Politiikka on yhteisten yhteiskunnallisten asioiden hoitamista. Uskonto on yhteisten uskontokysymysten hoitamista. Kummatkin toimivat tahollaan hyvin tai huonosti, yhdessä esiintyessään aina vain huonosti. Poliittista uskontoa esiintyy ehkä kaikkialla maailmassa. Tavataan niin poliittista islamia kuin - kristinuskoa tai - hinduismia. Uskoisin löytyvän jopa poliittista buddhismia.
Politisoituneen uskonnon ja poliittisen uskonnonharjoittamisen päävirhe on se, että yksilö luodessaan omaa moraalimittapuutta suhteessa uskomuksiinsa ja hänen uskomuspiirinsä pyhiin teksteihin ryhtyy samalla ulkoistamaan uskontopohjaisia käsityksiä tapaan hoitaa yleisiä yhteiskunnallisia asioita. Samalla hän tuo oman uskontonsa ja samalla oman uskonnollisen aatteensa tuekseen, taistelijaksi, hävittäjäksi ja joskus myös häviäjäksi. Mahdollinen tappio on tuolloin erityisen karvas ja oma uskontoidentiteetti tuntuu olevan täysin uhattu. Tämä kaksinkertaistaa poliittisessa uskonnossa jo entuudestaan vaikuttanutta aggressiivista ja totalitaarista pyrkimystä levittää oma uskonto - ja erityisesti omasta uskosta käsin - koskemaan koko yhteiskunnan yleistä järjestystä ja toimintaa. Toisaalta, jos joku perustelee yhteiskunnallisia vaatimuksia uskonnolla (tai muulla, uskonnon kaltaisella vahvan aatemaailman omaavalla ideologialla), vastakkaisen vakaumuksen omaava henkilö rupeaa sitä herkästi vastustamaan jo omista ideologisista lähtökohdistaan käsin vaatimusta - vaikka esitys olisi itsessään järkevä.
Usko on henkilökohtainen "uskonmaailma". Itse ajattelen uskonnon arvojen ja normien olevan tarkoitettu yhden henkilön elämään kerrallaan. Ne omaksutaan ja pidetään syvällisimmillään vapaaehtoisesti. Niitä arvostetaan muun kuin ulkoisen pakon takia. Normeja ja ihanteita ei silti aina pidetä. Tämäkin on vapautta, vapautta saada ottaa johonkin uskon ja elämän ristiriitaan välimatkaa ja ehkä taas palata, palata joko vanhempana ja vahvempana tai jollain tavalla muuten viisastuneena kuvioihin uudelleen, Tällaista maailmaa ei voi toiselle sellaisenaan osoittaa eikä jakaa - puhumattakaan siitä, että se koetettaisiin väkipakolla muokata kaikkia sääteleväksi normistoksi.
Yhteiskunnallisissa kysymyksissä ei pidä edes yrittää johtaa omasta sydämestä uskon aatteen yleistyksiä joukoille. Jokaisella ihmisellä tulee olla olemassa omasta takaa perusteet yhteiskunnalliselle hyvälle ja oikean käyttäytymisen normeille ilman uskontoakin. Nämä perusteet on tuotava esille ja silloin niistä voidaan myös käydä uskonsotiin johtamatonta keskustelua yhteiskunnassa. Keskustelussa argumentti kohtaa vasta-argumentin ja enemmän lujat perusteet kuin vahvat metafyysiset uskomukset ratkaisevat lopputuloksen.
Yhteiskunnalle arvoja ja normeja opettava ja syöttävä luterilainen kansankirkkomme on yhtä politisoitunut kuin poliittinen islam. KD-puolue on näkyvin esimerkki suomalaisesta poliittisesta kristillisyydestä. Tällaisten mielipidevaikuttajien valtaa on syytä vähentää keskuudessamme. Vain poistamalla politiikkaa kristinuskosta voimme edellyttää islamin luopuvan runsaista poliittisista odotuksistaan ja eräistä - vaatimuksistaan. Meillä on ainakin silloin edes malli politiikan riisumiselle uskonnosta.
J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti