Entinen yrittäjä, Veli Jaatinen Leppävirralta, kirjoittaa (AL 18.1.) työttömien aktivoimisesta ja kritisoi sosiaalidemokraatteja siitä, että nämä ovat kirjoittajan mukaan vastustaneet yrittäjien ja muiden työntajien pyrkimystä saada syrjäytyneet mukaan työelämään. Demarien pitäisi Jaatisen mukaan käsittää, ettei työnantajilla ole mahdollisuutta palkata työttömiä lakisääteisellä minimipalkalla mutta myöhemmin palkkaa voitaisiin korottaa ”ammattitaidon ja tuottavuuden kehitystä vastaavasti”. Samalla ex-yrittäjä arvostelee ay-toimintaa tai ay-johtajia siitä, että nämä ”piiskaavat jäseniään sopimusrikkomuksiin ja laittomuuksiin omien valtapyrkimyksiensä edistämiseksi.” Ei edes saavutetuista eduista ole syytä pitää kynsin hampain kiinni tai viimeisestäkin paperitehtaasta pian ”sammuvat valot”, väittää Jaatinen. Kirjoittaja vielä asettaa tekstissään - tahtoen tai tahtomattaan - nuoret, aikuiset, pitkäaikaistyöttömät samaan karsinaan ”työnvieroksujien”, ”siivelläeläjien”, ”joutilaiden”, ”örveltäjien ja paikkojen sotkijoiden”, ”viina- ja huumepöhnässä riehuvien”, ”vankien” ja ”katkaisu- ja vieroitushoitolaisten kanssa”. Hän puhuu ”vapaamatkustajista” ja heidän ”paapomisestaan” nykyisen järjestelmän kautta.
Se, että Jaatinen tuo esille syrjäytymisen lisääntymisen ja työmarkkinoiden vaikeudet palkata lisää väkeä, on paikallaan. Varmaankin työmarkkinoilla on myös kehitettävää ay-tasolla. Tarvitaan epäilemättä enemmän ponnisteluja yhteishyvän puolesta. Jaatinen ei vain huomioi, etteivät suinkaan kaikki työttömät juopottele, käytä huumeita, sotke paikkoja, makaa sohvalla tai ylipäänsä karta työtä. Useat hankkivat lisäkoulutusta, opiskelevat, paiskivat pienellä korvauksella hommia työllistettyinä työntekijöinä sairaaloissa, kirjastoissa, kolmannella sektorilla, kaupungilla ja kuka missäkin. Pitkäaikaistyöttömät taas eivät voi itse mitään sille, etteivät työnantajat halua palkata vanhempaa väkeä ja erityisesti pitkäaikaistyötöntä, jota moni työnantaja – myös itse olen ollut työpaikalla palkattuna henkilönä asian kuulemassa – halveksii. Työtön ei voi muuttaa itsään koskevaa asennetta, jos asenteen perusta on luuloissa, erityisesti työnantajan ennakkoluuloissa. Vastaavin, lähes yhä leimaavin sanoin, leimattiin viime vuosisadan alkupuolella työväenliikkeen edistäjiä. Jaatisen kirjoitus voidaan tässä valossa tulkita myös yhteiskuntamme oikeistolaisen ja tosiasiassa yhteisvastuuta karttelevan hengen koventumisen merkiksi. Tällainen ns. vanhakantaisen oikeistohengen nostattaminen ei ole loogisesti ajateltuna yhteishyvän edistämistä, koska se yleensä tukee viime sijassa yhteistyölle vahingollista luokkajaon ja luokkaerojen jyrkentymistä.
Kun yhteiskunnassa tulo- ja varallisuuserot ovat viime vuosina kasvaneet ja rikkaat ovat käyneet entistä rikkaammiksi ja samalla yritysjohtajien palkat ja muut edut nousseet lähes taivaisiin, on kummallista esittää, että työelämän tuloeroja entisestään kasvatettaisiin luomalla vielä nykyistä laajemmat alipalkattujen työmarkkinat. Nykyään työllistettävät työttömät jo edustavat alipalkattua yhteiskuntaryhmää. Miten palkkaerojen jatkuva kasvattaminen voisi todella ennaltaehkäistä Veli Jaatisen ymmärtämää syrjäytymistä? Ovatko pienet tulot vakuus siitä, ettei vähäpalkkainen rupea juopottelemaan, käyttämään huumeita, ajaudu riehumaan terveyskeskukseen tai päädy vankilaan? Pienituloisuus voi päinvastoin lisätä masennusta ja masennukseen liittyviä päihdeongelmia tai houkutella rikoksiin. Työ ei riitä antamaan vakautta elämään, jos palkka ei riitä normaaliin länsimaiseen elämäntapaan. Työstä ei saa myöskään hyvää itsetuntoa, jos suuri osa varoista saadaan tosiasiassa työtulojen ohitse erilaisista yhteiskunnan tuista. Mikäli tilanne jatkuu samanlaisena, alipalkattu saa toimeentulonsa paradoksaalisesti yhteiskunnalta ja tuki on samalla sosiaalipoliittinen tulonsiirto yrityksille ja yrittäjille.
Heikosti palkattu työntekijä ei ole edes työpaikalla samanarvoinen vakituisten kanssa vai annettaisiinko hänelle todella yhtä paljon arvostusta ja lisäkoulutusta? Helpointa olisi osoittaa arvonantoa vähimmäispalkalla. Toisaalta mikään työpaikka ja suurikaan palkka ei ole varma tae sille, ettei ihmisestä tule juoppoa, narkkaria tai rikollista. Työttömyys ja sosiaaliset ongelmat eivät korreloi näin yksinkertaisella tavalla toisiinsa, joskin erityisesti nuorten ihmisten kohdalla työttömyys ja syrjäytyminen lisäävät alttiutta päätyä ongelmiin.
Työvoima on ollut ja sen tulee jatkossa olla yhteiskunnan erityisessä suojeluksessa. Suojeluun kuuluu ay-toiminnan tukeminen ja tehtyjen sopimusten kunnioittaminen. Villit lakot eivät vastaavasti osoita kunnioitusta työntekijäpuolelta. Nyky-yhteiskunnassa on silmiinpistävää, että vaikka työtä on periaatteessa vielä paljon, työstä ei haluta maksaa normaalia palkkaa. Moni haluaisi sen sijaan ottaa työntekijän rahatta tai vähintään puoli-ilmaiseksi. Kun yhteiskunnassamme rikkaat ovat aina vain rikastuneet yhä enemmän, syntyy epäilys, että useassa tapauksessa yrityksen omistajien ja sijoittajien rahanahneus on syynä kehitykseen. Ellei yhteiskunta edes yritä huolehtia työvoimasta, siitä tulee täysin vapaata riistaa. Pienissä yrityksissä ei liiku vastaavia rahavirtoja eikä niiden takana seiso maksimaalista voittoa tavoittelevia sijoittajia. Näin erityisesti pienten yritysten työllistämismahdollisuuksia pitäisi yhteiskunnan taholta jotenkin kohentaa samalla kun huolehditaan siitä, ettei meille pääse nykyistä suuremmassa määrin pesiytymään alipalkattujen markkinat.
Johannes
