Sinikka: Kiihkoilijat tukevat ateismia

Sinikan pennasta:

Käämit koetuksella ... (Foto: Internet)

Ateistien joukossa on varmasti heitä, joita on ns. pahoinpidelty uskonnolla. Jos on lapsuudessa pakkosyötetty suurin piirtein vitsan kanssa tiettyä uskonkäsitystä, ei ihme jos aikuisena haluaa kääntää kokonaan kelkkansa, tai jos uskovaisten joukossa kokee, että on uskottava juuri tietyllä tavalla eikä koe sitä tapaa omakseen, saattaa lannistua ja ajattelee että okei, jos on uskottava noin eikä muuta vaihtoehtoa ole niin olkoon minun puolestani.

Usein saa ateistien tekstejä lukiessaan senkin vaikutelman, että kirjoittajat uskovat Jumalaan mutta vihaavat häntä ja siksi kieltävät uskovansa. Mistä sitten tuo viha? Miksi vihataan hyvyyttä ja rakkautta? Siinäpä se, ettei Raamattu eivätkä uskovaiset useinkaan anna kuvaa Jumalasta, joka on hyvä ja rakastaa ihmisiä. Ateistit tuntevat hyvin Raamatun, ja sieltä kyllä löytyy vastenmielisiä kuvauksia Jumalasta. En tunne ketään ateistia, mutta mielelläni kysyisin heiltä millainen on se Jumala johon he eivät usko, ja luulenpa että jokaisessa tapauksessa voisin vastata etten minäkään usko sellaiseen Jumalaan.

Muistan vuosia sitten lukeneeni ja kuulleeni henkilöstä, jonka nimeä en nyt enää muista, mutta tämä tyyppi kertoi eräässä tv-ohjelmassakin, että hän luettuaan psykologiaa tajusi "sen karmean totuuden, että Jumalaa ei ole". Mies oli aikaisemmalta koulutukseltaan teologi, sitä en muista oliko hän ollut pappinakin. Psykologian opiskelu oli kuulemma auttanut ymmärtämään, että kaikki oli vain ihmisen omien aivojen tuotosta, ei siis ollut mitään "sielua", ja kaikki "kokemukset" Jumalasta olivat niin ollen kuvittelua. Näinkin siis joku voi kääntyä (uskovasta?) ateistiksi. Vincent van Gogh toimi innokkaana maallikkosaarnaajana, kunnes näki niin paljon kurjuutta ja kärsimystä, että päätteli asian olevan toisin: "Ei ollut Jumalaa.. Oli vain kaaos, kurja, julma, kiduttava, sokea, loputon kaaos." Varmastikaan van Gogh ei ole ainoa, josta on tullut ateisti käsittämättömän kärsimyksen takia.

Uskovaiset eivät yleensä vaikuta kovin älykkäiltä. Se johtuu varmaan heidän kiihkomielisestä asenteestaan. Kiihkoileminen ei ole fiksua, tapahtuipa se sitten minkä asian vuoksi tahansa.

Uskonnollisen väkivallan tuntomerkkejä

"Hyppää ässän kyytiin!" Foto: Deneb

Uskontojen uhrien tuki ry:n sihteeri Aki Härkönen tilitti  (20.04.) "Yle Puheessa" omaa ajautumistaan ahdistavaan uskonyhteisöön ja esitti lahkon yleisiä tunnusmerkkejä. Hän ei halua puhua lahkoista ja kirkoista erityisesti nimeltä vaan ennemmin toiminnan yleisperiaatteisiin viitaten.  Perusajatus kiteytyy Härkösen mukaan iskulauseeseen "Tule sellaisena kuin olet, kunhan olet vuoden päästä sellainen kuin me haluamme sinun olevan."

Lahko etsii apua kaipaavia, muutoksille herkkiä ihmisiä  ja tutustuu heihin ensin yleisellä tasolla yhteisiä tekijöitä etsien mutta saatuaan heidät piiriinsä aloittaa määrätietoisen muokkaamisen. Jäsen totutetaan tuntemaan samoista asioista muiden tavoin, omaksumaan uusia tapoja ja ajatusmalleja ja velvoitetaan suojautumaan  lahkoa tai sen esittämiä väitteitä tavalla tai toisella arvostelevalta tiedolta. Tärkeätä on myös saada uuden jäsenen ajankäyttö yhteisön hallintaan. Tavallisesti hänet sidotaan vapaaehtoistoimintaan. Varhemmat harrastukset saavat  väistyä tai  jäädä kokonaan taka-alalle. Jos ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön jäsen ei taivu itseensä kohdistuvaan muutostyöhön tai asettuu suoremmin vastustamaan yhteisön tapoja, arvoja tai käsityksiä, häntä  rangaistaan osittaisella sosiaalisella vetäytymisellä. Mikäli tämä ei auta ja jäsen eroaa tai hänet erotetaan, hänet eristetään yhteisöstä ja luokitellaan kartettavaksi luopioksi.

Ahdistavalle uskonyhteisölle on Härkösen mukaan tyypillistä, että ulkopuolisia pidetään "enemmän tai vähemmän saatanan omina". Sen sijaan  opilliset kysymykset eivät ole ahdistavassa yhteisössä avainasemassa (!). Uskonnon uhriksi voi siis joutua eri yhteisöissä, vaikka nämä opettaisivat opillisesti eri tavoin, jopa keskenään aivan päinvastaisella tavalla.

Kuristavaa lahkolaisuutta voi  siis periaatteessa esiintyä kaikissa perinteisiin kristillisiin opinkappaleisiin pitäytyvissä suurissa kirkoissa ja herätysliikkeissä, jopa toiminnan yhteiskristillisyyttä korostavissa yhteisöissä. Jos haluaa välttää joutumasta uskonnollisen yhteisön virittämään yhteisölliseen ansaan, on parasta kuunnella tarkasti miten asiat sanotaan kuin vain mitä sanotaan: Onko yhteisö avoin ja kritiikkiä sietävä vai suljettu ja aggressiivinen? Sallitaanko kunnon keskustelu vai syyllistetäänkö vaikeista asioista dialogia herättelevät lauman raatelijoiksi? Onko tarjottu tuttavallisuus ja ystävällisyys aitoa vai onko uskonnollisen yhteisön läheisyys ja lämminhenkisyys sidottu aivopesulla käyntiin? Puhutaanko enemmän Jumalan rakkaudesta, huolenpidosta ja armosta kuin saatanasta, helvetistä, harhaopeista ja pahoista hengistä?

Uskonnon uhri ei ole itse asiassa jonkin uskonnon kaltoin kohtelema. Hän on ehkä kohdannut lauman pelokkaita ihmisiä, jotka suojautuvat peloiltaan yhteisöönsä, ja heidän vihamielisyytensä määrä on suorassa suhteessa heidän kokemaansa sisäiseen tyhjyyteen ja hajanaisuuteen. Vinoutuneet uskonnolliset yhteisöt vetävät varmaankin puoleensa paljon persoonallisuudeltaan eri tavoin vammautuneita ihmisiä, erityisesti epävakaita luonteita, ja niitä johtavat liian usein narsistit, psykopaatit ja vaativat persoonallisuudet. Kristuksen rakkaudelle ei synny mahdollisuutta kasvaa, koska yhteisön sairas vuorovaikutus tukee ensisijaisesti torjuntojen, vihan ja aggression dynamiikkaa, vaikka jäsenet itse kuvittelevat olevansa mukana aivan eri vaikuttimista.

Supistunut näkökenttä liittyy torjunnan omaan lakiin. Torjunta ei ole aito kompensaatio, jos se niin vain tiedostetaan.  Uskonnon "kuivahumalassa" taas pysytellään  erillään uskonyhteisöistä, mutta oma sisäinen maailma voi pysyä samanlaisena. Joka narahtaa uskonnon uhriksi, voi  päätyä vaikka politiikan uhriksi toisella kertaa. Osat voivat kenties myös vaihtua. Uskonnon uhrista tulee muualla uhrien suorittaja.

Johannes

Hyvästä hyvään

"Elämän karusellissä." Tällä otsikkokuvalla blogi aloitti toimintansa. Foto: Deneb

Vain harvoin voimme tavata todella ystävällisiä ihmisiä.

Etenkin uskovaisten joukossa heitä paradoksaalisesti kaipaa. Seurakuntalainen on liian usein toiselle susi lammasten vaatteissa. Joistakin ihmisistä kumminkin näkee välittömästi jo silmistä ystävällisyyden. 

Ystävällisyys on pohjimmiltaan sitä hyvyyttä mitä Jeesus osoitti eläessään monelle ihmiselle. Jotkut heistä eivät katsoneet olevansa hyvyyden arvoisia, toiset ymmärsivät olevansa häntä korkeammassa asemassa eikä hyvyys saanut heissä aikaan muutosta. 

Miten hyvyys eroaa hyvästä? Ihminen voi olla hyvä eri tavalla mutta hyvyyttä on vain yhtä luokkaa. Hyvä liittyy myös aina ulkonaiseen: opitut taidot ja tavat, pukeutuminen, ulkonainen käytös, ruumiin voimat ja notkeus. Kun ihminen riisutaan ulkonaisesta ja opitusta - vertauskuvana saunan hämäryys ja löylyn uuvutus - hyvä on kokonaan tai lähes poissa. Silloinkin, oikeastaan vasta tuolloin, näkyy hyvyys ihmisestä ja ehkä erityisesti ystävällisen katseen muodossa.

Hyvät tavat, hyvä pukeutuminen, hyvät harrastukset ja taito harrastuksissa ... hyvää kerrassaan. 

Yksi meiltä kaikilta ihmisiltä on vain jossain vaiheessa puuttunut: Kristuksen sisäinen tuntemus (Paavo Ruotsalainen) ja sen myötä syntyvä, Jumalan luoma hyvyys ihmisen sisällä. Ja sama asia voi taas jäädä unohduksiin, jos hyvän arvo kasvaa taas silmissämme hyvyyttä suuremmaksi.

Johannes