Pedofiia ja kristillinen moraali

Taideteos kunnioittaa Turkin armenialaisvainoissa kärsineitä ja menehtyneitä kristittyjä tyttöjä ja naisia. Foto: Internet

Tytöt ja naiset, joskus myös pojat, ovat aina kokeneet kidutusta ja seksuaalista väkivaltaa sotien ja kansanmurhien yhteydessä. Nämä uhrit ovat olleet karmeita lukuja ihmiskunnan historiassa. Suurten mullistusten varjoon, ikään kuin "vähäisimpinä rikoksina", jää ikävä kyllä normaaleissa yhteiskuntaolosuhteissa tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kirjoituksessani en käsittele islamin ja pedofilian suhdetta, jota usealla taholla jo on käsitelty. Keskityn tunnustavien kristittyjen parissa ilmenevään pedofiliaan .



Seurasin  (24.5.-12) toimittaja Susanna Päivärinnan ajankohtaisohjelmaa, jossa keskustelivat luterilaisen kirkon piirissä toimivan uskonnollisen yhteisön keski-ikäinen johtohenkilö, uhri ja muutama muu aiheen ympäriltä.


Yhdyskunnan "puhemies" korosti ripin - myös maallikon antaman - pyhyyttä ja rippisalaisuuden ehdottomutta. Uhrin mielestä tämän liikkeen keskellä ahdisti elää eikä omista kokemuksista ollut mahdollista kunnolla puhua, koska tässä yhteisössä ongelman selvittely lähtee "evankeliumista". Katsotaan yleisesti, että uhrin pitää antaa anteeksi, ettei "vedä syntiä julkisesti päälleen". Topakka perheenäiti totesi silloin, että on kieroutunutta suunnata huomio uhrin antamaan anteeksiantoon. Kun pedofiili iskee, tapahtuma on aina ensisijaisesti poliisiasia. "Putkaan saa kyllä papinkin ripittämään", nainen huomautti. Yhdyskunnan johtohenkilö sanoi taas ajattelevansa tekijää miten hänet voisi luotsata oikein elämään.

Olen törmännyt ennenkin käsitykseen, että kun pedofiili ns. tekee parannusta - jäätyään kiinni - ja katuu tai jättää elämänsä Jeesukselle, pitäisi lapsen ja aviopuolison "antaa anteeksi" ja tarjota mahdollisuus uuteen elämään. Ellei niin tapahdu ja mies jää ns. ulkoruokintaan, voidaan syyllistään uhri tai vaimo (usein molemmat ovat omalla tavallaan uhreja). Syyllistäminen saattaa johtaa sanktioihin.

Minusta on törkeätä miten joissakin uskovaispiireissä suhtaudutaan välillä jopa lepsusti pedofiliaan ja insestiin. Tupakasta, viinasta, pornosta, huumeista ja muusta saarnataan, jopa seurakuntaporttikieltoja jaellaan, mutta kun on kysymys lapseen kohdistuvasta seksiteosta ollaan joskus valitettavan hillittyjä ja armeliaita.


Jospa jokainen ihminen - joka nyt on pedofiili ja sukurutsaaja - vain joisi viinaa seksihimonsa tyydyttämisen sijasta, mutta ei tekisi mitään pahaa lapselle tai alaikäiselle nuorelle tytölle tai pojalle. Pedofiili on lapsenturmelija. Hänessä asuu kuvainnollisti piru, joka täytyy karkottaa.

On ajateltava erityisesti ja ensisijaisesti uhria ja tehtävä kaikki mahdollinen sen eteen, että hyväksikäyttö loppuu välittömästi. On ajateltava myös lainkuuliaisuutta ja Suomen lakia, joka on seurakuntakäytäntöjen yläpuolella. Emme voi puhua Jumalan rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, jos samalla emme todella rakasta lapsiamme ja pidä lakia yläpuolellamme asioissa, jotka ovat selvästi rikollisuuden piiriin kuuluvia. Vain tämä perheenäiti uskalsi pitää näkökulmaa niin esillä, että jopa Päivärinta katsoi aiheelliseksi kerran toppuutella - yksikin peruutus on liikaa, kun "takapuskurin" edessä odottaa lapsi.

En pidä pedofiiliä ja insestivanhempaa aivan tavallisena persoonana. He ovat pohjimmiltaan häiriintyneitä, vaarallisia, piittaamattomia lapsen suojarajoista. He tarvitsevat ensiksi poliisia, sitten sosiaalityöntekijää ja tämän jälkeen pappia, jotta heillä olisi jokin suora perspektiivi käsitellä syntiään papin edessä. Sittenkään he eivät toivu kuin korkeintaan pitkän terapian avulla. Jotkut heistä eivät tämän jälkeenkään.

Perheenäidin mielestä insestin ja pedofilian harjoittaja ei ole oikea uskovainen ja kristitty. Uhri ei ollut samaa mieltä. Miksi uhrien täytyy aina vain ymmärtää ja jatkaa uhrautumistaan? Pedofiilin kristillisyys on varmaan parhaimmillaankin hauras rakenne ihmisen persoonallisuudessa. Lapseen sekaantuja on tekoa tehdessään lähinnä outo peto, omien pimeiden voimiensa temmellyskenttä. Kristillisyys ei ole häneen syvälle juurtunut vaan on jäänyt ohueksi kuoreksi. Pappia, niin myös maallikkoveljeä, tarvitaan siihen, että usko juurtuisi pedofiiliin ja muuttaisi hänen turmeltuneen tapansa käyttää muita ihmisiä kuin esineitä kieroutuneiden tarpeidensa tyydyttämiseksi.

"Mitä tulee rippisalaisuuteen, ei kirkkolain mukaan maallikoilla ole mitään oikeutta sellaista vaatia", nuori pappismies sanoi keskustelun kuluessa.  Minulla on ollut aikaisemmassa sosiaalityöntekijän työssäni lain asettama velvollisuus tehdä tarvittaessa lastensuojeluilmoitus.


En todellakaan jaksa käsittää miksi edes pappien tulisi olla tässä lain yläpuolella. On varmasti oikein etsiä Jumalaa, pappeja, ja pyytää synninpäästöä. Mutta on yhtä oikein ottaa vastaan rangaistus pedofilian kaltaisesta rikoksesta. Kun sen ymmärtää - ja todellisen kristityn tavoin - ottaa mielellään vastaan poliisin tai sosiaalityöntekijän käynnin, ja lähtee sitten pitkäkestoiseen terapiaan.

Johannes


(Muok. 1.1.2014, 13.12.2016)