Kulttuurikristillisyys ja kristillinen kulttuuri

Kulttuurikristillisyydessä kristinuskoa kannatetaan sen pohjalta miten ja missä laajuudessa se kannattaa ympäröivän kulttuurin tunnustettuja arvoja ja arvojen kannattajina toimivia aatteellisia ideologioita. 

Kristillisessä kulttuurissa puolestaan kannatetaan ympäröivää muuta kulttuuria sen pohjalta missä laajuudessa se on valmis vastaanottamaan dogmit, arvot ja normit kristinuskon sisältä annettuna. Kristillisen kulttuurin vallitessa yhteiskuntaa kristillistetään. Kulttuurikristillisyyden tilassa kristillisyyttä(kin) kulttuurillistetaan ideologian/ideologioiden mukaisesti. Tämän ideologisen valtauksen jälkeen kirkon itsensä sanoma on vaihtunut kulttuurikristillisyyden levittämiseksi.

Johannes

Katoamattomasta katoavaisuudestamme

Foto: Deneb

Keksin James Hirvisaaren blogista  kuolemaa koskevan kirjoituksen. Vastasin siihen lyhyesti, ja Hirvisaari kirjoitti vielä lyhyemmin. "Olemme nussimisen tulos, kurjaa mutta samalla vapauttavaa". Minulle jäi tunne kuin hän potisi jossain määrin toista aikamme henkistä kansansairautta, kyynisyyttä (ensimmäinen on kritiikitön, yltiöpäinen liberalismi-internationalismi). 

Biologisesti katsottuna meillä on kulunut monta sataa tuhatta vuotta ruumiillisuudessa yksin tässä ihmisen olomuodossa. Eihän ruumiillisuus ole itsessään pahasta, mutta ihmisen ja eläimen sukupuolisuus ovat erilaisia, eläimellä tavallisesti viatonta ja tarkoituksenmukaista mutta ihmisellä viattomuuden ohella viallista - kuten raiskaukset, homoseksuaalisuus, muut sukupuolisuuden epäterveet muutokset jne. - jotka eivät liityy niinkään ruumiillisuuteen vaan yksilökehitykseen, kulttuuriin ja kulttuurikehitykseen. Toisaalta ihminen ei ole tästä ja monesta muusta syystä vain ruumiillisuutensa rakentama. Me kaikki normaalisti kehittyneet ihmiset  olemme ruumiillisen, henkisen ja hengellisen kehityksen tulosta. Takanamme on pitkä ruumiin evoluutio, pitkä kulttuurihistoria ja lyhyempi tai pidempi henkinen ja hengellinen persoonallisuuden kehityshistoria. Lisäksi sielun "evoluutio" on avoin kysymys.  Tästä kaikesta aineksesta on vaikea sitten katsoa, että juuri "tuo" tai vain "tämä" on tehnyt meistä itsemme. Ja toisaalta tulemisemme on aina myös kesken, vasta jokin myöhemmin lopulta näyttää miksi tulimme - jos silloinkaan,

Se että elämä voi päättyä hetkenä minä hyvänsä on tärkeä tai tärkein ajallinen mittamme itseemme ja muihin päin. Heideggerin mukaan elämä on jatkuvaa kuolemaan päin kulkemista. Kuoleman rajan näkeminen suhteuttaa nykyhetkemme, tekomme ja suunnitelmamme vähintään ruumiilliseen ja toiminnalliseen katoavaisuuteen (näkyvässä maailmassa). Yksi näkökulma, jota olen itse viime aikoina ajatellut, on ollut suhde sosiaaliseen merkitykseemme.  

Ajatellaan 1950- ja 1960- lukujen suuria tiedemiehiä, taiteilijoita, poliitikkoja ja sotilaita. Vaikka kaikki he ovat joko kuolleet tai vanhentuneet sosiaalisesti toimintakyvyttömiksi entisiin voimiinsa nähden, maailma tulee tänään loistavasti toimeen ilman heitä. Vain joidenkin henkilöiden keskeiset teot tai keksinnöt tai tuotokset ovat yhä vaikuttamassa. Jokainen persoonallisuus on maailmassa, sen suuressa mittakaavassa, täysin korvattavissa. Olemme näinkin osittain jo kuolleita tänään, kuolleita suhteessa siihen, että olisimme kukaan itsessämme korvaamattomia. Narsismi ja jopa tavallinen itserakkaus kuuluvat niihin elämän harhoihin, jotka kuolemaan päin kulkeminen ajattelun ja tuntemisen prosessina voi selvittää ja poistaa. 

Johannes

BLOGI SULJETAAN TOISTAISEKSI JÄRJESTELYTYÖN VUOKSI

BLOGI SULJETAAN TOISTAISEKSI JÄRJESTELYTYÖN VUOKSI. SIVU PALAA

ASIAAN MYÖHEMMIN.

Mitä on rohkeus lapsen puolesta? Johanna Hurtig ja Mikael Vuorinen Rohkeus-blogissa

"Maria ja Jeesus" (lähde: Internet)

Tuntuu hämmentävältä lukea, miten tutkijatohtori Johanna Hurtigin työtä kirkolliseen yhteyteen sijoittuvan, lasten ja alaikäisten hyväksikäyttöön liittyvän pahan käsittelemiseksi Rohkeus-blogissa kommentoi juuri Mikael Vuorinen, ja vielä siten, että hän varovaisesti mitätöi rohkeuden prinsiipin Hurtigin työssä ja asettaa rohkeuden arvon mielestäni kokonaan toisaalle eli ääriliberaaliin seksuaalikäsitykseen ja sen esilletuomiseen tiedemaailmassa. Tuskinpa tuota enempää voisi Hurtigin kirjoitusta käyttää aasinsiltanaan oman kuningasajatuksensa korottamiseksi.

Hurtig kysyy kirjoituksessaan "Kyseenalainen kunnia" (16.6.-14): ”Nähtiinkö tutkimusaiheeni erityisenä siksi, että se otti kohteekseen suomalaisen uskonnollisuuden, siinä olevat mahdolliset piiloutuneet ja vaietut ongelmat, moraaliset ristiriitaisuudet? Koskinko tutkimuksellani tabuun, kun otin kohteeksi pyhään kätkeytyneen pahan?”

Moraalinen ristiriita on ymmärtääkseni erityisesti siinä, että hengellinen yhteisö toisaalta korostaa synnin pahuutta tai ainakin kartettavuutta ja saarnaa parannuksen sanomaa osana sovituksen kontekstia, mutta samalla paradoksaalisella tavalla sallii lasten ja alaikäisten hyväksikäyttöä joko ”katsomalla toiseen suuntaan” tai pitämällä käsityksen totaalisesta armahduksesta niin korkealla, että uhrille jää mahdollisuudeksi vain joko antaa anteeksi tai tässä epäonnistua ja syyllistyä anteeksiantamattomuuteen – samalla kun tekijä saa synninpäästön eikä hänen oman parannuksensa kestävyyttä pidetä tarpeeksi silmällä. Jos tällaiseen kiinnittää huomiota, voi saada itse tuomion osakseen: Oikea kristitty ei ole ”tuomitseva” ja ”pitkämuistinen”. Vaikka Hurtig vaatimattomalla tavalla kieltää tehneensä jotain erityisen rohkeata, on tällainen totuuteen ja suoruuteen pyrkiminen aina rohkeata ja tervetullutta toimintaa.

Vuorinen taas pitää rohkeutena puolustaa tiedemaailmassa lapsen seksuaalisuuden ja samalla myös alaikäisen ja aikuisen välistä suhdetta eräisiin tutkimuksiin vedoten:

”(…) väkivallasta ja hylkäämisestä p u h d i s t e t t u aito seksuaalinen kokemus lapsella ei aiheuta tilastollisesti merkitsevää ongelmaa lapsen myöhemmälle kehitykselle. Siten myöskään mitään terapiaa ei näissä väkivallattomissa tapauksissa tarvita.”

Vuorinen kumminkin ymmärtää sen, että oikeuteen asti menneissä lasten ja nuorten hyväksikäyttötapauksissa lasta tai nuorta vanhempi henkilö on aina käyttänyt jotain voimaa, joko henkistä tai fyysistä, taivuttaakseen rikoksen uhrin epänormaalin seksuaalisen tyydytyksensä välikappaleeksi. Sellainen menettely on yleisintä. Houkuttelu, turvan ja kuuntelun tarjonta, lahjonta, eristys ja kiristys ovat väkivaltaa, vaikka väkivallan muoto hahmottuu kokonaan nähtäväksi vasta lapsen hyväksikäyttöön tähtäävän toiminnan lopullisessa toteutumisessa. Osa pedofilian alan hyväksikäytetyistä lapsista on niin pieniä, etteivät nämä edes ymmärrä puhetta! 

Lapsen ja nuoren ja näitä vanhempien ihmisten kesken ei ilmene koskaan tasaveroista, väkivallasta ja hylkäämisestä puhdistettua suhdetta. Lapsen ja lapsen, ja nuoren ja nuoren välillä taas kulminoituvat kypsyys- ja kokoerot. Vahvempi ja kypsempi sanelee asiat. Lapset ja nuoret tarvitsevat suojelua keskuudessaan ja tietysti suhteessa heitä vanhempiin ihmisiin. Väkivallasta ja hylkäämisestä puhdistettu seksuaalisuuden raja on jopa epäselvämpi kuin kuuluisa ”veteen piirretty viiva”.

”Rohkeutta kaikille tieteellisen totuuden etsintään”, lopettaa tieteellisiin kysymyksiin nyt ”keskittynyt” Vuorinen. Hän on keksinyt tiedemaailman periaatteellisen lähtökohtaisen arvovapauden (tutkimustapaa ja lähdekritiikin arvoja lukuunottamatta). Tieteen nimessä voidaan esittää erilaisia (jossain suhteessa riittävästi perusteltuja) käsityksiä laidasta laitaan. Myös natsi-Saksan tutkijoilla oli esitettävinään monenlaisia ajatuksia, ja he myös tekivät erilaisia tieteellisiä kokeita ihmisillekin. Se, että jokin määrätty käsitys tai tutkimustulos esitetään tiedemaailmassa, ei tue esimerkiksi pedofilian oikeutusta Suomessa. Mistään muualta ei Vuorinen tosin voi löytää tukea omille ajatuksilleen. Hän kirjoittaa ”selkä seinää vasten.” Onko se myös rohkeata vai ei jää myöhemmin arvioitavaksi.

Lähdelinkki

Johannes

Ylösnousemus - merkki ainoasta Jumalasta

Ylösnoussut Kristus (foto: Internet/lambada)

Pääsiäinen, huipennus, ylösnousemus. Jeesus  teki selväksi, ettei hän ole henki: Ei hengellä ole lihaa. Helposti tulee ajatelleeksi, että kertomus Nasaretilaisen ylösnousemuksesta liittyy vanhempiin vastaaviin ihmekertomuksiin kuolleista heräävistä puolijumalista. Jeesuksen väitettiin nousseen haudastaan jotta hän vaikuttaisi yhä voimakkaalta ja uskottavalta kuin antiikin suosittujen jumaltarinoiden sankarit. Kristinuskossa on kumminkin oma sisärakenne, joka johtaan Vanhaan testamenttiin, ja sama syy ehkä johdatti Jeesusta herättämään Lasaruksen kuolleista.


Profeetta Hesekiel joutui kerran omituiseen tilanteeseen mitä oudoimman näyn edessä. Maa hänen edessään avautui täynnä vanhoja, kuivuneita, rappeutuneita luita. Tiedämme miten hauras luu voi murentua kosketuksestasin. Näyssä Jumala kysyi Hesekieliltä uskoiko tämä näiden kuolleiden voivan herätä henkiin. Profeetta vastasi valtioviisaalla tavalla: "Sinä sen tiedät".  Jumala lupasi tämän jälkeen herättää kuolleet henkiin, ja niin luut rupesivat lähenemään toisiaan, ja niiden ympärille kasvoivat jänteet ja muut kudokset. Näky oli vertauskuva Israelin kansan hengellisestä heräämisestä ja pelastumisesta, mutta herätykselle oli myös erityinen syy. Kuolleen herättämisestä paljastettiin Hesekielille, että se oli merkki Jumalan todellisesta esiintymisestä, merkki, joka ei ollut sivuutettavissa.


Myöhempi kertomus Lasaruksen herättämisestä ja lennättämisestä ulos kalliohaudasta ei ole vain tarina, jonka tarkoitus on tehdä yleensä vaikutus kuulijoihin. Jeesus oli perillä Hesekielin kirjasta ja ymmärsi kuolleiden luiden ihmeen symbolisen merkityksen. Lasaruksen nostattaminen kuolleiden valtakunnasta ei ollut ensisijaisesti ihme vaan merkki juuri Jumalan läsnäolosta Jeesuksen itsensä tehtävässä ja hänen seurassaan maailmassa.  Kun Jeesuksen ruumis vuorostaan katosi haudasta ja kun Jeesus aloitti ilmestymiensä sarjan, keskeistä ei tässäkään ole itse fyysinen ihme. Jeesus herätettiin vainajien maasta takaisin elävien maahan merkiksi Jumalan erityisestä toiminnasta ja läsnäolosta. Jeesuksen toimintaan, elämään ja kuolemaan liittyi mukaan Israelin kansan suuri Jumala. Tämä Jumala asetti ainutlaatuisella tavalla tavalliset luonnonlait hetkeksi syrjään ja korvasi ne, tai ainakin täydensi niitä, meille toistaiseksi tuntemattomilla Jumalan luonnon lailla. Emme tiedä mikä ylösnousemusruumis on. Ainakaan se ei ole vain "lihaa ja verta", koska normaalista materiaalista koostunut ihmisruumis ei voi välillä kadota tai muuttaa muotoaan tuntemattomaksi.


Hesekielin näyssä uuden muodon saaneet vainajien maalliset rippeet siirtyivät palvelemaan Jumalaa. Ylösnoussut Kristus siirtyi hänkin eteenpäin, Jumalan oikealle puolelle. Kristinuskon sanoma on, että kaikki Jeesukseen liittyneet ovat myös hänen ylössnousemukseensa kietoutuneita ja nostettuja katuneina ja armahdettuina uusina luomuksina ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa, Tämä tarkoittaa samalla merkkiä suuren, tuntemattoman Jumalan päätöksestä, työstä ja itsensä ilmaisemista ihmisten maailmassa.


Johannes

Telaketjut ja ketjureaktiot. Miten Jumalan valtakuntaa parhaillaan painetaan hiekkaan

Jumalan valtakunta on uhattu.

Jos nyt Jeesus palaisi maailmaan, miten vähän luottamamusta hän löytäisikään. 

Kansakuntia kerääntyy  Israelia vastaan. Palestiinalaiset, joista useat julistavat yhä israelilaisten ajamista mereen, saavat tukijoita mutta Israel menettää. Islam on Euroopassa nouseva uskonto ja myös monin paikoin aseellisesti taisteleva, terroria kaihtamaton islamistinen kumousvoima siinä missä marxilaisuus 1960- ja 1970 luvuilla Afrikassa. 

Kristinuskon todellisten kannattajien ja tunnustajien määrä vähenee, ja kristillisestä Euroopasta on jäljellä  etupäässä menneisyys, ja epäkristillinen, härski materialismi ja ateismi. 

Raamattua ei lainkaan kunnioiteta. "Kymmenen käskyä" on määrätty sivurooliin. Synnintekijät, eli ihmiset, jotka tieten tahtoen rikkovat Jumalan asettamaa moraalikoodia, eivät ole nöyriä syntisiä tunnustamassa Jumalansa edessä heikkouksiaan ja puutteitaan vaan äänekäs painostusjoukko, toisinaan aito roskajoukko, joka vaatii vapautua uskontojen aiheuttamasta synnintunnosta, ja vaatii muuttaa Raamatun ja yhteiskunnan lait kääntämään heidän laittomuukset täysin laillisiksi ja luonnollisiksi. 

Jumala ymmärtää heikkoutta, puutteellisuutta ja kehityshäiriöisyyttä kenen tahansa kohdalla, mutta ymmärrämmekö me Jumalan pyhyyden asettamaa vaatimusta Jumalalle itselleen, ja tätä kautta lopulta myös meille ihmisille? 

Jumalan valtakunta on uhattu. 

Telaketjut painavat Eurooppaa ja Israelia henkisellä, hengellisellä ja tulevaisuudessa myös aineellisella tasolla. 

Sillä liian monta ketjureaktiota on päästetty hallitsemattomalla tavalla etenemään. 

Tulevaisuudessa Raamattua kunnioittavia kristittyjä ja luonnolliseen seksuaalisuuteen pitäytyviä ihmisiä vainotaan tavalla tai toisella. Nykyinen vähättely, halveksunta ja suoranainen viha, ei voi olla muuta lopulta aiheuttamatta. Israel joutuu yhä ahtaammalle ja lopulta toivottamaan taisteluun kaikkia vihollisiaan ja heidän tukijoitaan vastaan. 

Tänään Eurooppa jo vähintään kantaa ristiään ... eikä se ole pyhä, sovittajan ja viattoman risti, vaan  ryövärin ja raukan risti. 

Johannes

Usko ja tiede tänään

Tampereen seurakuntalehti "Silta" sisälsi mielenkiintoisen, Pirjo Lääperin kirjoittaman artikkelin tieteen ja uskon suhteesta (2014:4:6-7). "Tutkijan maailmankatsomus näkyy ihmistieteissä" kertoi aiheesta emeritusprofessoreiden psykologi Markku Ojasen, sosiaalipsykologi Antti Eskolan ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan miettein. Artikkeli jatkaa tarpeellista vuoropuhelua uskon ja tieteen välillä ns. jälkikristillisessä ajassa. 

Markku Ojasen mukaan ideologioiden voimakkuus heijastuu myös objektiiviseksi katsotun tieteen tuloksiin. Psykologiassa on eri koulukuntia ja jos ihmiskuva on erilainen, jopa puhevälit voivat vaarantua. "Sosiaalidarwinistisen näkemyksen mukaan ihmiset ovat itsekkäitä. Neuvostoliitossa tiede oli materialistista ja vaikutti kammottavalla tavalla. Kun psykologia ja sosiologia kietoutuivat marxilaiseen kaavaan, siitä tuli uskonnon kaltainen. Kokemuspohjainen tutkimus vaikeutui tämän ennakkoasenteen vuoksi." Ennakkoasenne vaikuttaa tutkijaan mitä tutkitaan ja millä tavoin edetään. Esim. uskontokriittiset ateistit eivät suostu näkemään uskonnoissa mitään hyvää ja uskovaiset tutkijat tulkitsevat tutkimustuloksia uskolleen myönteisellä tavalla. Jaana Hallamaan mukaan tiede selittää ilmiöitä järjen ja havaintojen kautta, mutta uskonto vastaa merkitystä koskeviin kysymyksiin. Hallamaan käsitystä sovellettaessa voidaan esim. keksiä, että tiede voi selvittää suunnitelmallisin empiirisin kokein ja kokeiden tuloksia koskevan loogisen analyysin kautta eri asioita ihmisestä, mutta se on voimaton esim. kysyttäessä ihmiselämän olemassaolon mieltä, ts. ruumiillista olemassaoloa itseään laajempaa olemassaolon merkitystä. Tieteellinen kosmologia, muu fysiikka ja biologia, matematiikka tai tieteellinen filosofia eivät voi todistaa mikä on ihmiselämän yleisempi tarkoitus tai mihin persoonallisuuden tulisi yksityiselämässään teleologisesti katsottuna tähdätä. Ihmiselle voidaan osoittaa vain mosaiikkitietoutta mm. ravitsemuksen tärkeydestä jne.  Sen sijaan kysymystä ei pidä tulkita niin, ettei myös uskoon liittyisi mukaan kokemuksia, tietoja ja loogista ajattelua, mikä on tullut todistettua ainakin tuhanteen kertaan metafyysisen filosofian ja dogmatiikan historian kuluessa. Kokemus, tieto ja päättely esiintyvät kumminkin määrätyn, syvästi uskomuspohjaisen horisontin suuntaamina.

Ihmiskuvalle on tyypillistä, ettei sitä voi luoda ilman määrättyjä, itsessään todistamattomia lähtökohtia eli aksioomia. Ihmistä voidaan nimittäin tutkia empiirisesti vain määrätyssä laajuudessa. Ateisti liittää usein ihmiskuvaan materialistisen filosofian piirteitä, joiden mukaan Jumalaa ei ole ja usein ei uskota myöskään ihmisen kuolemattomuuteen tai ruumiista erilliseen sieluun tai henkeen. Nämä lähtökohdat asettuvat uskovaisilla päinvastaisiksi. Erona on vain joko negatiivinen tai positiivinen kokemus Jumalan olemassaolosta, eli on koettu Jumalan ontologinen ei-olevaisuus tai olevaisuus. Ensimmäiselle Jumala on vain nimi ja nimen takainen käsitys, oikeastaan mieli eli noema, mutta toiselle nimi Jumala on itse asiassa Jumalan todellisen olemassaolon takainen ja siitä johdettu käsitys Jumalasta. Tieteellisellä ajattelulla ja tieteellisin kokein ei ole mahdollista ratkaista kysymystä kumpaankaan suuntaan. Tieteen ihmiskuvia rakennettaessa niin ateismi kuin teismi, Jumalan olemassaoloa maailmassa tähdentävä käsitys ovat sulkeistettavissa pois pragmaattisella päätöksellä: Koska todistelut suuntaan tai toiseen eivät ole päteviä eikä maailmassa tavata sen enempää tieteellistä ateismia kuin tieteellistä teismiä, ei ole mielekästä eikä edes todellista koettaa liittää "ismi" tieteessä osaksi ihmiskuvaa ja teoreettiseen ihmiskuvaan kokonaan tai osittain pohjautuvaa tutkimusta erityisesti ns. ihmistieteissä kuten sosiaalitieteissä.

"Tieteellinen tieto ja uskonnollinen usko ovat aivan eri maailmoista", tähdentää myös kristityksi tunnustautuva Antti Eskola. "Uskonnollisena ihmisenä lähden siitä, että jotakin muutakin on, mutta siitä emme voi saada tietoa." 

Älykkäät kristityt - erityisesti tieteilijät - ovat meillä Suomessa, ja ehkäpä myös suuressa osassa ei-katolista Eurooppaa, enemmän huolissaan uskon sekoittamisesta tieteeseen kuin uskon haalistumisesta ja väistymisestä tieteen ja ateistisen painostuksen edessä. Myös Eskola on huolehtii uskovaisen ihmisen uskottavuudesta tiedemaailmassa. "Tutkijana en viitsinyt puhua uskon asioista. Ajattelin, että siinä menee maine koko tiedekunnalta ja oppiaineelta. Kun jäin eläkkeelle, aloin kirjoittaa." 

Kun luin Tampereen yliopiston pääsykokeisiin v. 1984, oli eräs pääsykoekirjoista Eskolan teos "Sosiaalipsykologia." Muistan miten vähävaraisena nuorena miehenä yritin saada teoksen kirjastosta, mutta en saanut sitä käsiini sen enempää Helsingistä kuin Espoosta. Mietin Aleksanterin kadulla tarpoessani, että juuri tämän miehen täytyy olla tosi merkittävä tutkija, kun kirjatkin ovat niin käytössä. Piti ostaa oma kirja suolaiseen hintaan ja kirja on tietysti vieläkin tallella. Myöhemmin otin opinto-ohjelmaan myös jonkin Eskolan vetämän kurssin sosiaalipsykologiasta ja persoonallisuuden tutkimisesta. Hänen suosionsa oli vankka ja luennointitapa ihailtavan älyllinen. En kumminkaan usko, että hänen maineensa, puhumattakaan sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksesta, olisi saanut vakavaa kolausta opettajan uskon takia. Tampereen yliopistossa vaikutti  siihenkin aikaan vastavirtaan kulkevia tutkijoita ja opettajia, kuten esim. ryhmätyön opettaja, psykologi Pehr Charpentier ja uskontofilosofian dosentti Matti Luoma. Heidänkin luennoillaan kävin. Tosin en tiedä  milloin Eskola alkoi syvemmin uskonasioita miettiä, mutta eivät Charpentier ja Luoma suinkaan laitostensa mainetta vaarantaneet. Sitä ei voi kumminkaan kiistää etteikö heihin kohdistunut määrättyä yliopistokritiikkiä. Kritiikki on sitäkin käsittämättömämpää, kun muistaa miten Tampereen yliopistossa sai 1970-luvulla lähes mielin määrin vaikuttaa toinen "ismi", sosialismi, ilman tähän "ismiin" kallistuneiden henkilöiden tieteellisen arvovallan murentumista.

Kun kiinnostuin myöhemmin filosofian opiskelijana uskonnonfilosofiasta, metafysiikasta ja fenomenologiasta ja liitin näitä teemoja kristinuskon käsittelyyn, ei sillä  lähdetty "seurapiireihin". Tampereen filosofian laitos suhtautui 1990-luvulla aika skeptisesti muuhun kuin loogis-analyyttiseen filosofiaan lopulta varsin lyhyttä eksistentiaalisen fenomenologian kulta-aikaa lukuunottamatta. Silloinen professori, Veikko Rantala, johon minulla oli  luottamuksellinen opettaja-oppilas- suhde, neuvoi minua keskittymään estetiikkaan. Sittemmin olenkin miettinyt silloin tällöin myös valokuvauksen filosofiaa. Epäilen, ettei uskontoon keskittyminen tai kristillisen uskon tunnustaminen vaikeuta yliopistossa jo uraa luoneen ansioituneen tutkijan kuten Eskolan tai Luoman uraa, mutta opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden suhteen asia voi olla toinen. Siksi erityisesti aloittelevilla tutkijoilla voi syntyä kiusaus peitellä uskoaan tai omaksua valtavirran mukana ateistisia ja sekptisiä käsityksiä enemmän muilta kuin omasta päästään. 

"Jos olisin syntynyt islaminuskoisessa maassa, olisin muslimi", Eskola vielä pohtii kristinuskon ja kulttuurin suhdetta. Jaan tämän ajatuksen. Situaatiomme suuntaa tapaamme liittyä siihen kuuluvan kulttuurin osatekijöihin, kuten uskonnollisiin käsityksiin. Länsimaista löytyy myös selvä kulttuurillinen osatekijä erottamaan muslimeja ja kristittyjä. Islamilaisessa maassa Eskolan ei olisi koskaan tarvinnut arvella voisiko hänen uskonsa luoda epäilyksen varjon oman tutkijan ja oman laitoksen tieteellisen laadun ylle. Mutta voiko todella olla niin, että tiede on islamilaisissa valtioissa jollain tavoin jo fundamentaalisesti heikompaa laatua kuin länsimaissa? Eikö tieteen sudenkuoppa löydy kummassakin kulttuurissa ensisijaisesti samasta asiasta, tieteen ja ihmiskuvan metafyysisten osatekijöiden toisiinsa sekoittamisesta? Tieteen ja filosofian kannalta on lopulta yhtä järjetöntä vähätellä uskontoa kuin sitä ylikorottaa. 

Keski-ajalla kirkko hallitsi tiedemaailmaakin, mutta ylilyönnin yhtäällä ei tulisi johtaa ylilyöntiin toisaalla vaan hallittuun synteesiin, tieteen ja uskon hallittuun vuoropuheluun vailla ateismin tai teismin hillittömyyksiä.

Johannes