Politiikan pääkallokelit

                                              Kielitieteilijä ja filosofi Erik Ahlman

Filosofialle on varmaankin ollut jossain suhteessa vahingollista Martin Heideggerin natsipuoluejäsenyys ja suomalaisen Erik Ahlmanin saksalaismyönteisyys 2. maailmansodan aikana. Miten on mahdollista etteivät nämä nerot ajattelijat aikanaan varoittaneet maailmaan natsien ideologian vaaroista? Selvät vaaran merkit olivat esillä.

Kaikkia politiikan kentän psykopaatteja yhdistää vallanhalu, jolloin tapa osoittaa valtaa tai ottaa vallankäyttöä vastaan saattaa liittää ilmiön kuoleman viettiin eli thanatokseen. Esimerkiksi Adolf Hitlerin persoonallisuutta ei voida pitää sosiaalisesti mielekkäänä aikakautensakaan yleisissä olosuhteissa eikä hänessä määrätyn esteettisen tajun ja kasvatukseen tähtäävän itsekurin lisäksi voida keksiä kantavimpia rakenteita humanismiin. Hitlerin kova ihmiskäsitys ja ns. terveiden arjalaisten ihaileminen ja yleensä ruumiinkulttuuri eivät tosin olisi olleet vallan vieraita asioita Kreikassakaan. Politiikan psykopaateissa esiintyy siis jokin muukin piirre kuin vain kuolemakeskeisyys ja lyhyen tähtäimen omanvoitonpyynti. Heissä on myös heikko elämävietti, jonka vastavoima luo psykopaattipoliitikon erilaiset idealistiset yhteiskuntaunelmat.

Natsi-Saksassa harjoitettu kehitysvammaisten, eräiden epilektikoiden ja psykiatrisesti sairaiden ihmisten todistettu tuhoaminen asettuu praktisesti samaan linjaan monien politiikan psykopaattien perinnön kanssa. Hitlerin persoonallisuus kuvasti juuri oman aikakautensa militaristisia ja erityisesti autoritaarisia aineksia mutta siinä on täytynyt olla mukana  myös jokin psykopaattinen juonne.

Hitlerin persoonallisuudessa yhtyivät osaksi ankeasta lapsuudenkodista johtunut patologinen psykopatia ja hyvin harvinainen kyky suggeroida suuria massoja välineeksi. Se, että Hitler oli toisaalta ideologi (yhteiskunnallinen ajattelija, kasvissyöjä jne.) ja kulutti oman elämänsä Napoleonin ja yleensä suurmiehen tavoin aatteelleen, jää ainakin omasta mielestäni kevyeksi sen rinnalla miten hän uhrasi muita aatteidensa eteen. Hitlerillä oli eräitä hyviä tavoitteita, mutta hänen oma persoonallisuutensa vääristi sitä maailmaa, jota hän halusi toisaalta parantaa.

Hitler ei arvostanut johdonmukaisella tavalla koteja, koska hän särki niitä ja hajotti ja tyhjensi kodit lapsista sotakentille tai keskitysleireihin; yhtään enempää hän ei palvellut uskontoa vaan asetti kirkon natsiaatteen käskyläiseksi ja käytännössä lähes korvasi jumalanpalvelusmenot hurmoksellisilla puhe- ja paraatitilaisuuksillaan; Saksan kansa ei saanut Hitleristä palvelijaansa, kansalainen Hitler tuhosi kansakuntaa fyysisesti, moraalisesti ja henkisesti palvellakseen omaa maailmankuvaansa oman itsensä ja Saksan kohdalla. Hitleriä kumarsivat erityisesti pelkurit, sietivät arat alistetut ja piestyt, ”palvoivat” ne, jotka laskivat saavansa osakseen muiden palvonnan hänen rinnallaan, ja salaa tai suoraan ihailivat ne, joille Hitler edusti subjektin tarvetta ottaa viimeinkin oma elämä ja maailma haltuun. Mitättömistä kerskailijoistakin, kiipijöistä, tunnekylmistä konnista ja heikoista, helposti johdateltavista ihmisistä sukeutui äkkiä tärkeä joukko. Epäilen, että hänen joukkoihinsa liittyneet ajattelijat ja tiedemiehet ja yleensä älymystö potivat enemmän rahapulaa ja kahlitsevaa pelkoa kuin romanttisia kuvitelmia Saksan ihmeellisestä roolista maailmanhistorian näyttämöllä.

Narsistiselle persoonallisuudelle tyypillisesti Hitler myös kiinnitti suurta huomiota ulkonäköönsä ja ulkonaiseen esiintymiseensä. Tiedetään, että hän otatti valokuvia Heinrich Hoffmannilla valitakseen teatterillisista poseerauksista itselleen edullisimpia malleja, joita hän ehkä hyödynsi propagandatilaisuuksissaan. Hän harjoitteli peilin ja valokuvien kautta miten esiintyisi Saksan kansalle mieluisana idolina. Sellaisen teatterimaisuuden luulisi pistävän erityisesti filosofin silmään.

Pelottavinta lienee Hitlerin väitetty nekrofiilisyys, kuolemasta, tuhosta ja hävittämisestä kiinnostuneisuus, sillä erityisesti tämä viitannee Thanatoksen valta-asemaan elämän- ja kuoleman vietin polariteetissa. Hitlerin arvoja koskee väistämättä sama huoli. Kuvastavatko ja edistävätkö ne juuri kuoleman valtaa? Silmiin pistävää on Hitlerin SS-miesten asepuvussa ilmenevät kuolemat merkit, pääkallo – joka on tosin kuoleman symbolina moniulotteinen, jopa viisauteen viittaava ja musta väritys, mikä toisaalta johtaa aprikoimaan esimerkiksi nykyisen ”metallimusiikin” ympärille ryhmittyneen musiikkikulttuurin motiiveita, musta väri ja kuoleman symbolit ovat heillekin keskeisiä.

Jälkiviisaus ilman opetusta on toisaalta turhaa. Opetuksena olkoon mielihyvin filosofien tehtävä toimia valtakunnan ”vartijoina”. Filosofia ei saa olla  yhteiskunnalliselta tehtävältään absoluuttisesti arvovapaa vyöhyke. Hitlerin Saksa ei noussut tyhjästä eikä thanatoksen limittyminen osaksi politiikkaa vaipunut hautaan hänen mukanaan. Voimme tutkia arvoja objektiivisuuteen tähdäten, mutta niiden sulkeistaminen pois käytännöllisestä yhteiskuntakeskustelusta on hyvin vahingollista,

Omassa maassamme käyvät arvot aina vain  yhä "kovemmiksi". Työttömien ja köyhien halveksunta, tunnekylmyys, torjunta, heitteillejättäminen, muut hoidon laiminlyönnit, kristillisten arvojen vähättely/mitätöinti, taiteen yksipuolistuminen ja älyllisen tason madaltuminen, ja väkivaltaviihteellä mässäily sointuvat juuri Thanatokseen. Kun karkeat, veltot, tietämättömät, kyyniset ihmiset osaavat vaivoin äänestää, lukea ja kirjoittaa, mutta viettävät tuntikausia väkivaltaviihdykkeiden ja päihteiden ja muiden neuroottisten riippuvuuksiensa äärellä, ihmettelen miten he onnistuvat tukemaan elämänvietin ja länsimaisen kulttuurimme parhaita saavutuksia: tervettä nationalismia, kotia ja perhettä, demokratiaa, lehdistön sananvapautta, henkevää taidetta, humanismia, hyvää sosiaalipolitiikkaa, ja arvotasolla kristinuskon voittoa aikanaan Euroopassa miekkalähetystyötä harjoittaneesta islamista ja magiasta ja vielä taikauskosta. Jos kansakunta rappeutuu henkisellä tasolla (kuten Saksa hävittyään maailmansodan ja kärsittyään tässä häpeää ja ajauduttuaan lopuksi syvään lamakauteen), se on sitä helpompi saalis politiikan psykopaateille.

Johannes