Maailman pääuskonnot ovat tiedustelleet vuosituhansia samoja kysymyksiä: Mitä on ihminen? Mitä on maailma? Mitä on tuonpuoleisuus? Mitä on jumaluus, ja mikä tai kuka on Jumala? Islam, kristinusko, juutalaisuus, buddhismi ja hinduismi ovat luoneet tuhansia kertomuksia ja teorioita perustaen todellisiin, muutettuihin tai kokonaan keksittyihin historian tapahtumiin, elämän yleiseen havainnointiin, yksilöihmisen psykologiaan, profeettojen ja "pyhien miesten" näkyihin ja runollisiin julistuksiin ja eri uskontojen piirissä vaikuttaneiden viisaiden analyyttisiin pohdintoihin. Tieto, usko, pelko, rohkeus, visiot ja uudistusmielisyys, perimätieto ja kuulopuheet, ikivanhat riitit ja uudet sovellutukset kietoutuvat kokonaan tai vaivoin erottamattomaksi maailmanuskontojen lankavyyhdiksi.
Mihin uskonnot ovat sitten vastanneet? Laajimmalla tavalla siihen mitä uskonnoissa tavallisesti kysytään eli millainen ajattelu- ja uskomustapa liittyy uskontoon kuin uskontoon. Uskontojen parissa haluamme päästä perille tai saada vakuutuksen omasta menneisyydestämme ja tulevaisuudestamme, maailman fundamentaalisesta mielestä ja eksistentiaalisesta merkityksestä, ja tähän liitettyinä perustuksia moraalin hyvästä ja pahasta ja etiikan oikeasta ja väärästä, ja lopuksi erityisesti siitä millainen Olento on uskonnollisten tunteidemme ja uskonnollisten kaipauksiemme kohde.
Uskontoa on yritetty korvata monin tavoin eri yhteyksissä kahden- kolmensadan vuoden kuluessa. Ranskan vallankumous ei siihen kyennyt. Kommunismi ja ateistinen sosialismi ei sellaiseen yltänyt. Fasismi ja natsismi epäonnistuivat surkeasti. Ateistiselle uusliberalismille ei tule käymään sen onnekkaammin. Mikään uskonnon tarkastelu, joka lähtee "ateistisesta uskosta" eli luottamuksesta "ei-jumalan" olemassaoloon eli "kyllä-jumalan" olemattomuuteen, ei tyydytä uskonnollisten kysymysten esittämisen kaipausta. Sen on ymmärtänyt myös Putinin ajan Venäjä.
Uskonnolla on poistamaton tehtävä maailmassa. Uskontoa pois kampeavat ihmiset poistuvat aina lopulta "kuvioista" uskontojen sijasta. Ne, jotka vieroksuvat uskontoja, eivät osaa samaistua uskontojen esittämien kysymysten aiheisiin, koska he ovat vieraantuneet ihmiskunnan vanhoilta henkisiltä ja hengellisiltä juurilta.
MIKÄ USKONTO ON TOTUUS?
Yksi syy ateistin uskonnolliseen kodittomuuteen on ollut pitäytyminen uskontojen pintakerroksiin niiden syvyysrakenteen sijasta. Nämä ateistit, esimerkiksi diktaattorit Hitler, Lenin ja ehkä myös Stalin (ainakin joskus Stalin jollain tavalla uskoi,koska hän opiskeli ensin teologiaa) herkistyivät 1800- ja 1900-lukujen alun aatteelliselle pintavirtaukselle: poliittiselle ihmiskeskeisyydelle, poliittiselle "uskonnollisuudelle" ja kirkollista instituutiota korvaamaan nousseelle poliittiselle totalitarismille. Pintavirta vastasi valistusfilosofian, tieteen empirismin, evoluutioteorian ja rationalismin nousun muodostamia stereotypioita eri uskonnoista. Stereotypiat eivät tavoita olennaista paljon ajattelua, kokemista tai mietiskelyä edellyttävästä hengellisyyden "malmikerroksesta".
Olennainen eri uskonnoissa on samalla olennainen kaikille ihmisille maailmassa, koska kaikki uskonnot ovat syntyneet samassa viheriöivässä maailmassa eivätkä kukin luodollaan keskellä hyistä merta. Niin pitkään kuin ihmiset ovat vaeltaneet, keskenään puhuneet ja näytelleet, he ovat tuoneet yhteen myös tarinansa ja näkynsä, ja toisiinsa liittyen ne ovat jatkaneet matkaa kuten esimerkiksi buddhismi hinduismista tai islam juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Vastattuaan tavalla tai toisella rehellisesti uskonnollisiin kysymyksiin uskonto on tuottanut jotain totta, jotain täysin vilpitöntä ja jotain varmasti ihmisten ajatuksia selventävää ja tunteita jäsentävää.
Näin olennainen uskontojen totuudesta voi olla vain se, että kaikissa uskonnoissa on jotain absoluuttisesti totta, tai ainakin totta sen verran kuin ihminen voi ymmärtää suhteestaan Jumalaan, maailmaan, itseensä ja oikeuteen. Toisaalta jos kaikissa uskonnoissa on jotain täyttä totta, tai vähintään sellaisia tosiasioista, jotka saatamme tosiksi kuvitella ja jotka saatamme asettaa henkisen ankkuroitumisemme alustaksi, jokaisessa uskonnossa on myös asioita, jotka eivät ole totta tai ovat puolitotuuksia, tai ovat harhaa, kuvittelua tai jopa vahingollisia harhakäsityksiä.
Islam, kristinusko, juutalaisuus, buddhismi, hinduismi tai jokin muu uskonto ei ole sellaisenaan absoluuttisesti tosi eikä absoluuttisesti väärä. Tämä ajatus ei sellaisenaan kuulu 1900-luvun ns. suhteelliseen ajattelutapaan tai 2000-luvun postmodernismiin ja idealistiseen liberalismiin. Ajatus on vanhempi kuin aikakausi valistuksen filosofiasta alkaen. Tämän lähes ajattoman oivalluksen pohjalta on syntynyt luottamus ja ystävyys eri uskontoja edustavien yksilöiden välillä "ajasta aikaan".
TAISTELEVASTA ATEISMISTA JA TAISTELEVISTA USKONNOISTA POIS RAUHANAIKAAN
Aikamme on uskonnollisesti katsottuna äärimmäisen väkivaltainen. Se on aggressiivinen suoraan, välillisesti tai kyräilevällä, passiivis-aggressiivisella tavalla. Maailmassa löytyi ennen Hitlerin ja Mussolinin kaltaisia röykeitä ateisteja ja tavataan todennäköisesti edelleen ateisti-manipuloijia, jotka mielellään poistaisivat maailmasta kaikki uskonnot jos vain saisivat maailman diktaattorin valtakirjan. Ateismin pikku-hitlerit mekkaloivat kuka missäkin, jotkut yliopistomaailmassa, toiset puolueissa tai hajanaisissa nuorisoliikkeissä. He ovat elämänkatsomuksellisella tasolla "sairaita" ihmisiä.
Ikävä kyllä ajallemme tyypillinen aggressiivisuus on kietoutunut syvälle myös eri uskontojen äänekkäimpiin kannattajiin. Islam, kristinusko, hindulaisuus ja nykyään jopa buddhismi tuottavat mielipideympäristöjä, joissa keskeistä on taistelu oman uskonnon vaikutusvallan puolesta käyttäen hyväksi fyysistä tai henkistä väkivaltaa, fyysistä tai henkistä eristämistä ja jatkuvaa propagandan levitystä. Ääriajatteluun taipuvaiset yksilöt ja ryhmät eri uskonnoissa omaksuvat tästä mielipideympäristöstä - horisontistaan - vaarallisia, ihmisiä jakavia, turvattomuutta tuottavia ja köyhyyttä synnyttäviä ajatuksia ja suunnitelmia.
Jo antiikin Kreikassa tunnettiin "tuntemattoman jumalan" alttari. Kreikkalaiset olivat niin uskonnollista kansaa että halusivat huomioida heille vielä tuntemattoman jumalan. Juutalaisuudessa, sen korkeassa kehitysmuodossa, Jumalalla ei ole ollenkaan nimeä, vain olemassaoloon viittaava verbi, josta tuli samalla substantiivi. "Minä olen" teki niin ja toimi näin ja otti joskus myös yksilöihmiseen yhteyttä. Kristinuskossa viitataan usein "Herraan" tai "Jumalaan" ja näissäkään ilmaisuissa ei esiinny erisnimeä. Koen sellaisen lähestymistavan todellisen Jumalan todellisen kunnioittamisen alkupisteeksi.
Maailmamme sairastaa riitaisuutta sekä erilaisuuksien osoittamista ja erilaisuuden tuomitsemista. Ateistit ja eri uskontojen uskovaiset tuijottavat eroavuuksiin ja haluavat muuttaa ihmiskuntaa yrittämällä kukin omalla tahollaan nostaa oman asiansa muita korkeampana totuutena esille ja koettamalla käännyttää toisia palvelemaan sitä pohjaa, jolle on itse "vihkiytynyt". Parempi olisi katsoa tarkasti maailman eri uskontoja ja ateismia edustavia ihmisiä yhdistäviin siteisiin. Yhteyden aiheet ovat eroavaisuuksien aiheita ensisijaisempia rauhaa, rinnakkaiseloa ja totuutta itseään ajateltaessa.
Johannes
(5.7.2015)
(5.7.2015)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti