Päättelemmekö joskus kristillisessä Suomessa, että muslimi, juutalainen tai hindu voi olla uskontonsa sisällä kiihkouskovainen? Suuri osa meistä epäilemättä päätyy ajattelemaan siten, koska uutiset maailmalta ja historiantieto tukevat tätä käsitystä. Olemmeko sitten itse, kristillisen uskonnon keskellä, osaksi uskonnollisesti kiihkouskoista väkeä? Siihenkin on varmaan pakko vastata myönteisesti. Löydämme esimerkkejä toisuskoisten vainoamisen laajasta repertuaarista alkaen vähättelystä ja lievästä eristämisestä ja päätyen omaisuuden tuhoamiseen, hakkaamiseen, tappamiseen ja kuoliaaksi kiduttamiseen. Historian kuluessa kristityt ovat julmasti surmanneet juutalaisia, muslimeita ja omia ns. toisuskoisia, protestantit katolisia ja katoliset protestantteja ja protestantit esim. baptisteja. Vähäisemmästä vainosta on niin runsaasti esimerkkejä, ettei mikään sellainen erityisesti nouse silmään. Nykyajan voimakkaita vainoilmiöitä ovat muutamien kristillisten yhteisöjen aborttiklinikoita vastaan tehdyt väkivaltaiset iskut ja erään yhdysvaltalaisen baptistiseurakunnan kampanja ”Jumala vihaa Amerikkaa” monien Jumalan vihan sovellutuksineen, joilla mm. hautajaisia on häiritty. Tarkennettakoon kumminkin, ettei seurakunnan tyyli edusta tyypillistä baptistiseurakunnan toimintaa. Lievemmässä määrin kiihkouskoisuutta osoittaa esim. jehovantodistajien ja lestadiolaisten tunnettu tapa (seurakuntakuri) eristää jopa sukulaisten kesken henkilöitä keskuudessaan. Tosin myös monet muut yhteisöt voivat keinolla tai toisella eristää jäseniään.
Mikä on kiihkosuskoisuuden ”resepti” eli mistä aineksista se kootaan? Voimmeko päästä tästä selville erittelemällä kiihkouskoisuudessa esiintyviä käyttäytymisen yksityiskohtia? Mitä ei siis voida kuvitella puuttuvan kiihkouskoisuudesta, että se näyttäytyisi juuri omanlaisenaan? Normaalista sosiaalisesta elämästä jyrkästi poikkeava tapa ymmärtää totuus on ensimmäinen piirre. Kiihkouskoisuudessa totuuteen mielletty absoluuttisuus ylittää aina sopivuuden rajat ihmisten kesken. Toisena piirteenä voisi olla epätavallinen myötätunnottomuus. Jos ihmisellä on empaattinen luonne, hän ei edes totuutensa vuoksi aiheuta muille voimakasta kärsimystä. Kiihkouskoinen puolestaan mieltää sellaisen myötätunnon heikkouteen ja pehmeyteen kuuluvaksi. Kostonhimoiset luonteenpiirteet ovat kolmas piirre. Kiihkouskoisuudessa henkilö ei useinkaan ollenkaan kärsi oman oikeassaolemisensa torjumista ja hän voi kostaa joko uhkaamalla Jumalan tuomiolla, yleensä helvetillä tai jollain välittömällä kostotoimenpiteellä, tai hän voi kestää periaatteessa torjumista, mutta häntä on varhemmin kohdeltu niin kaltoin, että hän tajuamattaan kostaa uskonnon kautta sokeasti syyttömille kärsimäänsä pahaa. Myös erityinen vallanhalu kuulunee mukaan. Kiihkouskoinen pyrkii asemaan, jossa hän voi hallita toista ihmistä vähintään uskonnon ja moraalin alueella, mikä ei ole itse asiassa vähän. Toisaalta, viidentenä piirteenä, kiihkouskoisten kesken yleisesti seurataan jotain ns. karismaattista johtajaa, joka nostetaan muiden yläpuolelle ja jonka virheitä ei haluta nähdä tai ne selitetään parhain päin. Kiihkouskoisuutta ei ylipäänsä voi esiintyä ilman iskujoukkoa. Jopa erakoitunut kiihkouskoinen kuvittelee, että hänen kaltaisiaan on maailmassa tosiasiassa useita ja he muodostavat oman erityisryhmän. Voimakas temperamentti, ”draivi”, ei ole taas kiihkouskoisuutta, koska paljon enemmän pahaa voidaan saada kylmällä ja laskelmoivalla ”tuhonapin” painalluksella. Kiihkouskoinen liike voi kumminkin valjastaa voimakkaan temperamentin palvelemaan agitaatiota. Usein kiihkouskoisuuden koordinoija on narsistinen, jopa vallan psykopaattinen persoonallisuus, ja itse asiassa narsismin piirteet sointuvat kiihkouskoisuuden omiin piirteisiin.
Kiihkouskoisen vastakohta on kristinuskon piirissä henkilö, joka on joka suhteessa päinvastainen mutta pysyy kristinuskon dilemman sisällä. Häneen pätee Paavalin Korinttolaiskirjeessä esittämä rakkauden määritelmä: rakkaus on pitkämielinen ja lempeä, ei kadehdi, ei kerskaa eikä pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu eikä muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä. Henkilön, johon nämä piirteet liittyvät, on mahdotonta tai hyvin vaikea esiintyä tai ylipäänsä olla kiihkouskoinen. Hän ei ole myöskään johtajien vietävissä eikä joukon manipuloitavissa. Hänen kaikki sisäinen voimansa lähtee Jumalasta ja perustuu kahdenkeskiseen rukouselämään, viipymiseen Jumalan itsensä edessä. Tämä ominaisuus oli voimakkainta UT:ssa Jeesuksessa, joka vetäytyi säännöllisesti muista erilleen rukoilemaan ja myös paastoamaan. Jeesus saarnasi voimakkaasti ja häneltä löytyi vahvaa temperamenttia, mutta hän ei pyrkinyt väkisin Messiaan asemaan eikä koettanut luoda väkipakolla Jumalan valtakuntaa liittoutumalla esim. ns. kiivailijoiden kanssa. Jeesus jätti valinnan kuuljoille eikä koskaan vainonnut muita. Hän ei mennyt mukaan opetuslapsiensa inhimillisiin valtapyrintöihin eikä monopolisoinut asiaansa vain opetuslapsiin tai vähätellyt niitä, jotka eivät jostain syystä halunneet liittyä Jeesuksen ydinpiirin ympärille. Rakkaus ei koskaan katoa eikä Jeesuksen sanoma, mutta kaikki uskonkiihkoisuus aikanaan häviää ja jokainen uskonkiihkoisuutta palveleva teko ja sana on täynnä vain Kristuksen ruumiin kuollutta kudosta. Silti kiihkouskoisuus on aina ollut ja tulee olemaan houkutus uskovaisille kuuluivatpa he mihin seurakuntaan tahansa, houkutus, joka on mielekästä tiedostaa.
Johannes & Sinikka
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti