Peruskoulun luokanopettaja, tietokirjailija Timo Jantunen puntaroi Aamulehden ”Alakerrassa” (AL 28.10.2011) miksi lapsen ”kyselevä mieli” haihtuu lapsesta koulussa Jantusen mukaan koulunsa aloittava lapsi on aidosti utelias mutta tietopaljous rupeaa koettelemaan nuoren oppilaan sopeutumiskykyä. Opetus ja vastaanottava mieli eivät kohtaa. Lapsen leikkivä, kokeileva luonteenlaatu ja kiinnostus oppimiseen tyrehtyvät. Mihin koulu pyrkii? ”Onko tavoitteenamme kyselevä ja etsivä ihminen vai tiedolla täytetty suorittaja?” Ovatko opetustuokiot ”hengittäviä”, opetettavan omille elämyksille tilaa antavia?
Jantusta ei kirjoituksessa järin huolestuta opetuksessa ns. tottelemattomat lapset. Hänen mukaansa on luonnollista, ettei osa oppilaista ole kiinnostunut ”kirjanoppineisuudesta”. Osa nuoren alisuoriutuneisuudesta voi olla selitettävissä sillä, ettei lapsi aikanaan sopeutunut tietopainotteiseen opetukseen. Hän omaksuu kavereiltaan, televisiosta, peleistä ja internetistä mielikuvitukseensa ja elämysmaailmaansa paremmin istuvaa sisältöä. Alisuorittavasta nuoresta voi kasvaa yhteiskunnassa alati paikkaansa etsivä aikuinen, joka fantasiahakuisuuttaan, turhautuneisuuttaan, ja masentuneisuuttaan on altis käyttämään laittomia huumeita ja alkoholia päihtymyskeskeisesti. Koululaitoksessa ja yhteiskunnassa pitäisi olla käyttöä erityisluovuudelle, joka on usein muuta kuin opetussuunnitelman mukaisessa järjestyksessä esiintyvää. Jantunen kysyy voisivatko taideaineet auttaa tietopuolisen sisällön omaksumista. Juuri näiden luovien mutta tasapäistävään opetukseen sopeutumattomien lasten kohdalla tiedon, taidon ja estetiikan yhdistäminen saattaisi hyvinkin tukea lasta löytämään koulutuksen kuluessa oman oppivan itsensä ja myöhemmin paikkansa yhteiskunnassa.
Jantusta ei kirjoituksessa järin huolestuta opetuksessa ns. tottelemattomat lapset. Hänen mukaansa on luonnollista, ettei osa oppilaista ole kiinnostunut ”kirjanoppineisuudesta”. Osa nuoren alisuoriutuneisuudesta voi olla selitettävissä sillä, ettei lapsi aikanaan sopeutunut tietopainotteiseen opetukseen. Hän omaksuu kavereiltaan, televisiosta, peleistä ja internetistä mielikuvitukseensa ja elämysmaailmaansa paremmin istuvaa sisältöä. Alisuorittavasta nuoresta voi kasvaa yhteiskunnassa alati paikkaansa etsivä aikuinen, joka fantasiahakuisuuttaan, turhautuneisuuttaan, ja masentuneisuuttaan on altis käyttämään laittomia huumeita ja alkoholia päihtymyskeskeisesti. Koululaitoksessa ja yhteiskunnassa pitäisi olla käyttöä erityisluovuudelle, joka on usein muuta kuin opetussuunnitelman mukaisessa järjestyksessä esiintyvää. Jantunen kysyy voisivatko taideaineet auttaa tietopuolisen sisällön omaksumista. Juuri näiden luovien mutta tasapäistävään opetukseen sopeutumattomien lasten kohdalla tiedon, taidon ja estetiikan yhdistäminen saattaisi hyvinkin tukea lasta löytämään koulutuksen kuluessa oman oppivan itsensä ja myöhemmin paikkansa yhteiskunnassa.
Yhteiskunta ei kumminkaan ole sellainen, että jokaisen sopii opiskella ja tehdä työtä milloin huvittaa. Liian itsekeskeinen ja omahyväinen nuori ei pärjää työelämässä, ihmissuhteissa eikä hänestä kehity hyvää roolimallia isänä tai äitinä omille lapsilleen.
Sopeutumattomuus voi siis olla myös vakava merkki turvallisten rajojen puuttumisesta kotona ja koulussa. Luovuuteen rohkaisusta ei ole hyötyä, jos lapsen ensisijainen ongelma ei ole oman luovuuden tukahduttamisessa vaan käyttäytymisen säätelemisessä eli luonteensa hiomisessa. Rajattomasta lapsesta kehittyy rajaton nuori ja kypsymätön aikuinen. Kunnioituksen, rajojen ja itsehillinnän puute leimaavat hänen käyttäytymistään, usein myös päihdetottumuksiaan. Koulun tulisi kyetä tunnistamaan ero tukahdutetun luovuuden ja rajattomuuden välillä ja auttamaan ajoissa kumpaakin tyyppiä edustavaa oppilasta. Kummassakin tapauksessa liian tietopuolinen opetus kumminkin turhauttaa oppilaan.
Koulun alkaessa ero leikin ja työn välillä kasvaa kai liian nopeasti. Koulun ei tarvitse omaksua leikkikoulun ominaisuutta, mutta sopii miettiä miten Jantusen kysymykseen opetustilanten kasvattamiseksi kokonaisvaltaisemmaksi nykyisestä mallista voitaisiin yhteiskunnassa vastata. Tulisiko lapsia esimerkiksi viedä nykyistä enemmän koulusta ulkomaailmaan, tapaamaan eri ammattien edustajia, sairaita, vammaisia, ja osallistumaan vaikkapa päiväksi maatalon toimintaan? Kehittäisikö se enemmän mielikuvitusta, luovuutta ja sosiaalista älykkyyttä kuin opettajan hyvää tarkoittava ”paasaus” luokan edessä ja musteelta tuoksuvat kirjat ja välkkyvä telkku?
Sopeutumattomuus voi siis olla myös vakava merkki turvallisten rajojen puuttumisesta kotona ja koulussa. Luovuuteen rohkaisusta ei ole hyötyä, jos lapsen ensisijainen ongelma ei ole oman luovuuden tukahduttamisessa vaan käyttäytymisen säätelemisessä eli luonteensa hiomisessa. Rajattomasta lapsesta kehittyy rajaton nuori ja kypsymätön aikuinen. Kunnioituksen, rajojen ja itsehillinnän puute leimaavat hänen käyttäytymistään, usein myös päihdetottumuksiaan. Koulun tulisi kyetä tunnistamaan ero tukahdutetun luovuuden ja rajattomuuden välillä ja auttamaan ajoissa kumpaakin tyyppiä edustavaa oppilasta. Kummassakin tapauksessa liian tietopuolinen opetus kumminkin turhauttaa oppilaan.
Koulun alkaessa ero leikin ja työn välillä kasvaa kai liian nopeasti. Koulun ei tarvitse omaksua leikkikoulun ominaisuutta, mutta sopii miettiä miten Jantusen kysymykseen opetustilanten kasvattamiseksi kokonaisvaltaisemmaksi nykyisestä mallista voitaisiin yhteiskunnassa vastata. Tulisiko lapsia esimerkiksi viedä nykyistä enemmän koulusta ulkomaailmaan, tapaamaan eri ammattien edustajia, sairaita, vammaisia, ja osallistumaan vaikkapa päiväksi maatalon toimintaan? Kehittäisikö se enemmän mielikuvitusta, luovuutta ja sosiaalista älykkyyttä kuin opettajan hyvää tarkoittava ”paasaus” luokan edessä ja musteelta tuoksuvat kirjat ja välkkyvä telkku?
Johannes
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti