BLOGI SULJETAAN TOISTAISEKSI JÄRJESTELYTYÖN VUOKSI

BLOGI SULJETAAN TOISTAISEKSI JÄRJESTELYTYÖN VUOKSI. SIVU PALAA

ASIAAN MYÖHEMMIN.

Mitä on rohkeus lapsen puolesta? Johanna Hurtig ja Mikael Vuorinen Rohkeus-blogissa

"Maria ja Jeesus" (lähde: Internet)

Tuntuu hämmentävältä lukea, miten tutkijatohtori Johanna Hurtigin työtä kirkolliseen yhteyteen sijoittuvan, lasten ja alaikäisten hyväksikäyttöön liittyvän pahan käsittelemiseksi Rohkeus-blogissa kommentoi juuri Mikael Vuorinen, ja vielä siten, että hän varovaisesti mitätöi rohkeuden prinsiipin Hurtigin työssä ja asettaa rohkeuden arvon mielestäni kokonaan toisaalle eli ääriliberaaliin seksuaalikäsitykseen ja sen esilletuomiseen tiedemaailmassa. Tuskinpa tuota enempää voisi Hurtigin kirjoitusta käyttää aasinsiltanaan oman kuningasajatuksensa korottamiseksi.

Hurtig kysyy kirjoituksessaan "Kyseenalainen kunnia" (16.6.-14): ”Nähtiinkö tutkimusaiheeni erityisenä siksi, että se otti kohteekseen suomalaisen uskonnollisuuden, siinä olevat mahdolliset piiloutuneet ja vaietut ongelmat, moraaliset ristiriitaisuudet? Koskinko tutkimuksellani tabuun, kun otin kohteeksi pyhään kätkeytyneen pahan?”

Moraalinen ristiriita on ymmärtääkseni erityisesti siinä, että hengellinen yhteisö toisaalta korostaa synnin pahuutta tai ainakin kartettavuutta ja saarnaa parannuksen sanomaa osana sovituksen kontekstia, mutta samalla paradoksaalisella tavalla sallii lasten ja alaikäisten hyväksikäyttöä joko ”katsomalla toiseen suuntaan” tai pitämällä käsityksen totaalisesta armahduksesta niin korkealla, että uhrille jää mahdollisuudeksi vain joko antaa anteeksi tai tässä epäonnistua ja syyllistyä anteeksiantamattomuuteen – samalla kun tekijä saa synninpäästön eikä hänen oman parannuksensa kestävyyttä pidetä tarpeeksi silmällä. Jos tällaiseen kiinnittää huomiota, voi saada itse tuomion osakseen: Oikea kristitty ei ole ”tuomitseva” ja ”pitkämuistinen”. Vaikka Hurtig vaatimattomalla tavalla kieltää tehneensä jotain erityisen rohkeata, on tällainen totuuteen ja suoruuteen pyrkiminen aina rohkeata ja tervetullutta toimintaa.

Vuorinen taas pitää rohkeutena puolustaa tiedemaailmassa lapsen seksuaalisuuden ja samalla myös alaikäisen ja aikuisen välistä suhdetta eräisiin tutkimuksiin vedoten:

”(…) väkivallasta ja hylkäämisestä p u h d i s t e t t u aito seksuaalinen kokemus lapsella ei aiheuta tilastollisesti merkitsevää ongelmaa lapsen myöhemmälle kehitykselle. Siten myöskään mitään terapiaa ei näissä väkivallattomissa tapauksissa tarvita.”

Vuorinen kumminkin ymmärtää sen, että oikeuteen asti menneissä lasten ja nuorten hyväksikäyttötapauksissa lasta tai nuorta vanhempi henkilö on aina käyttänyt jotain voimaa, joko henkistä tai fyysistä, taivuttaakseen rikoksen uhrin epänormaalin seksuaalisen tyydytyksensä välikappaleeksi. Sellainen menettely on yleisintä. Houkuttelu, turvan ja kuuntelun tarjonta, lahjonta, eristys ja kiristys ovat väkivaltaa, vaikka väkivallan muoto hahmottuu kokonaan nähtäväksi vasta lapsen hyväksikäyttöön tähtäävän toiminnan lopullisessa toteutumisessa. Osa pedofilian alan hyväksikäytetyistä lapsista on niin pieniä, etteivät nämä edes ymmärrä puhetta! 

Lapsen ja nuoren ja näitä vanhempien ihmisten kesken ei ilmene koskaan tasaveroista, väkivallasta ja hylkäämisestä puhdistettua suhdetta. Lapsen ja lapsen, ja nuoren ja nuoren välillä taas kulminoituvat kypsyys- ja kokoerot. Vahvempi ja kypsempi sanelee asiat. Lapset ja nuoret tarvitsevat suojelua keskuudessaan ja tietysti suhteessa heitä vanhempiin ihmisiin. Väkivallasta ja hylkäämisestä puhdistettu seksuaalisuuden raja on jopa epäselvämpi kuin kuuluisa ”veteen piirretty viiva”.

”Rohkeutta kaikille tieteellisen totuuden etsintään”, lopettaa tieteellisiin kysymyksiin nyt ”keskittynyt” Vuorinen. Hän on keksinyt tiedemaailman periaatteellisen lähtökohtaisen arvovapauden (tutkimustapaa ja lähdekritiikin arvoja lukuunottamatta). Tieteen nimessä voidaan esittää erilaisia (jossain suhteessa riittävästi perusteltuja) käsityksiä laidasta laitaan. Myös natsi-Saksan tutkijoilla oli esitettävinään monenlaisia ajatuksia, ja he myös tekivät erilaisia tieteellisiä kokeita ihmisillekin. Se, että jokin määrätty käsitys tai tutkimustulos esitetään tiedemaailmassa, ei tue esimerkiksi pedofilian oikeutusta Suomessa. Mistään muualta ei Vuorinen tosin voi löytää tukea omille ajatuksilleen. Hän kirjoittaa ”selkä seinää vasten.” Onko se myös rohkeata vai ei jää myöhemmin arvioitavaksi.

Lähdelinkki

Johannes

Ylösnousemus - merkki ainoasta Jumalasta

Ylösnoussut Kristus (foto: Internet/lambada)

Pääsiäinen, huipennus, ylösnousemus. Jeesus  teki selväksi, ettei hän ole henki: Ei hengellä ole lihaa. Helposti tulee ajatelleeksi, että kertomus Nasaretilaisen ylösnousemuksesta liittyy vanhempiin vastaaviin ihmekertomuksiin kuolleista heräävistä puolijumalista. Jeesuksen väitettiin nousseen haudastaan jotta hän vaikuttaisi yhä voimakkaalta ja uskottavalta kuin antiikin suosittujen jumaltarinoiden sankarit. Kristinuskossa on kumminkin oma sisärakenne, joka johtaan Vanhaan testamenttiin, ja sama syy ehkä johdatti Jeesusta herättämään Lasaruksen kuolleista.


Profeetta Hesekiel joutui kerran omituiseen tilanteeseen mitä oudoimman näyn edessä. Maa hänen edessään avautui täynnä vanhoja, kuivuneita, rappeutuneita luita. Tiedämme miten hauras luu voi murentua kosketuksestasin. Näyssä Jumala kysyi Hesekieliltä uskoiko tämä näiden kuolleiden voivan herätä henkiin. Profeetta vastasi valtioviisaalla tavalla: "Sinä sen tiedät".  Jumala lupasi tämän jälkeen herättää kuolleet henkiin, ja niin luut rupesivat lähenemään toisiaan, ja niiden ympärille kasvoivat jänteet ja muut kudokset. Näky oli vertauskuva Israelin kansan hengellisestä heräämisestä ja pelastumisesta, mutta herätykselle oli myös erityinen syy. Kuolleen herättämisestä paljastettiin Hesekielille, että se oli merkki Jumalan todellisesta esiintymisestä, merkki, joka ei ollut sivuutettavissa.


Myöhempi kertomus Lasaruksen herättämisestä ja lennättämisestä ulos kalliohaudasta ei ole vain tarina, jonka tarkoitus on tehdä yleensä vaikutus kuulijoihin. Jeesus oli perillä Hesekielin kirjasta ja ymmärsi kuolleiden luiden ihmeen symbolisen merkityksen. Lasaruksen nostattaminen kuolleiden valtakunnasta ei ollut ensisijaisesti ihme vaan merkki juuri Jumalan läsnäolosta Jeesuksen itsensä tehtävässä ja hänen seurassaan maailmassa.  Kun Jeesuksen ruumis vuorostaan katosi haudasta ja kun Jeesus aloitti ilmestymiensä sarjan, keskeistä ei tässäkään ole itse fyysinen ihme. Jeesus herätettiin vainajien maasta takaisin elävien maahan merkiksi Jumalan erityisestä toiminnasta ja läsnäolosta. Jeesuksen toimintaan, elämään ja kuolemaan liittyi mukaan Israelin kansan suuri Jumala. Tämä Jumala asetti ainutlaatuisella tavalla tavalliset luonnonlait hetkeksi syrjään ja korvasi ne, tai ainakin täydensi niitä, meille toistaiseksi tuntemattomilla Jumalan luonnon lailla. Emme tiedä mikä ylösnousemusruumis on. Ainakaan se ei ole vain "lihaa ja verta", koska normaalista materiaalista koostunut ihmisruumis ei voi välillä kadota tai muuttaa muotoaan tuntemattomaksi.


Hesekielin näyssä uuden muodon saaneet vainajien maalliset rippeet siirtyivät palvelemaan Jumalaa. Ylösnoussut Kristus siirtyi hänkin eteenpäin, Jumalan oikealle puolelle. Kristinuskon sanoma on, että kaikki Jeesukseen liittyneet ovat myös hänen ylössnousemukseensa kietoutuneita ja nostettuja katuneina ja armahdettuina uusina luomuksina ikuiseen yhteyteen Jumalan kanssa, Tämä tarkoittaa samalla merkkiä suuren, tuntemattoman Jumalan päätöksestä, työstä ja itsensä ilmaisemista ihmisten maailmassa.


Johannes

Telaketjut ja ketjureaktiot. Miten Jumalan valtakuntaa parhaillaan painetaan hiekkaan

Jumalan valtakunta on uhattu.

Jos nyt Jeesus palaisi maailmaan, miten vähän luottamamusta hän löytäisikään. 

Kansakuntia kerääntyy  Israelia vastaan. Palestiinalaiset, joista useat julistavat yhä israelilaisten ajamista mereen, saavat tukijoita mutta Israel menettää. Islam on Euroopassa nouseva uskonto ja myös monin paikoin aseellisesti taisteleva, terroria kaihtamaton islamistinen kumousvoima siinä missä marxilaisuus 1960- ja 1970 luvuilla Afrikassa. 

Kristinuskon todellisten kannattajien ja tunnustajien määrä vähenee, ja kristillisestä Euroopasta on jäljellä  etupäässä menneisyys, ja epäkristillinen, härski materialismi ja ateismi. 

Raamattua ei lainkaan kunnioiteta. "Kymmenen käskyä" on määrätty sivurooliin. Synnintekijät, eli ihmiset, jotka tieten tahtoen rikkovat Jumalan asettamaa moraalikoodia, eivät ole nöyriä syntisiä tunnustamassa Jumalansa edessä heikkouksiaan ja puutteitaan vaan äänekäs painostusjoukko, toisinaan aito roskajoukko, joka vaatii vapautua uskontojen aiheuttamasta synnintunnosta, ja vaatii muuttaa Raamatun ja yhteiskunnan lait kääntämään heidän laittomuukset täysin laillisiksi ja luonnollisiksi. 

Jumala ymmärtää heikkoutta, puutteellisuutta ja kehityshäiriöisyyttä kenen tahansa kohdalla, mutta ymmärrämmekö me Jumalan pyhyyden asettamaa vaatimusta Jumalalle itselleen, ja tätä kautta lopulta myös meille ihmisille? 

Jumalan valtakunta on uhattu. 

Telaketjut painavat Eurooppaa ja Israelia henkisellä, hengellisellä ja tulevaisuudessa myös aineellisella tasolla. 

Sillä liian monta ketjureaktiota on päästetty hallitsemattomalla tavalla etenemään. 

Tulevaisuudessa Raamattua kunnioittavia kristittyjä ja luonnolliseen seksuaalisuuteen pitäytyviä ihmisiä vainotaan tavalla tai toisella. Nykyinen vähättely, halveksunta ja suoranainen viha, ei voi olla muuta lopulta aiheuttamatta. Israel joutuu yhä ahtaammalle ja lopulta toivottamaan taisteluun kaikkia vihollisiaan ja heidän tukijoitaan vastaan. 

Tänään Eurooppa jo vähintään kantaa ristiään ... eikä se ole pyhä, sovittajan ja viattoman risti, vaan  ryövärin ja raukan risti. 

Johannes

Usko ja tiede tänään

Tampereen seurakuntalehti "Silta" sisälsi mielenkiintoisen, Pirjo Lääperin kirjoittaman artikkelin tieteen ja uskon suhteesta (2014:4:6-7). "Tutkijan maailmankatsomus näkyy ihmistieteissä" kertoi aiheesta emeritusprofessoreiden psykologi Markku Ojasen, sosiaalipsykologi Antti Eskolan ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan miettein. Artikkeli jatkaa tarpeellista vuoropuhelua uskon ja tieteen välillä ns. jälkikristillisessä ajassa. 

Markku Ojasen mukaan ideologioiden voimakkuus heijastuu myös objektiiviseksi katsotun tieteen tuloksiin. Psykologiassa on eri koulukuntia ja jos ihmiskuva on erilainen, jopa puhevälit voivat vaarantua. "Sosiaalidarwinistisen näkemyksen mukaan ihmiset ovat itsekkäitä. Neuvostoliitossa tiede oli materialistista ja vaikutti kammottavalla tavalla. Kun psykologia ja sosiologia kietoutuivat marxilaiseen kaavaan, siitä tuli uskonnon kaltainen. Kokemuspohjainen tutkimus vaikeutui tämän ennakkoasenteen vuoksi." Ennakkoasenne vaikuttaa tutkijaan mitä tutkitaan ja millä tavoin edetään. Esim. uskontokriittiset ateistit eivät suostu näkemään uskonnoissa mitään hyvää ja uskovaiset tutkijat tulkitsevat tutkimustuloksia uskolleen myönteisellä tavalla. Jaana Hallamaan mukaan tiede selittää ilmiöitä järjen ja havaintojen kautta, mutta uskonto vastaa merkitystä koskeviin kysymyksiin. Hallamaan käsitystä sovellettaessa voidaan esim. keksiä, että tiede voi selvittää suunnitelmallisin empiirisin kokein ja kokeiden tuloksia koskevan loogisen analyysin kautta eri asioita ihmisestä, mutta se on voimaton esim. kysyttäessä ihmiselämän olemassaolon mieltä, ts. ruumiillista olemassaoloa itseään laajempaa olemassaolon merkitystä. Tieteellinen kosmologia, muu fysiikka ja biologia, matematiikka tai tieteellinen filosofia eivät voi todistaa mikä on ihmiselämän yleisempi tarkoitus tai mihin persoonallisuuden tulisi yksityiselämässään teleologisesti katsottuna tähdätä. Ihmiselle voidaan osoittaa vain mosaiikkitietoutta mm. ravitsemuksen tärkeydestä jne.  Sen sijaan kysymystä ei pidä tulkita niin, ettei myös uskoon liittyisi mukaan kokemuksia, tietoja ja loogista ajattelua, mikä on tullut todistettua ainakin tuhanteen kertaan metafyysisen filosofian ja dogmatiikan historian kuluessa. Kokemus, tieto ja päättely esiintyvät kumminkin määrätyn, syvästi uskomuspohjaisen horisontin suuntaamina.

Ihmiskuvalle on tyypillistä, ettei sitä voi luoda ilman määrättyjä, itsessään todistamattomia lähtökohtia eli aksioomia. Ihmistä voidaan nimittäin tutkia empiirisesti vain määrätyssä laajuudessa. Ateisti liittää usein ihmiskuvaan materialistisen filosofian piirteitä, joiden mukaan Jumalaa ei ole ja usein ei uskota myöskään ihmisen kuolemattomuuteen tai ruumiista erilliseen sieluun tai henkeen. Nämä lähtökohdat asettuvat uskovaisilla päinvastaisiksi. Erona on vain joko negatiivinen tai positiivinen kokemus Jumalan olemassaolosta, eli on koettu Jumalan ontologinen ei-olevaisuus tai olevaisuus. Ensimmäiselle Jumala on vain nimi ja nimen takainen käsitys, oikeastaan mieli eli noema, mutta toiselle nimi Jumala on itse asiassa Jumalan todellisen olemassaolon takainen ja siitä johdettu käsitys Jumalasta. Tieteellisellä ajattelulla ja tieteellisin kokein ei ole mahdollista ratkaista kysymystä kumpaankaan suuntaan. Tieteen ihmiskuvia rakennettaessa niin ateismi kuin teismi, Jumalan olemassaoloa maailmassa tähdentävä käsitys ovat sulkeistettavissa pois pragmaattisella päätöksellä: Koska todistelut suuntaan tai toiseen eivät ole päteviä eikä maailmassa tavata sen enempää tieteellistä ateismia kuin tieteellistä teismiä, ei ole mielekästä eikä edes todellista koettaa liittää "ismi" tieteessä osaksi ihmiskuvaa ja teoreettiseen ihmiskuvaan kokonaan tai osittain pohjautuvaa tutkimusta erityisesti ns. ihmistieteissä kuten sosiaalitieteissä.

"Tieteellinen tieto ja uskonnollinen usko ovat aivan eri maailmoista", tähdentää myös kristityksi tunnustautuva Antti Eskola. "Uskonnollisena ihmisenä lähden siitä, että jotakin muutakin on, mutta siitä emme voi saada tietoa." 

Älykkäät kristityt - erityisesti tieteilijät - ovat meillä Suomessa, ja ehkäpä myös suuressa osassa ei-katolista Eurooppaa, enemmän huolissaan uskon sekoittamisesta tieteeseen kuin uskon haalistumisesta ja väistymisestä tieteen ja ateistisen painostuksen edessä. Myös Eskola on huolehtii uskovaisen ihmisen uskottavuudesta tiedemaailmassa. "Tutkijana en viitsinyt puhua uskon asioista. Ajattelin, että siinä menee maine koko tiedekunnalta ja oppiaineelta. Kun jäin eläkkeelle, aloin kirjoittaa." 

Kun luin Tampereen yliopiston pääsykokeisiin v. 1984, oli eräs pääsykoekirjoista Eskolan teos "Sosiaalipsykologia." Muistan miten vähävaraisena nuorena miehenä yritin saada teoksen kirjastosta, mutta en saanut sitä käsiini sen enempää Helsingistä kuin Espoosta. Mietin Aleksanterin kadulla tarpoessani, että juuri tämän miehen täytyy olla tosi merkittävä tutkija, kun kirjatkin ovat niin käytössä. Piti ostaa oma kirja suolaiseen hintaan ja kirja on tietysti vieläkin tallella. Myöhemmin otin opinto-ohjelmaan myös jonkin Eskolan vetämän kurssin sosiaalipsykologiasta ja persoonallisuuden tutkimisesta. Hänen suosionsa oli vankka ja luennointitapa ihailtavan älyllinen. En kumminkaan usko, että hänen maineensa, puhumattakaan sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksesta, olisi saanut vakavaa kolausta opettajan uskon takia. Tampereen yliopistossa vaikutti  siihenkin aikaan vastavirtaan kulkevia tutkijoita ja opettajia, kuten esim. ryhmätyön opettaja, psykologi Pehr Charpentier ja uskontofilosofian dosentti Matti Luoma. Heidänkin luennoillaan kävin. Tosin en tiedä  milloin Eskola alkoi syvemmin uskonasioita miettiä, mutta eivät Charpentier ja Luoma suinkaan laitostensa mainetta vaarantaneet. Sitä ei voi kumminkaan kiistää etteikö heihin kohdistunut määrättyä yliopistokritiikkiä. Kritiikki on sitäkin käsittämättömämpää, kun muistaa miten Tampereen yliopistossa sai 1970-luvulla lähes mielin määrin vaikuttaa toinen "ismi", sosialismi, ilman tähän "ismiin" kallistuneiden henkilöiden tieteellisen arvovallan murentumista.

Kun kiinnostuin myöhemmin filosofian opiskelijana uskonnonfilosofiasta, metafysiikasta ja fenomenologiasta ja liitin näitä teemoja kristinuskon käsittelyyn, ei sillä  lähdetty "seurapiireihin". Tampereen filosofian laitos suhtautui 1990-luvulla aika skeptisesti muuhun kuin loogis-analyyttiseen filosofiaan lopulta varsin lyhyttä eksistentiaalisen fenomenologian kulta-aikaa lukuunottamatta. Silloinen professori, Veikko Rantala, johon minulla oli  luottamuksellinen opettaja-oppilas- suhde, neuvoi minua keskittymään estetiikkaan. Sittemmin olenkin miettinyt silloin tällöin myös valokuvauksen filosofiaa. Epäilen, ettei uskontoon keskittyminen tai kristillisen uskon tunnustaminen vaikeuta yliopistossa jo uraa luoneen ansioituneen tutkijan kuten Eskolan tai Luoman uraa, mutta opiskelijoiden ja jatko-opiskelijoiden suhteen asia voi olla toinen. Siksi erityisesti aloittelevilla tutkijoilla voi syntyä kiusaus peitellä uskoaan tai omaksua valtavirran mukana ateistisia ja sekptisiä käsityksiä enemmän muilta kuin omasta päästään. 

"Jos olisin syntynyt islaminuskoisessa maassa, olisin muslimi", Eskola vielä pohtii kristinuskon ja kulttuurin suhdetta. Jaan tämän ajatuksen. Situaatiomme suuntaa tapaamme liittyä siihen kuuluvan kulttuurin osatekijöihin, kuten uskonnollisiin käsityksiin. Länsimaista löytyy myös selvä kulttuurillinen osatekijä erottamaan muslimeja ja kristittyjä. Islamilaisessa maassa Eskolan ei olisi koskaan tarvinnut arvella voisiko hänen uskonsa luoda epäilyksen varjon oman tutkijan ja oman laitoksen tieteellisen laadun ylle. Mutta voiko todella olla niin, että tiede on islamilaisissa valtioissa jollain tavoin jo fundamentaalisesti heikompaa laatua kuin länsimaissa? Eikö tieteen sudenkuoppa löydy kummassakin kulttuurissa ensisijaisesti samasta asiasta, tieteen ja ihmiskuvan metafyysisten osatekijöiden toisiinsa sekoittamisesta? Tieteen ja filosofian kannalta on lopulta yhtä järjetöntä vähätellä uskontoa kuin sitä ylikorottaa. 

Keski-ajalla kirkko hallitsi tiedemaailmaakin, mutta ylilyönnin yhtäällä ei tulisi johtaa ylilyöntiin toisaalla vaan hallittuun synteesiin, tieteen ja uskon hallittuun vuoropuheluun vailla ateismin tai teismin hillittömyyksiä.

Johannes

Hyvää Uutta Vuotta!

Hyvää Uutta Vuotta satunnainen lukijamme! Toivomme sinulle mielenkiintoisia surffailuja Internetin maailmassa ja myös lisävierailuja sivullamme. Vieraskirjaa ei ole mutta aina voit jättää oman viestisi, kommenttisi jutusta.

Jatkamme arkifilosofiaa matalalla profiililla verkon poimuissa mutta toivottavasti hyvällä pyrkimyksellä saada jakaa jotain totta, tai sellaiseksi hyvässä uskossa kuviteltua tästä ihmisen maailmasta Taivaan alla.

Johannes

Anarkian vallassa. Tampereen musta itsenäisyyspäivä

AL:n anarkistiempaattinen videoleike. 

Tampereella 6.12.2013 pidetty itsenäisyyspäivän kansanjuhla sai harvinaisen ja rikollisen sivujuonteen, kun mielenosoituskulkue yritti päästä väkivalloin poliisin eristämän Tampere-talon läheisyyteen kaatamalla virkavallan pystyttämiä aitoja ja vahingoittamalla poliiseja ja heidän käyttämiään ratsuhevosia. Järjestystä valvovien poliisin koventaessa otteita anarkisteiksi itseään kutsuvien johtajien paimentama, arviolta 200 päinen joukkio palasi takaisin keskikaupungille. Jotkut mellakoijat loukkaantuivat lievästi. Illan ja yön kuluessa mm. Stockmannin tavaratalosta ja Vanhasta kirkosta rikottiin ikkunoita, autoja rusikoitiin ja ainakin yksin Suomen lippu poltettiin. Itsenäisyyspäivää mielenosoittajat viettivät oman mustan lipun alla ja naamarien peitossa. Osa mielenosoitusväestä oli aseistautunut lyömäaseena käyttämillään jääkiekkomailoilla ja voimakasäänisillä ilotulitteilla, joita suunnattiin päin poliiseja. Poliiseja loukkaantui mellakaksi yltyneen mielenosoituksen aikana hakkaamisesta, ja ilotulitteet olivat vaarassa aiheuttaa mm. kuulovaurioita. Hevosia sotkettiin väriaineilla täytetyillä ilmapalloilla. Tapahtumien kuluessa jotkut erosivat mielenosoitusjoukosta ja paheksuivat mm. kirkon ikkunoiden särkemistä.

Tämä video näyttää edellistä arvovapaammalla tavalla mitä sattu ja keiden toimesta

Mediassa mellakaksi yltynyttä mielenosoitusta on anarkistien toimesta kuvattu protestiksi hierarkkista itsenäisyydenpäivänviettoa ja säästöjen leimaamaa sisäpolitiikkaa vastaan. Tampereella oltiin tosiasiassa ylpeitä valtakunnallisesta juhlasta ja tavalliset manselaiset juhlistivat päivää spontaanisti tanssimalla Keskustorilla. Valtion viralliseen juhlaan Tampere-talolle oli kutsuttu nyt erityisen paljon sotaveteraaneja ja paljon aivan tavallista kansaa. Juhlaan kuului myös poikkeuksellinen, hieno musiikkiohjelma. Juhlista ei jäänyt televisioinnin pohjalta mieleen ”eliitin ja vallasväen” juhlinta.

Suomen lipulla ja valtiomme itsenäisyydenpäivällä on voimakas symbolinen arvo ja merkitys. Mikään tähänastisesta yhteiskuntapolitiikastamme ei anna aihetta häpäistä valtakunnan lippua ja juhlintaa, joissa erityisesti kansamme turvaajia – veteraaneja – muistettiin lämpimästi. Jokainen kansakuntamme tilasta huolestunut kansalainen voi osallistua demokraattisessa valtiossa vaikka joka päivä rauhanomaiseen poliittiseen toimintaan ja tuoda esille töissä ja puheissaan kannattamiaan hyviä arvoja. Tilaisuuksia on niin runsaasti, ettei löydy mitään todellista perustetta mielenosoitukselle itsenäisyyspäivänämme puhumattamaan mellakoinnista.

Kuinka moni tästä mustaa lippua kohotelleesta ”anarkistijoukosta” on tehnyt niin paljon kuluvan vuoden aikana työtä tämän valtion, kansakunnan ja oman alueensa hyväksi, että voi rehellisesti ja muita pettämättä siirtyä tähän mellakointivaiheeseen ikään kuin surkeiden yhteiskunnallisten olosuhteittemme pakottamana? Kuinka moni mellakoijista tekee ylipäänsä työtä ja maksaa veroja? Heidän tulisi antaa arvoa itseään ansioituneemmille henkilöille ja tehdä parhaansa, että heistä itsestään kehittyisi kansassamme nykyistä merkittävämpiä ja huomatumpia ihmisiä lahjakkuutensa, monipuolisen opiskelunsa ja ahkeran työnsä pohjalta. Nyt heidän toiminnassaan ei ollut mitään arvokasta juhlimisen aiheesta puhumattakaan.

Harva meistä edes kunnolla ymmärtää koko anarkismin ideologiaa. Anarkismi pohjautuu katsomukselle, että ihmiset voivat keskenään vapaaehtoisuuteen perustuen huolehtia kaikista asioista ilman valtajärjestelmää, hierarkiaa, joka jakaa kansat eriarvoisiin ryhmiin ja yleensä hallitsijoihin ja hallittaviin. Perinteisesti anarkistit ovat enemmän tai vähemmän vastustaneet poliisivaltaa, papiston valtaa, puoluevaltaa ja tietysti myös armeijaa. Mikään yhteiskuntajärjestelmä ei ole koskaan eikä milloinkaan kyennyt luomaan ideologialtaan toimivaa anarkistista systeemiä. Varsinainen anarkisti on yksilö, joka oman moraalisuutensa pohjalta ja omista vapaista valinnoistaan käsin tekee oikein ja harrastaa kohtuullisuutta vaatimuksissaan. Ryhdikäs anarkisti on oikeastaan rinnakkaistapaus korkeiden kommunististen aatteiden lävistämälle kolhoosisankarille. Kummallekin raha ja omaisuus merkitsevät jaloa aatetta paljon vähemmän. Aitoja anarkisteja on olemassa tietenkin erittäin vähän, koska keskiverto ihminen ei koskaan kohoa etiikaltaan ja itsekuriltaan samalle tasolle koko elinaikanaan.

Aatteena anarkismi on idealismia, jolla ei ole ollut koskaan mitään kantavaa pohjaa yhteiskunnassa. Tiedämme, että anarkisteja esiintyi myös tsaarinajan Venäjällä ja Neuvostoliiton synnytyskuohuissa, mutta sosialistinen Neuvotoliitto kitki nopeasti kaikki anarkistiset rikkaruohot poliittisesta järjestelmästään. Taisteleville tovereille, tulevan Neuvostoliiton sosialisteille ja kommunisteille, anarkismi oli hyödyllinen väline väheksyä ja heikentää vanhan yhteiskuntajärjestyksen rakennetta ja lietsoa levottomuuksia, jolloin vallankumoukselliset voimat pääsivät paremmin toimimaan.

Anarkismi joukkoliikkeenä on tuhoon tuomittu ajatus. Mustat liput, naamiointi, kapinointi ja lopuksi rähinöinti omaisuuden särkemisineen vetävät puoleensa monenlaista hämärämiestä. Normaalien idealististen nuorten joukkoon yhtyy runsaasti yhteiskunnan asettamaa työ- ja elatusvastuuta pakenevia vapaakyytiläisiä, epävakaita persoonia ja rajattomia narsisteja, joitakin terroriteoista haaveilevia kummajaisia ja annos puhtaasti vandalismista ja ryöstelyistä nauttivaa asosiaalista ainesta.

Meillä Suomessa anarkismiin ja ”anarkistijohtajiin” ei ole mitään syytä suhtautua kevyesti. Mellakoiva joukko, joka koko kansan juhlapäivänä haluaa laittomuuksia - särkee paikkoja, pahoinpitelee kansakuntaamme palvelevia poliiseja, tekee kiusaa hevosille - voi jo tänään ennakoida ankeaa tulevaisuutta, jossa yhteiskuntamme ongelmatapaukset kokoontuvat joukkioiksi mellastamaan kaduillemme.

On kumma, ettei mellakointeja ole tähän asti tuomittu tämän voimakkaammin. Nuorisoa pitää ymmärtää! Aikamme on paha! Mellakoinnissa ei ole silti kysymys ensisijaisesti politiikan kriisistä vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä torjua ja kitkeä oikeaan demokratiaan kuulumattomat piirteet ja ylläpitää normaalia kuria ja järjestystä. Kaikki yhteiskunnalliset ongelmat ovat ratkaistavissa laillisin poliittisin keinoin ja demokratiaa lakiemme mukaan noudattaen. Ei ole mitään syytä siihen, että laillinen yhteiskuntajärjestelmä luopuu oikeuksistaan johtaa kansakuntaamme laittoman järjestelmän naamareiden taakse kätkeytyvien pillipiipareiden soiton mukaan. Tampereella osataan käyttää jääkiekkomailaa oikein eli jääkiekkopeliin liittyen. Emme tarvitse uusia opettajia eikä Euroopan huonoa esimerkkiä nuorisomellakoinnista.

Johannes