Arvot ja uskonnonopetus

Foto: Deneb

Sanotaan: "Meitä on moneen junaan, ja kaikki eivät löydä edes asemalle." Minusta tuntuu, että arvoskekustelussa junan, kiskojen ja aseman ymmärtäminen on ylipäänsä jokin lähes mahdoton tehtävä.

1) Teesi

”Arvoilla täytyy olla jokin kiinnityspinta, eivät ne voi ilmassa kellua.”

Lapuan piispa Simo Peura uskonnonopetuksesta. Pohjalainen/Aamulehti 13.7.-12.

2) Erittely

Oikeata ja väärää mittaavat määrätyssä mittausjärjestyksessä tapa, normi ja arvo. Esimerkki: Oikeasta tavasta käyttää autoa siirrytään yleisesti hyväksyttyyn normiin kiinnittää turvavyö ja lopuksi arvoon elämän suuresta merkityksestä. Mitä abstraktimpi oikean ja väärän käyttöyhteys on, sitä enemmän se tavallisesti liittyy arvoon, mutta arvon käyttöyhteys on aina vain abstrakti. Kun puhutaan, että jollain asialla on – siis juuri oikean ja väärän viitekehyksessä – arvoa, viitataan samalla asiaa itseään korkeampaan suhteeseen. Esimerkki: elämällä on arvo, koska se on ainutlaatuinen ja harvinainen ilmiö (luonnontieteellinen perusta), tai koska se on elämän luoneen Jumalan työn ilmaus tai koska Raamattu kieltää tappamasta (uskonnollinen perusta). Näin on samalla esitetty arvon päätepiste etiikassa. Arvojen korkein taso on itseisarvo eli arvo, joka ei ole arvokas vain jotain hyvää käyttöä varten vaan arvokas itsessään ilman muuta välitöntä tai välinehyötyä arvon kannattajalle.

Tavan kiinnityspinta on yksilöä ohjaava käyttäytymismalli. Tapa voi olla hyvä, huono tai siltä väliltä. Tavan oikeudellisuus on usein kiistanalainen eri tilanteissa. Siksi käytetään tavallisesti eri tapoja eri tilanteissa. Esimerkki: Ihminen auttaa rahapulaan joutunutta ystäväänsä mutta ei kadulla rahaa kerjäävää romanialaista. Tavan valinta pohjautuu eri perustoille, kuten yleiseen mielipiteeseen, oman viiteryhmän tottumuksille, tai erityisesti tunteeseen (tunneihmiset) tai paljolti järkeen ja analysointiin (järki-ihmiset). Tapoja, ja niitä astetta korkeammalla tasolla olevat normit, ovat postmodernissa Suomessa suuresti vaihtelevia. Arvojen puolella havaitaan tätä suurempaa yhteneväisyyttä. Arvoja voidaan asettaa keskenään moneen järjestykseen mutta lopulta suurin osa ihmisistä arvostaa korkeimmalle sijalle terveyden, perheen, ystävät ja hyvät harrastukset. Näiden arvojen ns. kiinnityspinta on suoraan henkilön välittömässä elämässä, hänen ns. situationaalisuudessaan. Arvot voivat myös muuttua. Esimerkki: Huume- tai päihdeongelmainen ihminen kokee ensin arvokkaaksi nauttia, pitää hauskaa ja vältellä  vapautta rajoittavia vastuusuhteita. Päästyään irti huumeista muut arvot ovat ajaneet päihtymyshakuisen ja irrallisen elämäntavan ohitse.

Itseisarvot ovat alue, jossa arvon kiinnityspinta on arvoista haurain ja abstraktein. Mikä ja millä perustein on niin tärkeätä itsessään, että se ajaa ohitse jopa itsesäilytysvaiston? Altruistinen toiminta 1900- luvulla on pohjautunut neljään pääaatteeseen: kommunismiin ja sosialismiin, natsismiin ja fasismiin, vapauden ja tasa-arvon humanistiseen aateperintöön alkaen valistuksen ajasta, ja uskontoon (esim. kristinusko, islam, ja juutalaisuus). Postmodernissa yhteiskunnassa juuri itseisarvojen kiinnityspinta on käynyt ja on ilmeisesti edelleen käymässä entistä kapeammaksi. Pääaatteemme ovat kokeneet  arvon menetystä islamia lukuunottamatta.

3) Johtopäätös

Arvot eivät ole silti tosiasiassa mihinkään hävinneet eivätkä tavat kadonneet, mutta arvoja arvollistetaan monella tavoin ja yhden hyvä tapa voi merkitä toiselle huonoa tapaa. Piispa Simo Peura kenties ajattelee, että koulujen uskonnonopetus vahvistaa arvopohjaa juuri itseisarvojen suuntaan, sillä  itseisarvot ovat kaiketi menettäneet eniten sijaa nykymaailmassa mutta erityisesti Euroopassa. Kun arvoja asetetaan moneen järjestykseen ja kun järjestys on muuttuvaista, ihmisiä ohjaa käytännön arvovalinnoissa pitkälti itsekkyys ja oma etu, kasvojen menettämisen pelko ja huoli ajautumisesta tärkeiden sidosryhmien ulkopuolelle. Riittääkö ns. arvopelaaminen yhteiskunnan arvopohjan perustaksi?

Yhteiskunnalla on edessään tulevaisuutta koskevia suuria muutoksia ja sosiaalisen elämän haasteita. Miten selvitä energiapulan ja ilmastomuutoksen ja uusien ”kansainvaellusten” tuomista rasituksista? Miten hoidamme inhimillisellä tavalla vanhukset ja sairaat, kun suuret ikäryhmät kypsyvät hoitoasteelle? Kuinka Suomi huolehtii oikeudenmukaisella tavalla maaseudustaan? Miten Suomi hoitaa ihmisoikeuskysymyksiin puuttumisen esim. tilanteessa, jossa ihmisoikeuksia  rikkonut Kiina on suuri taloudellinen voimatekijä? Näiden ja muiden samankaltaisten kysymysten arvollisiin linjauksiin eivät riitä varsin suhteelliset tavat, normit ja länsimaiset arvot.

Myös yksilön elämässä on ruohonjuuritasolla runsaasti valintoja, joissa edellytetään nykyistä enemmän itseisarvojen ymmärtämistä ja sisäistämistä. Mikä estää ihmistä irstailemasta ja särkemästä perheitä, pettämästä, varastamasta, valehtelemasta, lusmuilemasta, ja mikä estää häntä ryyppäämästä ja sekaantumasta huumeisiin? Mikä estää koulumurhat, joukkomurhat ja kiduttamiset? Se, että ihmisellä on eräitä tärkeitä itseisarvoja, joita seuraten hän pääsee vaikean tilanteen ylitse, kun elämässä tulee vastaan houkutuksia ja kiusauksia, pettymyksiä, petollisuutta, väkivaltaa ja rakkaudettomuutta.

Itseisarvot eivät esiinny kiinnityspinnoitta. Uskonnon opettaminen on parhaimmillaan lapsen ja nuoren ohjaamista egosentrisyyttä suurempaan arvoyhteyteen. Länsimaissa on mielestäni luontevaa opettaa laajasti kristinuskosta, koska tietylle uskonnolle uskontoihin liittyvät arvot aina liittyvät, ja koska islamin vahvistaminen maassamme ei varmaankaan ole kansan yleinen tahto. Etiikkaa voidaan tietenkin opettaa myös elämänkatsomusopin ja koulufilosofian avulla. On silti pidettävä mielessä, ettei elämänkatsomusopin tai filosofian opetuksella ole arvoihin vaikuttavaa voimakasta, itseisarvoja tuottavaa merkitystä ilman uskoa ja luottamausta sen ideologiseen viitekehykseen. Emme siis voi palauttaa vain filosofiaa opettamalla uskoa valistuksen ajan ja humanismin arvoihin, jos yhteiskunnassamme – sen todellisessa elämässä – humanismi on vain yksilön egosentrisyyden tai määrättyjen poliittisten puolueiden itsekkäiden pyrintöjen naamioverkko. Tällä hetkellä vain kristinusko ja islam ovat Euroopassa vielä riittävän elinvoimaisia kyetäkseen luomaan ympärilleen itseisarvoihin liittyvää henkisyyttä jopa postmodernissa maailmassa. Luonnontieteellinen katsomus esim. elämän suuresta arvosta harvinaisuuteen pohjautuen on itseisarvokeskustelussa hatara. Siitä ei voida esim. johtaa mikä elämä on toista ensisijaisempaa arvollisessa mielessä.

Uskonnonopetusta vastustavilla tahoilla ei ole tuoda uskonnon tilalle mitään yhtä voimakasta kysymyksen arvollisessa merkityksessä. He siis kritisoivat opetusta, jonka älyllistä ja filosofista merkitystä he eivät entuudestaan riittävästi ymmärrä. Tietämättömyys saa heidät  jakamaan tietojaan.

Johannes