PÄIVI RÄSÄSEN KIRJAN KOHUN JA KUOHUN ARVOITUKSEN ÄÄRELLÄ

Kun kansanedustaja, lääkäri Päivi Räsänen laati v. 2004 kirjasen "Mieheksi ja naiseksi Hän heidät loi. Homosuhteet haastavat kristillisen ihmiskäsityksen", hänellä ei kai ollut  aavistusta sen julkaisemisen ja erityisesti pamfletin uudelleen linkittämisen aiheuttamista rikosoikeudellisista seurauksista nykypäivän Suomessa, jonka monet mieltävät vapaamieliseksi ja moniarvoiseksi maaksi. Blogikirjoituksessani en kuitenkaan arvioi itse oikeusprosessia, joka johti korkeimman oikeuden tuomioon asti, vaan keskityn kiisteltyyn tekstiin yrittäen ymmärtää miksi se omalta osaltaan kirvoitti kolmeen oikeusasteeseen asti kantaneen kohun. En myöskään hammastele sensuroituja jakeita. Räsäsen ajatukset on mahdollista muutenkin esille tuoda, ne jo tuomitutkin.

JÄSENNYS JA TEOREETTINEN KEHYS

Internetissä PDF-tiedostona yhä saatavilla oleva sensuroitu teksi jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen, "Vaikutukset yhteiskunnassa", käsittelee väljästi arvoja, perhekulttuuria ja homoseksuaalisuutta kulttuurin, yhteiskunnan, perhepolitiikan ja yksilön osalta. Jälkimmäinen osa, "Raamattu ja kirkko", käsittelee lainsäädäntöä ja homoseksuaalisuutta Raamatun, kristinuskon ja evankelis-luterilaisen kirkon horisontista nähtynä.

Teos on "poikkikatsomuksellinen". Se sisältää katkelmia Raamatusta, uskonnollisia käsityksiä, lähinnä konservatiivisia yhteiskuntapoliittisia arvioita kulttuuria ja lainsäädännön vaikutuksia koskien, hieman arvofilosofiaa ja psykologiaa homoudesta. Koska kirjanen on lyhyt, "poikkikatsomuksellisuus" sekä jonkin verran heikentää sen yhtenäisyyttä ja painavuutta että tarjoaa tilaisuuden tekstin kovaan arvosteluun, sillä kun useita asioita pidetään esillä mutta tila ei riitä niiden laajaan avaamiseen, myös teoksen kiistanalaisuus lisääntyy. Mikäli pamfletti olisi ollut esim. vain yhtenäinen hartauskirja tai laaja poliittinen mielipidekirjoitus, se ei ehkä olisi joutunut samalla tavoin arvostelun kohteeksi, mutta "poikkikatsomuksellisuus" on toisaalta lukijan mielenkiintoa lisäävä ratkaisu. Räsänen osaa yhdistellä älykkäällä tavalla eri viitekehyksiin kuuluvia katsomuksia, mutta silloin hän auttamattomasti myös ärsyttää joitakin lukijoita - mutta voidaanko pamfletilta (määrättynä ilmaisun muotona) periaatteessa edes muuta odottaa?

PAMFLETIN YDINKÄSITYKSIÄ

Moniarvoisuus tarkoittaa sekä teoriassa että käytännössä moraalin valintalinjojen erilaisuutta ja ristiriitojen välttämätöntä puhkeamista. Räsänen kirjoittaa (5) oivallisesti: "Yhteiskunnan moniarvoistuessa joudumme kiihtyvästi tilanteisiin, joissa samanlaisilta kuuluvat tavoitteet tarkoittavatkin toistensa vastakohtia." Voimme esim. kaikki yhdessä edistää jonkin yksilön tai ryhmän tai erityisryhmän, kuten homojen ihmisarvoa, mutta kun ihmisarvoisuuden määritelmä ja edistämisen laajuus riippuu erilaisista teoreettisista tulkinnoista ja niitä soveltavista politiikan teorioista ja käytännöistä, edistämisen tulos ei voi tyydyttää kaikkia prosessissa mukana olleita. Sellainen lopputulos on looginen välttämättömyys. On ajattelematonta vaatia, että homoseksuaalisuudestakin pitäisi saavuttaa kaikkia ilahduttava arvokonsensus. Mitä ei voida saavuttaa, siihen ei pidä edes pyrkiä suuria vaatimuksia tai jopa oikeudellisia uhkauksia esittäen. Järkevää on sen sijaan suvaita erilaisia katsomuksia.

Räsäsellä on ehdoton luottamus Raamatun moraalilakiin mutta ei juuri muuhun. Se on fundamentalistinen valinta, jonka perustelua en katso filosofisesti ajatellen kunnolliseksi. Räsänen esittää (5), että "luonnollinen moraalilaki" on kutakuinkin kelvoton. "Ihminen on syntiinlankeemuksen seurauksena moraalisesti turmeltunut, minkä vuoksi hän on taipuvainen vääntämään luonnollisen moraalilain ajamaan omia itsekkäitä etujaan." Näin ollen homoavioliittojen hyväksyntä v. 2002  ja siitä käynnistynyt hanke saada homopareille adoptio-oikeus ja oikeus hedelmöityshoitoihin on ihmisen turmeleman luonnollisen moraalilain seuraamisen tulosta. Kirjasen yksi puutteista on etiikan teoreettinen pintapuolisuus. "Luonnollista moraalilakia" ei tarkemmin määritellä. Ehkä sillä tarkoitetaan kaikkia niitä arvoja ja moraalia koskevia periaatteita, jotka ovat Raamatun ilmoituksen ulkopuolella, tai jotka vähintään ovat Raamatun moraalilakiin nähden ristiriitaisia päätelmiä. Pamfletin väitteessä on omat ongelmansa. Raamatun moraalilaki ei ole kokonaisuutena yksiselitteinen, yhtenäinen eikä ristiriidattomalla tavalla ymmärrettävissä eikä opillisesti objektiivisesti tulkittavissa (joskin homouteen viitataan käytännön normitasolla yksiselitteisesti). Raamatun etiikan käsitteellinen tulkinta ja käytännön sovellus ei voi tapahtua ihmisen turmeltuneen luonnon ulkopuolelta, jos oppi turmeluksesta kerran vastaa ihmisluonnon todellisuutta. Raamatun (itsessään tulkinnanvaraisen) etiikan nostaminen kaiken muun moraalisen ajattelun ja tuntemisen yläpuolelle ei tue sitä, että todella arvostettaisiin ja tuettaisiin erilaisten katsomusten suvaitsemista kulttuurissa.

Räsänen katsoo (6) avioliiton aikuisen miehen ja aikuisen naisen väliseksi liitoksi "luomisjärjestyksen" (Raamatun kontekstissa alkujaan Vanhan testamentin ilmoituksen) mukaisella tavalla. Vaikka avioitusmisikä on itse asiassa vaihdellut aikojen myötä, vain miehen ja naisen välinen liitto on kaikissa kulttuureissa ja kaikkien valtauskontojen kohdalla ollut avioliiton perusta "luomisjärjestystä" seuraten aina näihin aikoihin asti. Poikkeuksiakin on esiintynyt. Keisari Nero avioitui lopuksi biologisen miehen kanssa, mitä kumminkin pidettiin Roomassa  yleisesti sopimattomana. On totta, että avioliitto on perinteisesti kuulunut heteropareille, mutta voidaanko siitä päätellä myös se, että tämä on ollut moraalisesti oikein ja että "luomisjärjestys" kertoo aiheesta arvojärjestyksen, tai että käytännön tulisi nykyäänkin pysyä samana? Miksi ei saisi olla varalla kulttuurin muutokset ja sukupuolisuuden vaihtelut huomioivaa vaihtoehtoa? Räsäsen mukaan (6-7) miehen ja naisen välinen liitto sisältää naisen ja miehen erojen rikkauden ja jännitteen ja vielä potentiaalisen mahdollisuuden saada yhteisiä jälkeläisiä. Miehen ja naisen välinen liitto on ihmissukua kannatteleva instituutio eikä homo- ja heterosuhteita saisi pitää arvoltaan tasavertaisina.  Lapsiin viittaava huomio on totta, mutta muuten mielipidettä ei voida lopulta osoittaa sen enempää oikeaksi kuin vääräksi. Liittoja koskevat ajatukset, tuntemukset ja arvostukset ovat yleisesti katsoen oman subjektiivisuutemme värittämiä. Räsänen selvästi psykologisoi parisuhdetta. Sen sijaan on kiistatonta, että Raamattu, juutalais-kristillinen perinne ja myöhempi kirkollinen opetus on pysynyt vain miehen ja naisen välisen avioliiton takana. Ei voida osoittaa toteen sitäkään, että tradition muuttumattomuudesta seuraisi itsessään välttämättä jokin todellinen, hyvä syy, kääntää avioliiton sukupuoliarvot toiseksi. Mikäli riittäviä syitä kumminkin löydetään, parisuhteen rekisteröinti maistraatissa tarjoaa mahdollisuuden ainakin avioliiton kaltaiseen suhteeseen. Avioliiton kaltaisuus ei tee sellaisesta liitosta kumminkaan perinteistä avioliittoa, jos aiheeseen liittyvät kaikki taustat ja erityispiirteet huomioidaan. Räsänen kritisoi (8) pohjoismaissa esille noussutta tapaa esittää homoavioliitto tasaveroisena suhteena, mikä laskee kynnystä homoseksuaalisiin kokeiluihin. Homoseksuaalisuutta ei pitäisi normalisoida. Homoseksuaalisuuden harjoittaminen pysyvässäkin ihmissuhteessa on vahingollista oman itsen, kumppanin ja ehkä myös muiden läheisten ihmisten kannalta (13). Vahva mielipide herättää luonnollisesti joissakin ihmisissä, kai yleisimmin homoissa itsessään, halua vahvoihin vastaväitteisiin, mutta en näe  syytä tuomita Räsästä mielipiteen joustamattomuudesta. Onhan demokraattisessa yhteiskunnassa meillä kaikilla sama oikeus ajaa mieleisen instituution etua ja sen mieluisinta määrittelytapaa, mitä myös SETA on harjoittanut jo vuosikausia. SETA ja Pride ei näyttäydy ainakaan minulle  joustavan ajattelun tyyssijana, mitä tulee suhtautumiseen Räsäsen kaltaisiin homoseksuaalisuuskriitikoihin. 

Räsänen asettaa suuren painon käsitykselle homoseksuaaliksi kehittymisestä oppimien kautta. Homoseksuaalisuus ei ole synnynnäinen sukupuolisuuden piirre eikä se ole geneettistä alkuperää. Siihen kuuluu psyko-sosiaalinen kehityspolku, jota on jossain vaiheessa vahvasti tuettu homoseksuaalisuuden suuntaan. Homoseksuaalisuutta voi Räsäsen  mukaan edeltää myös heteroseksuaalinen identiteetti. Hän viittaa (10) Paula Kuosmaseen, jonka mukaan tyypillinen suomalainen lesboperhe on uusperhe, jossa lapset heterosuhteessa hankkinut nainen solmii uuden liiton toisen lesbon kanssa. Tästä Räsänen päättelee, että homouteen voi niin vähitellen oppia kuin oppia siitä hiljalleen ulos. Homoseksuaaliksi kehittymistä ohjaa vieraantuminen omasta sukupuolesta ja yhteinen vieraantumisen maailma liittää homot toisiinsa. Siitä pamfletissa siirrytään nykyään kovin tulenarkaan aiheeseen: "Monet homoseksuaalit henkilöt ovat saaneet elämäänsä tukea ja rohkaisua sielunhoidossa ja terapiassa tapahtuneen seksuaali-identiteetin eheytymisen kautta." (11). Räsänen luo teemaan kehityspsykologisen näkökulman, joka ei itse asiassa soinnu sen enempää VT:n kuin UT:n käsityksiin homokseksuaalisuuden ja synnin ja jumalattomuuden yhteydestä. Räsäsen "kehitysoppi" on ollut eräin sensuroiduin kohdin korkeimman oikeuden tuomareille liikaa - mutta siirtyessään psykologisoimaan homoutta Räsänen  toimii tosiasiassa armollisemmin kuin vain Raamattua siteeraamalla, mutta paradoksaalista kyllä hänet sittemmin tuomittiin humaanin psykologisoinnin harjoittamisesta eikä Raamatun ankarimpiin kuuluvien jakeiden esittämisestä.

Homoseksuaalisuuden olemus määrittelyineen, taipumuksen ilmaantuminen, syntyehdot ja homoseksuaaliseksi ihmiseksi tuleminen tai kehittyminen on tieteellisesti katsottuna varmaankin pikemin hämärä kuin kirkas aihepiiri. Ensin homoseksuaalisuutta pidettiin syntinä ja rikoksena, sitten sairautena, kehityshäiriönä tai sukupuolielämän luonnottomuutena, ja nyt homoseksuaalisuuden esitetään olevan luonnollinen, heterosuhteen kanssa täysin tasavertainen ja tasa-arvoinen, kulttuuria rikastuttava sukupuolisuuden ilmaisemisen laji, jota suositellaan lähes tyyliin "vauvasta vaariin". Perustelut luonnehdinnoille ovat eri aikoina vaihdelleet. Vielä 1960-luvun lopulle saakka lääketieteellinen ja psykiatrinen kirjallisuus perustelivat lääketieteen ja psykiatrian sanoin ja opein homouden sairaudeksi tai kehityshäiriöksi - mitä omana aikanaan pidettiin kehitysaskeleena pois rikoksen alaisuudesta - mutta nyt monet lääkärit ja psykiatrit esittävät aiheesta aivan toista. En tunne alan tieteellisiä julkaisuja enkä ota siksi kantaa siihen onko homous geneettinen piirre, sairaus tai kehityshäiriö, mutta olen siinä yleisessä käsityksessä, että homouden määrittelyn suhteen on tapahtunut tieteenfilosofiassa tunnettu, kumouksellisuutta lähentelevä paradigman muutos. Nykyään on erittäin tärkeätä ajatella homoudesta poliittisesti oikein. Sukupuolisuutta ja sen tutkimusta on näin vahvasti politisoitu. Tämä politisoituminen ja siihen liittyvä halu kahlita mielipiteitä ja julkista keskustelua on tietysti sekä demokraattisen yhteiskunnan olemuksen että sananvapauden vastainen ilmiö, jonkinlainen kulttuurityön kuonakertymä. Jos todella arvostamme kaikkia mielipiteitä ja niiden kantajia ja tunnustajia, meidän on sitten kestettävä se, että päädymme joissakin asioissa aivan toisenlaisiin johtopäätöksiin, vaikka haluaisimme kaikki lähtökohtaisesti hyvää ja arvostaisimme hyvää elämää ja ihmisyyttä.

Voidaan kenties vain lopuksi todeta, että homoseksuaalisuutta koskevat tieteelliset ja filosofiset käsitykset eivät ole koskaan aivan ehdottomia, mutta ne ovat ehdottomasti alttiita muutoksille, joiden suunta on välillä yllättävä. Sen sijaan uskonnot sisältävät paljon muuttumattomia aineksia. Uskonto on mahdollisesti hitaimmin muuttuva instituutio yhteiskunnassa. Perinteellisen kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin mukaan homoseksuaalisuuden toteuttaminen on kehyksessään syntiä. Olisiko Räsänen jätetty tuomitsematta korkeimmassa oikeudessa, mikäli hän olisi tunnustanut vain omaa uskontoaan tältä osin eikä olisi yrittänyt puhua homoseksuaalisuudesta niin humaanisti kuin ilmeisesti koetti pamfletissaan tehdä? 

J

Auvoisa kesä

 Tulivatpa helteet viimeinkin! Vietän kesää Etelä-Pohjanmaalla vanhassa asunnossani suurten puiden varjoisessa siimeksessä. Aivoni ovat lepuuttaneet itseään. Filosofiaa en ole harrastanut muuten kuin mutinana, luovana yksinpuheluna olemassaolon äärellä. Vietän paljon aikaa kuvankäsittelyohjelman parissa, kuuntelen klassillista musiikkia, rockia, iskelmiäkin ja luen romaaneita. Välillä piipahdan X:n puolella, mutta se "kammari" on aika meluinen ja kiireinen paikka, kuin politiikan ja aatteiden markkinatori.

Oli hauskaa vetäistä tänään päälle shortsit ja painua aurinkoon. Pesin verannalla lojuneen vadin putipuhtaaksi. Kaadoin linnuille ja oraville raikasta vettä vatiin ja asetin sen aikansa eläneen ja savuttaneen pihagrillin sisälle pihan perälle. Harrikan tarakalle kiinnitin työkalurullan. Kelpaa taas ajella ja elää. Lennellä itsekin. Tai liidellä pikemmin.

Aika rientää miettiessä

 Sain valmiiksi teismiä, ateismia ja kulttuuria käsittelevän käsikirjoituksen. Työssä kului neljä vuotta. Varsinainen urakka odottaa myös Sinnua, joka lupautui "tiiliskiven" kieliasun tarkastamiseen. Siinä kuluukin kesä pitkälle.

 J

Helmikuun päivä

 

Heräsin vasta puolenpäivän tienoilla havahduttuani tapani mukaisesti useita kertoja ennen varsinaista horroksesta virkoamisesta. Katsoin vanhan kotimaisen elokuvan, peseydyin ja söin aamupuuron, johon lisään aina paljon marjoja. Seurasin mitä nettijulkaisut kirjoittavat. On usein vaikea valita mikä on huomionarvoisa juttu. Luotan pitkälti tunteeseen. Jos jokin ei kosketa, ei niistä löydy rehellisesti katsoen ajattelemisen aiheitakaan. Pakkasta oli tänäänkin. Kävelin Sinnun kanssa metsässä iltapäivän hämärässä. Taivaalle heijastui metsän takaa pilarimaisia valokeiloja kuin revontulia, mutta tuskin ne niitä olivat, kirkkaita kaupungin valoja vain. Torkkujen jälkeen silmäilin H-D -varaosasivuja, huolsin kamerakalustoani ja kävin lävitse tätä blogia. Harkitsin mitä voisi työstää ateismin teemaan sopivalla tavalla. Ajattelin myös eläimiin kohdistuvia julmuuksia ja juttelinkin aiheesta Sinnun kanssa. Olimme yhdessä sitä mieltä, ettei esimerkiksi Animalia puutu tarpeeksi eläimiin kohdistuviin rikoksiin/kaltoinkohteluun, jos pitäisi jollain tavalla arvostella islamilaista tai juutalaista kulttuuria. Erityisesti muslimien tapojen kritisoimisen kynnys on nykyäänkin vielä hyvin korkealla.

J

Kimurantti aihe

Ateismista kirjoittaminen osoittautui niin haastavaksi aiheeksi, että poistin toistaiseksi eräitä aiheeseen liittyviä tekstejäni. Työstän aihetta lisää ja yritän muotoilla edellisiä yrityksiä yhtenäisemmän kokonaisuuden näin keskitalven rauhallisia päiviä vietellessäni.

J  

Tekstit tammitynnyrissä

Olen tuottanut elämäni varrella  keon kirjoituspapereita ja laajahkon kokoelman digitaalisia tiedostoja. Kirjoitusharrastukseni alkoi 16-17-vuotiaana ja on siitä asti jatkunut vuodesta toiseen mutta ei tietysti tasavahvana eikä aina samanlaisena. 

Jotkut osat teksteistä ovat tulleet päivänvaloon pienimuotoisesti: sosiaalihuoltajatutkinnon tutkielma ihmisyydestä ja abortista, filosofian maisterin tutkinnon gradu ihmisyydestä ja uskonnonfilosofinen dialogiteos "Barsabbas". Jokunen lehtijuttukin tuli tehdyksi. Vasta aivan viime vuosina olen alkanut julkaista vanhempia tekstejäni uudempien lomassa tässä blogissa. Viimeksi lisäsin blogiin "Huomautuksia ateistille ll" -sivun. 

Vanhan tekstin lukeminen, korjaaminen ja täydentäminen jäsennyksineen - niin että tulos vastaa myös kirjoittajan nykyisiä mielipiteitä ja muoto omaa tämänhetkistä tyylitajua - on yllättävän työlästä. Lauseet täytyy uudestaan purkaa päässä ja tutkia niiden sisältämät kielelliset rakenteet ja ajatukset. Välillä yllätyn leipätekstistä positiivisesti, välillä taas negatiivisesti ja ihmettelen vaikkapa sitä kuinka hämärä olenkaan  ollut. Vanheminen on kohdallani aiheuttanut halun tulla paremmin ymmärretyksi entistä selkeämmillä tuotoksilla.

Jos vain löytyy halua kirjoittaa, kirjoittaminen kannattaa aina. Julkaiseminen ei taas aina kannata. Teksti säilyy "pöytälaatikossa" aina samanlaisena, mutta kirjoittaja itse muuttuu ja toivottavasti  hyvään suuntaan - kypsyy ihmisenä ja kielentuottajana kuin odottaisi aikaansa "tammitynnyrissä". Kun määrätyn tuotoksen ottaa useiden vuosien jälkeen esille, tekstin vahvuus on kasvanut siinä, että sitä arvioidaan vuorotellen sekä tekstin alkuperäisen kirjoittajan että nykyhetkessä elävän persoonan elämänkokemuksen "silmin". Näkökulman avartuessa myös kirjoitus voi saada monipuolisemman ilmauksen.

Julkaiseminen  on myös mitä tärkeintä. En tarkoita vain "neronleimauksia". Nerojen tekstit kun tavataan riistää jo käsistä. On hienoa saada  lukea vaikkapa jo kuolleiden ihmisten peittelemättömistä kokemuksista ja rehellisistä mielipiteistä. Joku 1800-luvun loppupuolen ihminen on voitu valokuvata, maalata tauluun tai kuvailla tekstissä, mutta mikään ei tuo häntä yhtä lähelle kuin sukeltaminen hänen itse käyttämänsä kielen kautta tekstiyhteydessä hänen omaan maailmaansa. Se on samalla osa hänen jättämäänsä kestävää henkistä perintöä ihmiseltä toiselle, kenties unohtumattomintakin. Eikö sinustakin olisi hauska tietää mitä esimerkiksi oma esivanhempasi ajatteli ja millainen persoona hän tosiasiassa oli? Jospa löytyisi joskus edes päiväkirja tai kirjenippu.

J

Vihapuheen kahdet kasvot. Merkintöjä Juha Ahvion tekstin herättelemänä.

"Huomaa jälleen, että vihapuheelle ei ole yhtä täsmällistä laissa annettua määritelmää. Huomaa myös, että hallituksen selvitystutkimuksen määritelmä on yhtä poliittisideologinen ja asenteellinen kuin Euroopan neuvostonkin määritelmä, johon oikeusministeri vetosi eduskunnassa. 

Pane merkille sekin, että hallituksen selvitystutkimus on tosiasiallisesti ennen kaikkea huolissaan hegemonisen eliitin sananvapauden säilymisestä, ei niinkään tavallisen kansalaisten vapaan ilmaisuoikeuden säilymisestä!" (Juha Ahvio)

Vihapuhe-käsite on poliittinen ase

Mielipiteeni on, että TT Ahvio näkee tässä selvästi selvitystutkimuksen poliittisiin motiiveihin. "Vihapuhe" on välineenä oleellinen osa politiikan leimaavaa retoriikkaa. Perustelen tätä ainakin sillä, että tämä "väline" on aktiivisessa käytössä vahvistettaessa politiikan eliitin omien näkemysten juurruttamista kansaan ja perattaessa siitä ns. vääriä ajatuksia pois.  

Tuo oiva väline on kehittymässä suoranaiseksi "täsmäaseeksi", joka suuntautuu EU-oppositiota, siis tunnustavia kristittyjä ja muita arvokonservatiiveja sekä kansallisesta itsemääräämisoikeudesta kiinni pitäviä nationalisteja ja anti-islamisoijia vastaan. Anti-islamisoijiksi luen taas kaikki ne yksilöt ja yhteisöt, joiden johtava mielipide on se, ettei länsimaisen Euroopan tule koskaan siirtyä osaksi islamin valtakulttuuria. 

Täsmäaseen tuhovaikutus nousee sosiaalisen stigman langettamisesta ja siihen liittyen henkisestä eristämisestä työpaikoilla ja kouluissa (jopa työsuhteita voidaan yrittää purkaa työntekijän vakaumuksen tai pelkkien ns. väärien kysymysten takia), oikeuteen vetämisistä ja ainakin köyhemmän ihmisen elämää vaikeuttavista sakkorangaistuksista. Toistuvilla tuomioilla pyritään vaientamaan ensin erityisesti poliittisten vastustajien - kuten esim. eräiden PS:n kansanedustajien "väärät äänet" - ja sitten   tukijoiden vaaliäänet demokraattisiksi väitettävissä vaaleissa.

Eliitin harjoittama, leimaava, eristävä ja mielipiteitä manipuloiva vihapuheaseen käyttö on vielä sekä loukkaus että suuri uhka yhä olemassaolevaa sananvapautta kohtaan. Ketään ei saisi koskaan rangaista pelkän mielipiteen eikä sen julkisen esittämisen takia. 

Mielipide on ajattelun akti. Ajattelun kahlitseminen johtaa järjen väärinkäyttöön ja sen ideologiseen alistamiseen, mikä on samalla yksi totalitaristisen yhteiskunnan ja sen poliittisen vuorovaikutuksen kulmakivistä.

Ajattelu ja johtopäätökset ovat filosofisesti ajatellen tuomioiden yläpuolella. Mielipide ei syrji muuta kuin korkeintaan toista mielipidettä eivätkä mielipiteet tee rikoksia toisiaan vastaan. Rikokseen johtaa teknisesti väärä,  puntaroimaton tai eettisesti katsoen tietoisesti moraaliton tahdon päätös yllyttää muita rikoksiin tai suorittaa rikos itse.

Viha on toisaalta luonnollista siinä missä rakkaus. Viha on eettisesti oikea kokemus erityisesti silloin, kun se nousee yksilön välitöntä elämismaailmaa laajemmasta yhteydestä. Moraalisessa vihastumisessa haluamme ja etsimme oikeutta kanssaihmisille.  Ilman vihastumista ja vihan määrättyä mielessä pitämistä oikeamielisyys ei pysy voimissaan eikä maailmassa silloin etsitä pitkäjänteisesti rikollisia ja kansanmurhaajiakaan.  

Kaikki vihanlietsontakaan ei ole eettisesti väärin. Oikeamielinen vihanlietsonta neuvoo nousemaan esim. tyranneja vastaan. Yllytyksessä voidaan esim. viitata menneisyyden esimerkkeihin. Kansa pystyy  aina lopulta kukistamaan tyranninsa. "Sic semper tyrannis." 

Väärässä vihanlietsonnassa taas yllytetään sanallisesti käymään määrättyjen, yleensä täysin suojattomien yksilöiden tai yhteisöjen kimppuun moraalittomin tai suorastaan rikollisin teoin, jotka jo nykyinen laki tuntee. Väärää vihanlietsontaa on yllyttää sanoillaan ketään ryöstämään ja pahoinpitelemään, väärin vangitsemaan tai syyttä karkottamaan, raiskaamaan, kiduttamaan tai murhaamaan pohjimmiltaan vain siksi, että vastapuoli kuuluu toiseen rotuun, vieraaseen uskontoon, itselle vastenmieliseen seksuaaliseen ryhmään, väärään poliittiseen puolueeseen, kilpailevaan eturyhmään tai vihollismaan joukkoihin. 

Jokaisella olkoon oikeus ja velvollisuus käydä mielipiteiden tyranniaa vastaan sanomalla rohkeasti mitä mieltä on mistä tahansa kansasta, mistä hyvänsä puolueesta, kenestä tahansa ihmisestä tai vaikka aivan jokaisesta uskonnosta ja aatteesta maailmassa. Tästä oikeudesta ei silti seuraa vapautusta ruveta vaatimaan toisinajattelijoihin kohdistuvaa vainoamista eikä lupaa tehdä rikosta tai yllyttää muita rikoksiin.

Rikoksena en pidä sitä, että sananvapautta perinteisesti kunnioittavassa länsimaalaisessa valtiossa kerrotaan julkisesti - esim. tieteellä, filosofialla, sosiologialla tai uskonnolla perusteltuja - mielipiteitä ja levitetään niitä myös mediassa. Mutta kun tosiasioista tai ainakin tosiasioina esitetyistä mielipiteistä puhutaan, kaikkina aikoina nousee samalla esille ärsyyntyneitä ihmisiä ja eturyhmiä, jotka väittävät tulleensa toisen mielipiteestä syrjityiksi, solvatuiksi tai uhatuiksi ja jotka vaativat poliisia tutkimaan ja tuomiolaitosta tuomitsemaan oman närkästyksensä tai oman eturyhmän poliittisen vaikutusvallan vahvistamisen takia. 

Sosialistisessa Neuvostoliitossa lietsottiin vihaa erityisesti bolsevikkien vastustajia kohtaan. Natsi-Saksassa leimaamisen kohteina olivat taas Neuvostoliiton järjestelmää kannattavat sosialistit ja erityisesti juutalaiset. Sosialistisen maailmankatsomuksen omaavat juutalaiset olivat sitten jo kahdellakin tavalla vihattuja. Nykyaikana vihanlietsonta Euroopassa ilmenee mielestäni laajimmillaan moraalittomassa tavassa neuvoa ihmisiä nousemaan tavallisia arvokonservatiiveja, kansallismielisiä ja tunnustavia eli Raamatusta kiinni pitäviä kristittyjä vastaan leimaamalla, eristämällä, "vasikoimalla" ja vetämällä heitä oikeuden eteen vastaamaan yleisemmin vain mielipiteistään ja arvoistaan. 

Myös kansallissosialisteja kohtaan lietsotaan vihaa samalla kun epäloogisesti kunnioitetaan ja arvostetaan vasemmistolaisia riippumatta sosialistisen oikeuden nimissä tehdyistä  hirmuteoista pitkin entistä Neuvostoliittoa, Eurooppaa ja Aasiaa. 

Osa vihalietsonnasta kohdistuu valitettavasti edelleen juutalaisiin ja ns. seksuaalivähemmistöihin, mutta puhuttaessa tästä ns. valtamediassa tavallisesti vaietaan mahdollisista arabi- ja jihadismitaustoista, tai vähintään niitä pehmennetään, mutta  profiloidaan viestinnän arvoille epäloogisella tavalla tarkasti vain mahdolliset äärioikeisto- ja uusnatsismitaustat. Toiseksi osa valtamedian ulkopuolista vastamediaa harrastaa vastaavaa valikointia omien aatteidensa ajamiseksi.

J