Kun viattomuus murhattiin Meksikossa

Seven Raped in Attack on Youth Camp

Posted by petrichk on July 20, 2012 · Leave a Comment

07/20/12 – A brutal attack on a group comprised largely of teenagers camping outside Mexico City has provoked significant public outcry and prompted the state police to act quickly to investigate. About 90 people were camping in the Colibri ecological park–located near the town of Ixtapaluca, a suburb of Mexico City located in the state of Mexico (Estado de México, Edmox)–on July 12 when an 11-person gang stormed into the site, firing shots into the air. The attackers were armed with a variety of weapons and proceeded to assault the group, who were participating in an overnight Christian retreat. The attack resulted in seven females raped–at least three of whom were minors–, another five people beaten, and cash and goods, including two cars, stolen. Although the cars were eventually recovered by police, the journal Impacto estimated the loss of cash and goods originally taken at approximately $10,000 (USD). The group had apparently arranged for police patrols in the area during their stay, but it appears that there was not a police presence in the park during the time of the attack because the authorities did not learn of the events until one of the adult organizers was able to reach a local police station. Calls for help were hampered by the park’s hilly geographical layout, which also has poor cell phone coverage.

Yesterday, the Attorney General’s Office of Mexico State (Procuraduría General de Justicia del Estado de México, PGJEM) announced the arrest of 17 people in conjunction with the attack. The operation was undertaken jointly between the Secretary of Citizen Safety (Secretaría de Seguridad Ciudadana, SSC) and the state police. Of the detained, there are two women and 15 men, including three policemen and one former member of the military. El Occidental reports that the perpetrators belonged to a local gang called "Los Cadenos" and that items belonging to the campers and reported missing were found in the homes of those arrested. The Attorney General of the state of Mexico, Alfredo Castillo Cervantes, went on to state that six people had already confessed to the crime and that 11 of the people arrested had been identified by eyewitnesses. This case of swift justice is notable given that Amnesty International recently reported that the state of Mexico has one of the worst human rights records within the country, and that on average police are able to solve one out of 21 rapes in the region.

The area is within the territory of a variety of drug cartels but in general it is unaffiliated criminal gangs who prey on campers. There have been scattered attacks on campers in the park by small scale criminal groups in the recent months.

Sources:

http://justiceinmexico.org/2012/07/20/seven-raped-in-attack-on-youth-camp/

----

Kun ajattelen mitä uutisessa mainitut 90 lasta ja nuorta joutuivat kokemaan kirkon vaellusleirillä - kristinuskoa virallisesti tunnustavassa Meksikossa, jokin sisälläni vaikenee.


Kuvittele itsesi nuoreksi, jota vanhemmat ovat siihen asti suojelleet ja joka viettää viimeisen lapsuuden illan rukoillen ja lukien Raamattua. Sydämessäsi on  uskoa ja luottamusta elämään ja Jumalan suojeluun. Heräät keskellä yötä laukauksiin, joita ammutaan ilman pelkoa paljastumisesta, vaikka ampumisen melske kiirii etenkin yöllä  pitkälle.


Rosvojoukko, jossa on mukana poliiseja ja yksi entinen sotilas, käyvät uskovaisten lasten ja nuorten kimppuun. Rukoilet valtavassa hädässä ja pelossa samalla, kun katseesi etsii piilopaikkaa, mihinkään et voi mennä. Valokiilat vilkkuvat, ruuti haisee, kiroillaan, komennellaan ja ojennetaan kiiltäviä aseita. Et halua saada luotia selkääsi.


Vapiset ja tottelet. Rosvoilla ei ole kiirettä. He varmaankin tietävät saavansa riehua rauhassa. Kuulet rukoilevia ääniä, anontaa, kiljumista, hakkaamista, ja voit vain seurata vierestä kuinka raakalaiset valikoivat joukosta mieleisiään tyttöjä ja nuoria naisia raiskattaviksi. Leiriä piti vartioida rehellisten poliisien - kumma kyllä heistä ei näy jälkeäkään. Sinua ei lohduta myöhemmin se, että tämä rikos selvitettiin harvinaisen nopeasti. Ehkäpä valtuudet ylitettiin ja joku veteli naruista niin, että kopla joutui heti kiikkiin. Tämän rikoksen taustat jäävät todennäköisesti pitkään hämäriksi. Yksi asia on päivänselvä. Jos olisit ollut paikalla, et jatkaisi enää lapsuuttasi. Aikuistuit yhdessä yössä. Tervetuloa maailmaan, jossa sairainkin mieli saa toteuttaa rikolliset fantasiansa. Kuka jaksaa tämän jälkeen rukoilla tai luottaa ihmisiin? Sen miettiminen hiljentää ainakin minut.

Johannes

Arvot ja uskonnonopetus

Foto: Deneb

Sanotaan: "Meitä on moneen junaan, ja kaikki eivät löydä edes asemalle." Minusta tuntuu, että arvoskekustelussa junan, kiskojen ja aseman ymmärtäminen on ylipäänsä jokin lähes mahdoton tehtävä.

1) Teesi

”Arvoilla täytyy olla jokin kiinnityspinta, eivät ne voi ilmassa kellua.”

Lapuan piispa Simo Peura uskonnonopetuksesta. Pohjalainen/Aamulehti 13.7.-12.

2) Erittely

Oikeata ja väärää mittaavat määrätyssä mittausjärjestyksessä tapa, normi ja arvo. Esimerkki: Oikeasta tavasta käyttää autoa siirrytään yleisesti hyväksyttyyn normiin kiinnittää turvavyö ja lopuksi arvoon elämän suuresta merkityksestä. Mitä abstraktimpi oikean ja väärän käyttöyhteys on, sitä enemmän se tavallisesti liittyy arvoon, mutta arvon käyttöyhteys on aina vain abstrakti. Kun puhutaan, että jollain asialla on – siis juuri oikean ja väärän viitekehyksessä – arvoa, viitataan samalla asiaa itseään korkeampaan suhteeseen. Esimerkki: elämällä on arvo, koska se on ainutlaatuinen ja harvinainen ilmiö (luonnontieteellinen perusta), tai koska se on elämän luoneen Jumalan työn ilmaus tai koska Raamattu kieltää tappamasta (uskonnollinen perusta). Näin on samalla esitetty arvon päätepiste etiikassa. Arvojen korkein taso on itseisarvo eli arvo, joka ei ole arvokas vain jotain hyvää käyttöä varten vaan arvokas itsessään ilman muuta välitöntä tai välinehyötyä arvon kannattajalle.

Tavan kiinnityspinta on yksilöä ohjaava käyttäytymismalli. Tapa voi olla hyvä, huono tai siltä väliltä. Tavan oikeudellisuus on usein kiistanalainen eri tilanteissa. Siksi käytetään tavallisesti eri tapoja eri tilanteissa. Esimerkki: Ihminen auttaa rahapulaan joutunutta ystäväänsä mutta ei kadulla rahaa kerjäävää romanialaista. Tavan valinta pohjautuu eri perustoille, kuten yleiseen mielipiteeseen, oman viiteryhmän tottumuksille, tai erityisesti tunteeseen (tunneihmiset) tai paljolti järkeen ja analysointiin (järki-ihmiset). Tapoja, ja niitä astetta korkeammalla tasolla olevat normit, ovat postmodernissa Suomessa suuresti vaihtelevia. Arvojen puolella havaitaan tätä suurempaa yhteneväisyyttä. Arvoja voidaan asettaa keskenään moneen järjestykseen mutta lopulta suurin osa ihmisistä arvostaa korkeimmalle sijalle terveyden, perheen, ystävät ja hyvät harrastukset. Näiden arvojen ns. kiinnityspinta on suoraan henkilön välittömässä elämässä, hänen ns. situationaalisuudessaan. Arvot voivat myös muuttua. Esimerkki: Huume- tai päihdeongelmainen ihminen kokee ensin arvokkaaksi nauttia, pitää hauskaa ja vältellä  vapautta rajoittavia vastuusuhteita. Päästyään irti huumeista muut arvot ovat ajaneet päihtymyshakuisen ja irrallisen elämäntavan ohitse.

Itseisarvot ovat alue, jossa arvon kiinnityspinta on arvoista haurain ja abstraktein. Mikä ja millä perustein on niin tärkeätä itsessään, että se ajaa ohitse jopa itsesäilytysvaiston? Altruistinen toiminta 1900- luvulla on pohjautunut neljään pääaatteeseen: kommunismiin ja sosialismiin, natsismiin ja fasismiin, vapauden ja tasa-arvon humanistiseen aateperintöön alkaen valistuksen ajasta, ja uskontoon (esim. kristinusko, islam, ja juutalaisuus). Postmodernissa yhteiskunnassa juuri itseisarvojen kiinnityspinta on käynyt ja on ilmeisesti edelleen käymässä entistä kapeammaksi. Pääaatteemme ovat kokeneet  arvon menetystä islamia lukuunottamatta.

3) Johtopäätös

Arvot eivät ole silti tosiasiassa mihinkään hävinneet eivätkä tavat kadonneet, mutta arvoja arvollistetaan monella tavoin ja yhden hyvä tapa voi merkitä toiselle huonoa tapaa. Piispa Simo Peura kenties ajattelee, että koulujen uskonnonopetus vahvistaa arvopohjaa juuri itseisarvojen suuntaan, sillä  itseisarvot ovat kaiketi menettäneet eniten sijaa nykymaailmassa mutta erityisesti Euroopassa. Kun arvoja asetetaan moneen järjestykseen ja kun järjestys on muuttuvaista, ihmisiä ohjaa käytännön arvovalinnoissa pitkälti itsekkyys ja oma etu, kasvojen menettämisen pelko ja huoli ajautumisesta tärkeiden sidosryhmien ulkopuolelle. Riittääkö ns. arvopelaaminen yhteiskunnan arvopohjan perustaksi?

Yhteiskunnalla on edessään tulevaisuutta koskevia suuria muutoksia ja sosiaalisen elämän haasteita. Miten selvitä energiapulan ja ilmastomuutoksen ja uusien ”kansainvaellusten” tuomista rasituksista? Miten hoidamme inhimillisellä tavalla vanhukset ja sairaat, kun suuret ikäryhmät kypsyvät hoitoasteelle? Kuinka Suomi huolehtii oikeudenmukaisella tavalla maaseudustaan? Miten Suomi hoitaa ihmisoikeuskysymyksiin puuttumisen esim. tilanteessa, jossa ihmisoikeuksia  rikkonut Kiina on suuri taloudellinen voimatekijä? Näiden ja muiden samankaltaisten kysymysten arvollisiin linjauksiin eivät riitä varsin suhteelliset tavat, normit ja länsimaiset arvot.

Myös yksilön elämässä on ruohonjuuritasolla runsaasti valintoja, joissa edellytetään nykyistä enemmän itseisarvojen ymmärtämistä ja sisäistämistä. Mikä estää ihmistä irstailemasta ja särkemästä perheitä, pettämästä, varastamasta, valehtelemasta, lusmuilemasta, ja mikä estää häntä ryyppäämästä ja sekaantumasta huumeisiin? Mikä estää koulumurhat, joukkomurhat ja kiduttamiset? Se, että ihmisellä on eräitä tärkeitä itseisarvoja, joita seuraten hän pääsee vaikean tilanteen ylitse, kun elämässä tulee vastaan houkutuksia ja kiusauksia, pettymyksiä, petollisuutta, väkivaltaa ja rakkaudettomuutta.

Itseisarvot eivät esiinny kiinnityspinnoitta. Uskonnon opettaminen on parhaimmillaan lapsen ja nuoren ohjaamista egosentrisyyttä suurempaan arvoyhteyteen. Länsimaissa on mielestäni luontevaa opettaa laajasti kristinuskosta, koska tietylle uskonnolle uskontoihin liittyvät arvot aina liittyvät, ja koska islamin vahvistaminen maassamme ei varmaankaan ole kansan yleinen tahto. Etiikkaa voidaan tietenkin opettaa myös elämänkatsomusopin ja koulufilosofian avulla. On silti pidettävä mielessä, ettei elämänkatsomusopin tai filosofian opetuksella ole arvoihin vaikuttavaa voimakasta, itseisarvoja tuottavaa merkitystä ilman uskoa ja luottamausta sen ideologiseen viitekehykseen. Emme siis voi palauttaa vain filosofiaa opettamalla uskoa valistuksen ajan ja humanismin arvoihin, jos yhteiskunnassamme – sen todellisessa elämässä – humanismi on vain yksilön egosentrisyyden tai määrättyjen poliittisten puolueiden itsekkäiden pyrintöjen naamioverkko. Tällä hetkellä vain kristinusko ja islam ovat Euroopassa vielä riittävän elinvoimaisia kyetäkseen luomaan ympärilleen itseisarvoihin liittyvää henkisyyttä jopa postmodernissa maailmassa. Luonnontieteellinen katsomus esim. elämän suuresta arvosta harvinaisuuteen pohjautuen on itseisarvokeskustelussa hatara. Siitä ei voida esim. johtaa mikä elämä on toista ensisijaisempaa arvollisessa mielessä.

Uskonnonopetusta vastustavilla tahoilla ei ole tuoda uskonnon tilalle mitään yhtä voimakasta kysymyksen arvollisessa merkityksessä. He siis kritisoivat opetusta, jonka älyllistä ja filosofista merkitystä he eivät entuudestaan riittävästi ymmärrä. Tietämättömyys saa heidät  jakamaan tietojaan.

Johannes

Kesätervehdys

"Kesäyö Norjassa" (1978) Deneb

Viihtyisää juhannusta ja keskikesän juhlaa  luonnollisissa merkeissä: sauna, hyvä ruoka, kahvi, kirjat, vanhan ajan musiikki, hitaasti nouseva ja vitkaan tyhjentyvä jussinmalja.

"Elämä täällä on vain kuin vedessä

kuun kuvajainen

Otat sen kämmenelle

Kummeksit: Onko sitä?"

(Tsurayuki)

Johannes

Luostariuskovaisuudesta arkikristillisyyteen

"Pylväspyhimys". Foto: Internet

Ajallemme on luonteenomaista kahtiajako ns. tavallisen ja ns. tosiuskovaisten elämän välillä. "Normaalit ihmiset" sisäistävät kouluopetuksesta tieteen popularisoituja tutkimustuloksia, seurustelevat keskenään vapaita seksisuhteita harrastaen, pitävät hauskaa enemmän tai vähemmän "kosteissa merkeissä", käyvät kesätapahtumissa kuuntelemassa rockia tai tangoa, viljelevät rentoa, joskus ronskia ja välillä aivan roskaväen kieltä, ja ovat työ- ja harrastuskeskeisiä puuhamiehiä. "Normaaleilla ihmisillä" on avoimesti hetero- tai homosuhteita.

"Tosiuskovaiset" hylkäävät tieteen ja kouluopetuksen tulokset, jos nämä ovat joidenkin raamatunjakeiden vastaisia, sinnittelevät vaivoin seksuaalisten yllykkeidensä kanssa. Heillä on oma musiikkikulttuuri. Nämä ihmiset ovat kuin aikamme puritaaneja tai protestanttisia "luostariveljiä ja -sisaria". Heidän mielestään Raamattu on auktoriteetti jokaiselle asialle, mutta he eivät välttämättä lue laajasti Raamattua. He voivat myös salassa elää jyrkästikin eri tavalla kuin toisille tiestään opettavat.


Uuteen "luostarikristillisyyteen" kuuluu tärkeänä maneerina iskulauseiden toisto. Määrätyt sanankohdat kertaantuvat. Näitä ns. kaanaan kielen kielikukkasia tavataan peltomäärin.  Yhteistä on se, että  toistetaan  yhteisössä liikkuva puhemaneeri ilman, että se pyritään merkityksellisesti ymmärtämään selvästi syvemmällä tasolla. Osaksi kielikukkasten kautta yhteisön jäsenet tunnustautuvat "luostarinsa" kannattajiksi ja ottavat vastaan jäseneksi samoja maneereja esittävän henkilön. Muurien ulkopuolelta tulvivia viestejä tulkitaan niin, että  säilyy jännite pimeyden ja valkeuden maailman välillä. Oman yhteisön ulkopuolella on saatana valmiina tuhoamaan hetkessä kaiken. Tosiuskovaiset tuomitsevat myös heidän oman viiteryhmänsä ja ns. normaalien ihmisten välimaastoon jäävän "arkikristittyjen" joukon. "Arkikristityt" ovat heistä omaksuneet piirteitä sekä vanhasta kristillisestä kulttuurista että nykykulttuurista. Tämä herättää "tosiuskovissa"  epäluuloja.
  

Nämä kaksi maailmaa, tavallisten ihmisten ja "luostariuskovaisten piiri", elävät Suomessa  varsin rauhallista rinnakkaiseloa. Yhdysvalloissa tavattavia aggressiivisia kärjistyksiä ei meillä esiinny. Pidetään luonnollisena, että jos normaalissa elämässä nousee ylitsepääsemätön seinä eteen - henkinen tai aineellinen vararikko - suruton hakee viimeisenä oljenkortenaan apua nykyajan luostarista. Hänen sallitaan tulla "tosiuskoon". Kuuluu vähän asiaan, että tämä henkilö siirtyy uskovaisuutensa myötä myös henkiseen luostariin. Silloin hänen odotetaan jättävän pois kaikki normaalit tavat, jos ne ovat ristiriidassa uuden luostarisäännön kanssa. Koska tulokkaalla on silta poltettuna entiseen elämään ja poltteleva vararikko käsillä, hän haluaa ottaa vastaan "koko paketin" ja opettelee uudet tavat, erityisesti keskeisen kielen, ja omaksuu luostariveljen identiteetin.

Tavallisten ihmisten iloisen ja mielihyväkeskeisen maailman ja askeettisesti  suuntautuneen luostarin piirin rinnalla on huomaamaton, itsestään vähän meteliä pitävä "arkikristittyjen"  kolmas maailma.


Jumala on Jeesuksessa esittänyt rakkauden koko lain, rakentanut valtakunnan ihmisten puolesta ja kantanut ristillä  urakkaan pystymättömien ihmisten kuorman.  Jumala voisi puhuu Jeesuksessa vaikkapa näin: "Tekoni on kaiken inhimillisen ponnistelun loppu. Tämän jälkeen teidän ei tarvitse koskaan kuluttaa itseänne loppuun täyttääksenne uskonnon lait ja omat vaatimuksenne. Kaikki hyvä, jota teette, tapahtuu vapaaehtoiselta pohjalta ja vain siksi, että rakastatte minua." 


Jeesus on elävä persoona, joka liikkuu keskellämme kaikkialla. Jeesus voi yhä tulla  luoksesi ja kysyä: "Rakastatko sinä arkisesti minua?"

Jeesus on  oman yrittämisen ja sovinnaistapojen loppu. Jeesus on elävä henkilö ja hän ei suostu elämään vain henkisissä luostareissa. Hän on taakkojen kantaja, armahtaja, suuri pelastaja ja etsijä. Tämän rinnalla henkisten luostareiden luostarisäännöt ja kaikki kummallisimmat tavat ja oudoimmat askeettiset rituaalit himmenevät.

Johannes

(Muok. 1.1.2014)

Pedofiia ja kristillinen moraali

Taideteos kunnioittaa Turkin armenialaisvainoissa kärsineitä ja menehtyneitä kristittyjä tyttöjä ja naisia. Foto: Internet

Tytöt ja naiset, joskus myös pojat, ovat aina kokeneet kidutusta ja seksuaalista väkivaltaa sotien ja kansanmurhien yhteydessä. Nämä uhrit ovat olleet karmeita lukuja ihmiskunnan historiassa. Suurten mullistusten varjoon, ikään kuin "vähäisimpinä rikoksina", jää ikävä kyllä normaaleissa yhteiskuntaolosuhteissa tapahtuva lasten seksuaalinen hyväksikäyttö. Kirjoituksessani en käsittele islamin ja pedofilian suhdetta, jota usealla taholla jo on käsitelty. Keskityn tunnustavien kristittyjen parissa ilmenevään pedofiliaan .



Seurasin  (24.5.-12) toimittaja Susanna Päivärinnan ajankohtaisohjelmaa, jossa keskustelivat luterilaisen kirkon piirissä toimivan uskonnollisen yhteisön keski-ikäinen johtohenkilö, uhri ja muutama muu aiheen ympäriltä.


Yhdyskunnan "puhemies" korosti ripin - myös maallikon antaman - pyhyyttä ja rippisalaisuuden ehdottomutta. Uhrin mielestä tämän liikkeen keskellä ahdisti elää eikä omista kokemuksista ollut mahdollista kunnolla puhua, koska tässä yhteisössä ongelman selvittely lähtee "evankeliumista". Katsotaan yleisesti, että uhrin pitää antaa anteeksi, ettei "vedä syntiä julkisesti päälleen". Topakka perheenäiti totesi silloin, että on kieroutunutta suunnata huomio uhrin antamaan anteeksiantoon. Kun pedofiili iskee, tapahtuma on aina ensisijaisesti poliisiasia. "Putkaan saa kyllä papinkin ripittämään", nainen huomautti. Yhdyskunnan johtohenkilö sanoi taas ajattelevansa tekijää miten hänet voisi luotsata oikein elämään.

Olen törmännyt ennenkin käsitykseen, että kun pedofiili ns. tekee parannusta - jäätyään kiinni - ja katuu tai jättää elämänsä Jeesukselle, pitäisi lapsen ja aviopuolison "antaa anteeksi" ja tarjota mahdollisuus uuteen elämään. Ellei niin tapahdu ja mies jää ns. ulkoruokintaan, voidaan syyllistään uhri tai vaimo (usein molemmat ovat omalla tavallaan uhreja). Syyllistäminen saattaa johtaa sanktioihin.

Minusta on törkeätä miten joissakin uskovaispiireissä suhtaudutaan välillä jopa lepsusti pedofiliaan ja insestiin. Tupakasta, viinasta, pornosta, huumeista ja muusta saarnataan, jopa seurakuntaporttikieltoja jaellaan, mutta kun on kysymys lapseen kohdistuvasta seksiteosta ollaan joskus valitettavan hillittyjä ja armeliaita.


Jospa jokainen ihminen - joka nyt on pedofiili ja sukurutsaaja - vain joisi viinaa seksihimonsa tyydyttämisen sijasta, mutta ei tekisi mitään pahaa lapselle tai alaikäiselle nuorelle tytölle tai pojalle. Pedofiili on lapsenturmelija. Hänessä asuu kuvainnollisti piru, joka täytyy karkottaa.

On ajateltava erityisesti ja ensisijaisesti uhria ja tehtävä kaikki mahdollinen sen eteen, että hyväksikäyttö loppuu välittömästi. On ajateltava myös lainkuuliaisuutta ja Suomen lakia, joka on seurakuntakäytäntöjen yläpuolella. Emme voi puhua Jumalan rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta, jos samalla emme todella rakasta lapsiamme ja pidä lakia yläpuolellamme asioissa, jotka ovat selvästi rikollisuuden piiriin kuuluvia. Vain tämä perheenäiti uskalsi pitää näkökulmaa niin esillä, että jopa Päivärinta katsoi aiheelliseksi kerran toppuutella - yksikin peruutus on liikaa, kun "takapuskurin" edessä odottaa lapsi.

En pidä pedofiiliä ja insestivanhempaa aivan tavallisena persoonana. He ovat pohjimmiltaan häiriintyneitä, vaarallisia, piittaamattomia lapsen suojarajoista. He tarvitsevat ensiksi poliisia, sitten sosiaalityöntekijää ja tämän jälkeen pappia, jotta heillä olisi jokin suora perspektiivi käsitellä syntiään papin edessä. Sittenkään he eivät toivu kuin korkeintaan pitkän terapian avulla. Jotkut heistä eivät tämän jälkeenkään.

Perheenäidin mielestä insestin ja pedofilian harjoittaja ei ole oikea uskovainen ja kristitty. Uhri ei ollut samaa mieltä. Miksi uhrien täytyy aina vain ymmärtää ja jatkaa uhrautumistaan? Pedofiilin kristillisyys on varmaan parhaimmillaankin hauras rakenne ihmisen persoonallisuudessa. Lapseen sekaantuja on tekoa tehdessään lähinnä outo peto, omien pimeiden voimiensa temmellyskenttä. Kristillisyys ei ole häneen syvälle juurtunut vaan on jäänyt ohueksi kuoreksi. Pappia, niin myös maallikkoveljeä, tarvitaan siihen, että usko juurtuisi pedofiiliin ja muuttaisi hänen turmeltuneen tapansa käyttää muita ihmisiä kuin esineitä kieroutuneiden tarpeidensa tyydyttämiseksi.

"Mitä tulee rippisalaisuuteen, ei kirkkolain mukaan maallikoilla ole mitään oikeutta sellaista vaatia", nuori pappismies sanoi keskustelun kuluessa.  Minulla on ollut aikaisemmassa sosiaalityöntekijän työssäni lain asettama velvollisuus tehdä tarvittaessa lastensuojeluilmoitus.


En todellakaan jaksa käsittää miksi edes pappien tulisi olla tässä lain yläpuolella. On varmasti oikein etsiä Jumalaa, pappeja, ja pyytää synninpäästöä. Mutta on yhtä oikein ottaa vastaan rangaistus pedofilian kaltaisesta rikoksesta. Kun sen ymmärtää - ja todellisen kristityn tavoin - ottaa mielellään vastaan poliisin tai sosiaalityöntekijän käynnin, ja lähtee sitten pitkäkestoiseen terapiaan.

Johannes


(Muok. 1.1.2014, 13.12.2016)

Netti totuttaa lapset ja nuoret pornoon ja raakaan väkivaltaan

"Särkynyt lapsuus". Foto: Deneb

Lastenpsykiatri ja nuorisoterapeutti Jari Sinkkonen tuntee syvää huolta lasten tietokoneajan käytöstä. Lapset pelaavat väkivaltapelejä ja seuraavat nettipornoa. Sinkkosen mukaan pornosivuille päätyminen voi vahingoittaa lasta syvästi. Terapeutti arvioi, etteivät lasten vanhemmat huomaa missä mennään tai sitten rajojen asettaminen ei onnistu. Vanhempien pitäisi jämäköityä lastensa ohjaajina ja toimia ajoissa. Sinkkonen miettii, että jo kaksi tuntia päivittäin tietokoneen äärellä alkaa olla liikaa. Mikäli lapsi raivostuu tietokonepelin sulkemisesta, ollaan jo kurinpidossa myöhässä. Yleensäkin puuttua pitäisi ennen kuin lapsi esim. jo kompuroi humalassa kotiin. (AL 10.05-12)

Ajallemme on tyypillistä, ettei vapaamielisen ilmapiirin vallitessa pystytä asennoitumaan kieltoihin oikealla tavalla. Vapauden, perherauhan ja kaveruuden tähden torjutaan luonnollinen ja järkevä huoli oikeasti ihmistä vahingoittavista tavoista.


Televisio ja näyttöpääte ilmeisesti hämärtävät vaaran tajuamista. Kun väkivalta tai porno - joskus molemmat yhdessä - tapahtuu "vain" ruudulla, kuvitellaan todellisuuden jatkavan kulkuaan omaa rataansa. Kuitenkin ihmisen mielen tasolla niin ns. todellisuus kuin fiktio synnyttävät aina sisäisen reaktion. Olemme toiseksi pääasiassa juuri sisäisen rakenteemme rakentamia persoonia maailmassa. Siksi ei ole yhdentekevää mitä ihminen lukee, katselee tai lietsoo itsestään esille ajatuksissaan.

Minusta tuntuu todella absurdilta ajatus, että ihmisestä, joka on varhaisesta lapsuudesta lähtien keskittänyt suuren osan ajatuksistaan ja energiastaan tappamispeleihin, pornoon ja sadismiin voisi lopulta kehittyä luonteeltaan hieno ihminen ja vanhempiensa vanhuuden valopilkku. Hänen kehityksensä tasapainoiseksi ihmiseksi vaatii vähintään paljon ylimääräisiä ponnistuksia.

Johannes

Vamos: kannabispsykoosien määrä kasvanut nuorten parissa

Kannabiksen käyttö on kasvanut "räjähdysmäisesti helsinkiläisten nuorten keskuudessa viimeisen vuoden aikana", kerrotaan Helsingin Diakonissalaitokselta. Vamos-projektin mukaan on selvinnyt, että nuorten asenteet kannabiksen käyttöön ovat usein positiivisia. Vamoksen projektipäällikkö Ulla Nord esittää, että kannabispsykoosien määrät nuorten keskuudessa ovat "kasvaneet ihan hirveästi" Helsingissä.


"Moni nuori kertoo, että kannabiksen käyttö alkaa yläkouluiässä ja pahenee siinä vaiheessa jos yhdeksännen luokan jälkeen jää vaille mitään koulutuspaikkaa tai tekemistä", Nord kertoi Diakonissalaitoksen järjestämässä päihteiden käyttöä käsittelevässä tilaisuudessa tiistaina. Nordin mielestä nuoret ryhtyvät käyttämään päihteitä usein jo 11-12-vuotiaana. Suurimpia ongelmia nuorille ovat Nordin mukaan syrjäytyminen, päihdeongelmat, rikollisuus, talousongelmat ja asunnottomuus.

(US 15.5.2012)

"Alle 25-vuotiaden huumeiden käyttö näyttää lisääntyvän Suomessa nopeasti. Vaikkei tarkkoja tilastoja asiasta vielä ole, on tämä havainto tehtävissä sekä Helsingin Diakonissalaitoksen että A-klinikkasäätiön palvelupisteissä pääkaupunkiseudulla. Erityisesti nuorten naisten päihteiden käytöstä on vaikea puhua. Naisten päihteiden käyttö on usein vaiettu asia siihen liittyvän häpeän vuoksi."

Helsingin Diakonissalaitos (15.5.-2012) linkki

Varhempien tutkimusten mukaan kannabiksen suosio oli laskenut nuorten keskuudessa mutta lisääntynyt nuorten aikuisten, erityisesti miesten parissa. Nämä uudet tiedot ovat huolestuttavat. Tämä voi viitata asennemuutokseen, joka edeltää huumeaaltoa, mutta erityisen huomionarvoista on se, että nuoret rupeavat käyttämään päihteitä tosiasiassa lapsina, siis 11-12 vuotiaina.

Kun päihteitä yleensä otetaan ja vielä tupakoidaan, voidaan myös kannabista kokeilla jo varhain. Kannabis ja alkoholi ovat hyvin vaarallisia aineita lapsen ja varhaisnuoren aivoille. Ongelma on vielä sikäli polttava, että jos kannabista käytetään yleisemmin ja aloittamisikä vielä laskee, menee pitkään ennen kuin vanhemmat tajuavat lapsensa sortuneen huumeisiin tai lapsijuopotteluun.


Vanhempien käsitys päihdemaailmasta ei aina vastaa lasten ja varhaisnuorten tosiasiallista maailmaa.


Mitä tästä tulee seuraamaan? Voidaanko kehitystä vielä jarruttaa ja miten?

Johannes