainakin selvästi kyseenalaiset kehityspolut ovat päätettävissä ja uusia tuulia voidaan ottaa mukaan, jos ymmärrystä ja muutostahtoa siihen löytyy.

Johannes

(20.8.2014)